Pekkarisen pariskunnan vene kellui ankkurissa matalan hiekkalahden edustalla. Aurinko oli laskemassa, ja suuret itikkaparvet tanssivat tyynen vedenpinnan yläpuolella. Rantakaislikossa polskahteli joku petokala, hauki todennäköisesti. Veneessä valmistettiin iltapalaa. Rouva Pekkarinen keitti kahvia kaasukeittimellä.
- Taitaa tulla viileä yö, hän totesi miehelleen.
- Paljon mahdollista. Taidan panna lämmittimen päälle. Tuleepahan kokeiltua, onko se kunnossa.
Illan hämärä muuttui vähitellen pimeydeksi, ja insinööri Pekkarinen vetäytyi veneen keulahyttiin nukkumaan. Hänen vaimonsa jäi vielä tiskailemaan astioita veneen keskiosassa olevaan avotilaan. Hän kurottautui laidan yli ja huuhtoi kahvipannun. Sitten hän huuhtoi samalla tavalla muut astiat. Lopetettuaan työnsä, hän jäi hetkeksi istumaan ja katselemaan pimeälle järvelle, jolle auringonlaskun viimeinen kajo antoi salaperäistä punertavaa väriään. Hän kaivoi savukkeen taskustaan ja sytytti sen vetäen siitä muutamia iniseviä haikosia. Hänen miehensä ei sietänyt tupakansavua, joten hän oli tottunut polttamaan ulkona. Hänkin oli joskus yrittänyt päästä tästä haitallisesta tavastaan eroon, mutta toistaiseksi onnistunut ainoastaan vähentämään sitä.
Poltettuaan savukkeensa Leena Pekkarinen istui vielä hetken veneen penkillä hiuksiaan kampaamassa. Juuri kun hän oli lähdössä miehensä luokse hyttiin, hän yhtäkkiä pysähtyi ja jäi kuuntelemaan jotakin.
"Laineet ne vain liplattavat", hän ajatteli. Samalla hän huomasi jonkun tumman esineen kelluvan veden rajassa. "Uppotukki. Kunpa se ei hankaisi venettä, jos alkaa tuulla", hän ajatteli. Hän otti esiin venehaan työntääkseen tukkia kauemmaksi. Tukki liukui kuitenkin kauemmaksi niin että hän joutui kurkottautumaan kauas veneen laidan ulkopuolelle ulottuakseen siihen.
Tukin pinta tuntui oudon pehmeältä. Olikohan se sittenkään tukki? Ei kai vain... ruumis. Alueellehan oli edellisenä talvena kadonnut pilkkimies, jota ei ollut vielä tähän päivään mennessä löytynyt. Leena Pekkarista alkoi yhtäkkiä kammottaa, ja hän päätti herättää miehensä. Tätä aietta hän ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa, sillä yhtäkkiä kuului voimakas veden loiskahdus, ja alhaalta järvestä kohottautui salamannopea limainen käsi tarttuen raudanlujalla otteella hänen ranteeseensa. Käsi alkoi saman tien vetää häntä kohti syvyyksiä. Leena Pekkarinen kiljaisi ja tarttui refleksimäisesti toisella kädellään hytin katossa olevaan kaidelistaan.
Insinööri Pertti Pekkarinen oli juuri vaipumassa uneen, kun hän jostakin valveillaolon rajamailta kuuli kimeän kirkaisun. Äänen kauhua ja pelkoa sisältänyt sävy sai hänet välittömästi hereille, ja hetkeäkään empimättä hän pomppasi ylös vuoteelta rynnäten saman tien ulos hytistä. "Mitä ihmettä on tapahtunut? Onnettomuusko? Loukkasiko vaimo itsensä?", hän ehti ajatella.
Saavuttuaan ulos hytistä, Pekkarinen näki vaimonsa roikkuvan puoliksi veneen ulkopuolella toinen käsi yhä kiinni kaidelistassa. Veden loiskeesta ja vaimon hätääntyneistä huudahduksista hän päätteli jonkun voiman olevan vetämässä häntä ulos veneestä. Miettimättä tarkemmin minkä tapauksen todistajaksi oli joutunut, Pekkarinen tarttui vaimonsa ranteeseen yrittäen vetää hänet takaisin veneeseen. Se oli kuitenkin turhaa. Vaikka hän puristi täysin voimin, liukui vaimon käsi sentti sentiltä hänen otteestaan lipsahtaen lopulta irti. Samalla kuului valtava loiskahdus, ja rouva Pekkarinen katosi kauhun kirkaisu huulillaan veneen laidalta mustiin aaltoihin. Veden pinta väreili ja loiskahteli vielä hetken kertoen syvyyksissä tapahtuvasta kamppailusta. Sitten kaikki oli hiljaista, ja kuutamon valaisema järven pinta tasoittui yhtä tyyneksi kuin se oli ollut ennen tapahtumien alkua.
Pertti Pekkarinen oli ennenkin joutunut ahdistaviin tilanteisiin. Hän oli ollut vartiossa, kun joukko aseistautuneita sissejä hyökkäsi hänen YK-pataljoonansa kimppuun keskiyöllä. Se oli tapahtunut vuosia sitten Lähi-idässä. Silloin oli kuitenkin alusta saakka ollut selvää, ketkä pimeydestä uhkasivat ja millaisin keinoin. Tällä kertaa kauhulla ei ollut nimeä.
Yritettyään epätoivoisesti etsiä kadonnutta vaimoaan taskulampun avulla, insinööri Pekkarinen nosti veneensä ankkurin, käynnisti moottorin ja lähti järkytyksen, pelon ja surun lamaannuttamana ajamaan kohti kaupunkia. Kun veneen potkurin aiheuttamat lähtökuohut vähitellen vaimenivat, mustaan vedenpintaan jäi kellumaan vain yksinäinen tupakantumppi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.