19. Retkikunta

Anja Salo järjesteli tavaroitaan hotellihuoneensa pöydän ääressä. Hän pohdiskeli, miksi hänelle aina kertyi kaikenlaista pikkuirtainta, jota sai olla vähän väliä lajittelemassa ja kantamassa roskakoreihin. Kaupan kuitteja, mainoslehtisiä ja muuta vastaavaa ilmestyi hänen rahakukkaroonsa ja käsilaukkuunsa sellaista vauhtia, että olisi luullut jonkun muun tuovan niitä sinne salaa. Mutta turha tästä olisi ollut muita syytellä; tarpeettomia esineitä ei vain heti tullut heitettyä pois ja myöhemmin niitä ei enää muistanut heittää pois. Kunnes oli taas tehtävä "suursiivous".

Salon ajatukset palasivat tuon tuostakin amerikkalaiseen ufotutkijaan. Hän ihmetteli, miksi Benton oli häipynyt niin yllättäen ja salaperäisesti. Se ei sopinut siihen kuvaan, joka hänelle Bentonista parin päivän yhdessäolon aikana oli muodostunut. Toisaalta; mitä hän oikeastaan tiesi Bentonista. Ei mitään. Benton oli ollut edellisenä yönä hänen kanssaan poliisiasemalla. Ehkä hän oli aavistanut joutuvansa uudelleen kuulusteltavaksi eikä ollut sitä halunnut. Ehkä hänen ammattinsa edellytti etäisyyden pitämistä viranomaisiin. Tai saattoihan asiassa olla jotain henkilökohtaistakin. Ties millainen rikollinen koko tyyppi oikein olikaan.

"Ei, Harry ei ole rikollinen, siitä menen vaikka takuuseen.", Salo pohdiskeli itsekseen. "Hitsi vieköön, en kai minä vain ehtinyt ihastua siihen mieheen. Eihän tällaista voi tapahtua minulle. Minähän olen rationaalinen tiedenain..."

Anja Salon levottomat ajatukset katkesivat puhelimen äänen. Joku ilmeisesti tavoitteli häntä. Hän riensi vastaamaan:

- Salo.

- Täällä toimittaja Vesa Mononen Kuopion Uutisista, päivää. Tehän olette tutkija Anja Salo? Tutkitte näitä viime päivien tapahtumia?

- Tutkija, kyllä. Helsingin yliopistosta. Mitä tapahtumia tarkoitatte?

Liukkaana toimittajana Mononen huomasi Salon yrittävän kierrellä ja välttää vastaamisen. Niin tekivät monet, mutta Mononen ei turhaan ollut maineensa veroinen. Hänen pilkkanimensä, "Likasanko-Mononen", juontui siitä, että hän oli ollut aikoinaan erään helsinkiläisen sensaatiolehden toimittajana, ja tuolloin itse maan päämies oli käyttänyt lehden toimintatavoista ilmaisua "likasankojournalismi". Mononen oli toki joutunut "siistimään" otteitaan pieneen paikallislehteen tullessaan, mutta mihinkäs koira karvoistaan pääsee.

Keskustelu jatkui Monosen koko ajan kuin huomaamatta painostaessa. Hän tiesi, että joutuessaan olemaan puolustuskannalla vastaajalle ei jää aikaa koota ajatuksiaan, ja niin hänet saa lopulta suostuteltua lähes mihin tahansa. Vauhtia ei saa kuitenkaan hellittää hetkeksikään:

- Kyllä, kyllä. Minä voi hakea teidät välittömästi. Kolmistaan voimme keskustella asiasta kaikessa rauhassa. Uskon, että siitä on teillekin hyötyä, tapaamme siis hetken kuluttua, kuulemiin...

Ja ennen kuin Salo oli kunnolla ehtinyt edes tajuta asiaa, hän oli tullut luvanneeksi lähteä Monosen kanssa tapaamaan insinööri Pekkarista. Samaa miestä, jonka vaimo oli hukkunut muutama päivä aikaisemmin.

Kun Monosella oli vauhti päällä, hän ei todellakaan aikaillut. Tuskin oli Salo ehtinyt pukea jotain päällensä ja kävellä hotellin aulaan, kun Monosen auto jo kurvasi pihaan. Ja hetkeäkään aikailematta jatkettiin taas matkaa kohti insinööri Pekkarisen komeaa omakotitaloa.

- Kävin siellä jo äsken, Mononen selitti kiihdyttäessään pitkin kaupungin läpi kulkevaa pääkatua. - Juttelimme näistä viime päivien tapahtumista, ja tulimme siihen tulokseen, että teidänkin olisi hyvä olla mukana keskusteluissa.

- Olen aikonutkin, Salo vastasi harmitellen mielessään sitä, että toimittaja näytti tietävän kaiken suorastaan paremmin kuin hän itse. - Kertokaas, miten te päädyitte yhdistämään minut tähän Pekkarisen vaimon hukkumiseen.

- Ettekös te tutki näitä asioita? Kävitte saaressakin. Anteeksi vain, mutta meillä toimittajilla on tietolähteemme.

- Niin kai, Salo huokaisi ja mietti samalla, että Monosen ansiosta tutkimukset saattoivat edistyäkin, niin hullulta kuin se tuntuikin.

Muutaman kireästi ajetun risteyksen jälkeen Salo ja Mononen tulivat pikkukadulle, jonka varrella Pekkarisen uudehko punatiilinen omakotitalo sijaitsi. Talon ympärillä kasvoi suuria puita, ja puutarha näytti pikkutarkasti ja hyvällä maulla hoidetulta. Salo huomautti pihaan kaarrettaessa:

- Enpä enää ihmettele, miksi vesilaskut ja bussiliput ovat niin kalliita. Jos tämä on insinöörin talo, miten mahtaa asua kaupunginjohtaja?

Mononen naurahti: - Paljon vaatimattomammin. Hänellä on pieni asunto kerrostalossa.

Pekkarinen ilmestyi ulko-ovelle kuullessaan auton pysäköivän talonsa pihaan. Hän odotti kunnes Salo ja Mononen kävelivät hänen luokseen ja ohjasi heidät sitten sisään. Salo kätteli häntä ja esitti asiaankuuluvat surunvalittelut vaimon kuoleman johdosta - sillä kuolleenahan Leena Pekkarista oli pidettävä, vaikka ruumista ei ollutkaan löydetty.

Insinööri Pekkarinen näytti kaiken kokemansa jälkeen yllättävän reippaalta. Hänen silmäluomensa eivät olleet itkun punastuttamat eikä hänellä ollut valvoskelun aiheuttamia tummia pusseja silmien alla. Salo mietti, eikö insinööri lainkaan surrut vaimoaan vai kätkikö hän vain tunteensa sotilaan ja upseerin tavoin. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntui todennäköisimmältä. Ehkä sureminen tapahtuisi seuraavien neljänkymmenen vuoden aikana kapakoiden pöydissä viinalasien ääressä. Tai ehkä viikon kuluttua täydellisenä romahtamisena hysteerisine itkukohtauksineen. Aika näyttäisi.

Salo päätti esiintyä avoimesti ja esitteli itsensä Helsingistä saapuneena tutkijana, joka oli avustamassa parin oudon kuolemantapauksen selvittämisessä. Vierailun tarkoituksena olisi sen pohtiminen, kuuluiko Leena Pekkarisen onnettomuuskin samaan sarjaan.

Kun keskustelua oli käyty jonkin aikaa, Salo kysyi:

- Sanoitte, että jokin kiskoi vaimoanne?

- Kiskoi ja kovasti. Pidin kiinni Leenan kädestä kaikin voimin, mutta se ei auttanut. Se jokin, mikä se sitten olikin, veti hänet pinnan alle.

Tässä vaiheessa Pekkarisen ääni hieman värähti, mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi:

- Se oli vedessä. Se oli tarttunut vaimooni. Se oli kuin kala tai krokotiili tai jokin. Vesi pärskähteli sen liikkuessa. Voisiko se olla krokotiili? Voisiko sellainen elää Kallavedessä, jos joku on sen sinne laskenut? Jostakin eläintarhasta vaikkapa.

- Ei tunnu todennäköiseltä, mutta emme voi hylätä sitäkään mahdollisuutta, Salo vastasi. Sitten on vielä jotain. Vielä yksi mahdollisuus.

Mononen nytkähti uteliaana eteenpäin tuolissaan.

- Olento voi olla maapallon ulkopuolelta.

Monosen suu loksahti auki.

Salo jatkoi:

- Mies, joka oli kanssani saaressa, oli amerikkalainen ufotutkija. Hän oli tullut Suomeen ufohavainnon perässä. Tuntemattoman esineen oli havaittu lentävän Suomea kohti. Naton tutkat olivat kadottaneet sen näkyvistä täällä Savossa. Se oli saattanut laskeutua.

Salon lopetettua huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Edes aina sanavalmis Vesa Mononen ei muutamaan hetkeen keksinyt sanaa tai lausetta, jolla rikkoisi hiljaisuuden. Pekkarinen puhkesi ensimmäisenä puhumaan:

- Naton tutkat. Suomen tutkat. Ruotsin tutkat. Venäjän tutkat. Jos vieras avaruusalus, siis UFO, on laskeutunut näille seuduille, täällä kuhisee jo vieraita tiedustelijoita.

- Paljon mahdollista, Salo myönsi.

Mononen tuntui kihisevän innostuksesta. - Hei tämähän muuttaa asian kokonaan, hän sanoi. Suomi on joutunut humanoidien hyökkäyksen kohteeksi. Tällaista uutista ei...

- Ettekö te haluaisi oikein kunnon juttua?, Salo keskeytti ja harmitteli samalla itsekseen, että oli tullut paljastaneeksi ufohavainnon toimittajalle, jolla ei näyttänyt olevan mitään itsehillintää asian suhteen.

- Tästähän tulee kunnon juttu, Mononen vastasi.

- Tulee tai ei tule. Teidän todisteenne ovat hieman hatarat. Jos kirjoitatte asiasta nyt, tänne ryntää laumoittain toimittajia, ja epäilen saatteko sen jälkeen enää aikaan mitään jymyjuttua. Sen sijaan jos nyt maltatte odottaa ja keräätte lisää aineistoa, voittekin saada kunnon jutun. Edellyttäen tietysti, että jotain löytyy. Ja jos ei löydy, kirjoitatte sitä mitä alunperin aioittekin.

Mononen mietti hetken ja hymähteli itsekseen. Salon ehdotuksessa saattoi olla järkeä. Mutta kovin kauan hän ei todisteita keräisi, sillä silloin joku muu voisi sittenkin ehtiä ensiksi.

- Onko teillä jotain ajatusta, mistä tätä aineistoa saisi?, hän kysyi Salolta.

- Tuskin ainakaan täältä kaupungilta. Lukuun ottamatta kauppamatkustajan kuolemaa, kaikki tapahtumat näyttävät keskittyneen veden lähettyville. Ja eihän se puistokaan, jossa kauppamatkustaja tapettiin, ollut kovin kaukana järvestä. Keitä ne ovatkin, ne näyttävät majailevan Kallavedessä.

- Eikun vesille siis, Mononen ehdotti.

Keskustelu aiheesta jatkui vielä jonkin aikaa, kunnes lopulta päädyttiin siihen, että he kaikki kolme lähtisivät Selkäsaaren lähettyville uusia havaintoja etsimään. Pekkarinen oli erityisen innokas lähtemään, sillä hän halusi nähdä silmästä silmään sen pedon, joka oli riistänyt häneltä hänen rakkaan vaimonsa. Hän ei paljastanut muille, että hän halusi myös omin käsin tappaa tuon pedon.

Niin kuin useilla toimittajilla, myös Monosella oli paljon tuttavuuksia. Hän tiesi, että ystävistä oli hyötyä juttuja tehtäessä ja muutenkin. Yksi heistä kertoo yhden juorun, toinen toisen juorun, ja niin palapeli hitaasti mutta varmasti valmistuu. Ufonmetsästyksessä juoruista ei ehkä olisi apua, mutta ystävistä voi hyötyä toisellakin tavalla. Ja senkin taidon Mononen osasi.

Maansiirtoyhtiön omistaja ja toimitusjohtaja Matti Tuovinen oli eräs Monosen hyvistä ystävistä. Miehet olivat tehneet lukemattomia Lapin matkoja kahdestaan tai perheittensä kanssa. Näiltä reissuilta oli tuotu joulupöytään lohi jos toinenkin. Jos joku Kuopiossa tiesi Lapin jokien parhaat kalapaikat, se oli toimitusjohtaja Tuovinen. Ja jos joku hallitsi jokikalastuksen hienoimmat niksit, se oli toimittaja Mononen. Näin tehokasta pari valjakkoa sai hakemalla hakea.

Joskus toimitusjohtajan ja toimittajan lomapäivät olivat kuluneet Saimaan aalloilla seilaten. Seilaamista varten Tuovisella oli hieman yli kaksikymmentä metriä pitkä ja noin viisi metriä leveä rautalaiva, jonka hän yhtiönsä asentajien kanssa oli kun nostanut vanhasta matkustaja-aluksesta. Hän oli ostanut laivan viime tipassa, sillä romuttamon työmiehet olivat jo olleet nostelemassa hitsauspullojaan aluksen kannelle. Laivalle annettavaa nimeä oli mietitty pitkään perhepiirissä, kunnes eräs tuttava oli keksinyt nimetä sen "Katariinaksi" Tuovisen tyttären mukaan.

"Katariinan" kunnostustyö oli vienyt vuosia, mutta niinpä oli lopputuloskin sen veroinen. Alus ei ollut tyypillinen sisävesiemme "huvipursi", joita innokkaat mutta laivoista mitään ymmärtämättömät harrastelijat ovat viime vuosikymmeninä rakennelleet pääasiassa vanhoista hinaaja-aluksista. "Katariina" erosi joukosta edukseen. Niin sen kansirakenteet kuin sisustuskin osoittivat harvinaista tyylikkyyttä. Myös teknisesti se oli erinomaisessa kunnossa, mihin tietysti vaikutti sekin, että sen varustajalla oli ollut riittävästi rahaa käytettävissä hankkeeseen.

Vesa Mononen tiesi jo millä kulkuneuvolla uforetkelle lähdettäisiin. Hän saisi aluksen vaikka lainaksi, ellei toimitusjohtaja itse ehtisi lähteä sitä kipparoimaan.

- Saanko soittaa, hän kysyi Pekkariselta.

- Tottahan toki.

Ja eipä mennyt aikaakaan, kun Mononen oli sopinut laivamatkasta, eräänlaisesta syyspurjehduksesta, m/s Katariinalla. Matkaan lähtisivät herra ja rouva Tuovinen, insinööri Pekkarinen, toimittaja Mononen ja tutkija Anja Salo. Purjehdus kestäisi vähintään yhden yön, mutta mahdollisesti kaksikin. Matkaan voitaisiin lähteä seuraavana päivänä, sillä nyt oli jo myöhäinen iltapäivä, ja muonan hankkimiseen sekä muuhun varusteluun kuluisi oma aikansa.