31½. Erikoisryhmä

Yhdysvaltain laivaston luutnantti Percy Preston veti latausvivusta ja laukaisi aseen. Kuului napsahdus. Preston toisti liikkeet, ja kuului jälleen samanlainen napsahdus. Tämän jälkeen hän veti lukon irti aseesta ja katsoi piipun läpi. Sitten hän kasasi aseen ja pani sen nahkaiseen säilytyslaukkuun.

Aseet, kuten tämäkin erikoisrakennettu M16-AR7 rynnäkkökivääri, olivat tuttuja Prestonille. Itse asiassa hän tiesi aseista enemmän kuin juuri kukaan eri maiden armeijoissa palveleva virkatoverinsa. Prestonille olivat tuttuja oman armeijansa kaluston lisäksi useimpien muiden maiden ja jopa terroristiryhmien käyttämät käsiaseet, pommit, miinat, ohjukset... you name it.

- Tällä me ne niitataan, Preston sanoi vieressään istuvalle kersantti Kowlowille ja taputti asekoteloa. Tälle ei pärjää pirukaan.

- Älähän nyt Preston, kersantti vastasi. - Eikö muka pärjää? Eivätkös nämä kaikki ole sen?

Preston naurahti.

- Olemmeko me muka paholaisen asialla? Ja sitä paitsi, eiväthän aseet tapa vaan ihmiset. Ja entäs vastapuoli? "In God we trust", oletko unohtanut?

- Minulla ei ole paljon mikä muistuttaisi tuosta, nuori kersantti vastasi virne naamallaan tarkoittaen kotimaansa rahoja, joihin edellä mainittu lause on painettu.

- Sittenhän me olemme samaa maata, Preston vastasi. - Kymmenen dollarin miehiä.

Kersantti Kowlow nauroi ja kääntyi juttelemaan eräiden lentokoneen henkilökuntaan kuuluvien kanssa.

Lentokone, nelimoottorinen Ilmavoimien Galaxy -kuljetuskone on lähestymässä Euroopan mannerta, jossa sen oli määrä laskeutua eräälle Saksassa sijaitsevalle sotilaskentälle. Sieltä miesten oli tarkoitus siirtyä autoilla läheiselle siviililentoasemalle, josta vielä samana iltana lähtisi matkustajakone Helsinkiin. Prestonin viisihenkinen ryhmä saapuisi maahan aivan tavallisina siviilimatkustajina. Aseistus ja muu varustus tulisi diplomaattipostina mahdollisesti jopa samassa lentokoneessa.

Percy Preston oli nuorehko, keskimittainen ja tummatukkainen mies. Komea mies, joku voisi sanoa. Hän ei ollut aivan yhtä sotilaallisen näköinen kuin hänen ryhmäänsä kuuluva nuori kersantti Sean Kowlow, joka oli määrätietoisesti rakentanut ulkoista imagoaan punttisaleilla. Toki Prestonkin oli lihaksikas ja hyväkuntoinen, niin kuin hänen ammatissaan kuuluikin olla. Hänen kuntonsa ilmeni kuitenkin enemmän henkisenä ja fyysisenä kestävyytenä kuin raakana lihasvoimana. Preston olikin viihtynyt enemmän lenkkipoluilla ja kirjastoissa kuin painoja nostelemassa. Ehkä tähän oli eräänä syynä se, että hän oli varakkaan diplomaattiperheen poika, joka jo pienestä saakka oli tottunut näkemään pääasiassa hyvin pukeutuneita ja sivistyneitä ihmisiä - valtakunnan eliittiä. Painojen ääressä karjahtelevat, hiestä kiiltelevät, anabolisia steroideja ahmivat kehonrakentajat eivät oikein sopineet tähän ihannekuvaan. Ryhdikkäät upseerit hyvin istuvissa univormuissa sen sijaan sopivat.

Preston nousi paikaltaan ja käveli ohjaamoon. Hän joutui ottamaan pari kertaa tukea istuinten selkänojista ilmakuoppien heilutellessa kookasta Galaxy -kuljetuskonetta. Ainoastaan etuosa sen sisätiloista oli sisustettu matkustamoksi. Koneen takaosassa oli karu rahtiruuma, joka oli täynnä sekalaista tavaraa. Erikokoiset pahvilaatikot, puiset kuljetuslaatikot ja monenlaiset rahtisäkit olivat kaikki matkalla Yhdysvaltain armeijan saksalaiseen tukikohtaan.

Koneen kapteeni oli Prestonin vanha tuttu. Preston oli ollut hänen kanssaan monilla matkoilla ja joskus vuosia sitten hypännytkin hänen ohjaamastaan koneesta. Viime ajat kapteeni oli kuitenkin lentänyt ainoastaan rahtilentoja.

Preston viipyi ohjaamossa noin viisitoista minuuttia keskustellen säästä ja kaikesta muusta paitsi tehtävästään. Sitten hän palasi miestensä luokse.

- Saavumme Saksaan noin tunnin kuluttua, hän sanoi kersantti Kowlowille. Iltaan mennessä olemme perillä Suomessa. En ole siellä tainnut ennen käydäkään.

Prestonin ja Kowlowin keskustellessa kaksi muuta ryhmän jäsentä olivat torkkuneet istuimissaan. Kowlow tönäisi nuoren matruusi John Jungin hereille.

- Saavumme Saksaan. Kerätkäähän kamppeenne. Meillä on varsin tiukka aikataulu.

Matruusi Jung hieroi silmiään ja alkoi herätellä toveriaan. Suuri Galaxy -kone oli hiljentänyt moottoreidensa tehoja ja laskeutui lähes liukulennossa alemmille lentopinnoille. Välillä se teki jyrkähköjä kaarteita muuttaakseen suuntaansa lennonjohdon ohjeiden mukaan. Kone tärähteli läpäistessään ilmakerroksia. Ikkunoista näkyi pelkkää harmaata pilvimassaa. Sisäkaiuttimista kuului kapteenin kuulutus:

- Huomenta hyvät matkustajat. Laskeudumme hetken kuluttua Paderborniin. Kiinnittäkää turvavyönne.

Nuori matruusi Jung olisi halunnut vielä nukkua, sillä hän oli juhlinut edellisenä iltana rankasti viimeistä lomapäiväänsä. Hän haukotteli ja alkoi kerätä tavaroitaan, joista osa oli pudonnut jalkatilaan. Hieman päälle parikymppinen John Jung olisi ollut vaaleine siilitukkineen mitä sopivin ehdokas painettavaksi Action Man -nukkepaketin kanteen, jos tällaista mallia olisi etsitty. Ja sitä paitsi matruusi Junghan jos kuka oli "Action Man" eli toiminnan mies.

Jung samoin kuin hänen matruusitoverinsa Wilkers olivat vielä varsin kokemattomia nykyisessä työssään. Heidän erikoiskoulutuksensa oli päättynyt vasta muutama kuukausi sitten, ja tämä oli vasta heidän kolmas ulkomaankomennuksensa. Aiemmat tehtävät olivat olleet pääasiassa tylsähköä vartioimista jonkin suojeltavan kohteen lähistöllä - siis aivan muuta kuin mihin heidät oli koulutettu.

Galaxy -koneen tehdessä loppulähestymistä saksalaiselle lentokentälle, Benton ja Salo astuivat sairaalahuoneeseen Kuopion kaupungissa. Huoneessa makasi onnettomuudessa loukkaantunut nakkikioskin myyjä, joka hieman aikaisemmin oli tuotu leikkaussalista. Paikalla oli myös leikkauksen suorittanut lääkäri Esko Airas. Hän selosti tapausta:

- Olen joskus ommellut eläinten puremia. Jos tätä on johonkin verrattava, niin sellainen tulee mieleen. En vain osaa aavistaa, mikä eläin tekisi tällaista jälkeä. Koira se tuskin on. Saadakseen ihmisen käden tuohon kuntoon, koiran pitäisi purra todella useita kertoja. Tuo näyttää lähinnä yhdeltä puraisulta. Jos uhri olisi työskennellyt leijonankesyttäjänä, voisin ymmärtää, mutta hä...

Salo keskeytti lääkärin puhetulvan:

- Voiko potilasta haastatella? Joko hän on herännyt nukutuksesta?

- Kyllä, potilas näkyy jo heränneen. Rauhoittava lääkitys vaikuttaa kuitenkin vielä. Se ei haitanne kuulustelua. Päinvastoin hänen on ehkä helpompi kertoa järkyttävistä tapahtumista, jos hän niitä yleensä muistaa. Potilas oli puolitajuton saapuessaan sairaalaan.

Sisätautien ja kirurgian tohtori Esko Airas käveli nuoren naisen sängyn luokse ja esitteli hänelle itsensä sekä kertoi hänelle suoritetusta leikkauksesta. Sitten hän esitteli potilaalle huoneen ovella seisovat "poliisit", Bentonin ja Salon, ja kertoi heidän haluavan kysellä tapauksesta. Potilas nyökkäili. Kysyttyään vielä muutamalla sanalla hänen voinnistaan tohtori Airas poistui huoneesta.

- Tulen hetken kuluttua takaisin, hän lausui lähtiessään.

Salo mietti hetken, miten aloittaisi kyselemisen. Hän pelkäsi järkyttävänsä nuorta naista palauttamalla tämän mieleen pelottavia muistikuvia. Niinpä hän aloitti varovasti:

- Emme ole poliiseja. Toimimme ainoastaan tilapäisinä poliisin avustajina. Olemme täällä selvittämässä, mitä teille tapahtui viime yönä. Luuletteko, että jaksatte kertoa siitä... että jaksatte palauttaa tapahtumia mieleenne? Voimme tulla myöhemmin uudestaan, jos teille...

Nuoren naisen suorasukainen ja kiertelemätön vastaus yllätti Salon:

- Ei tarvitse, kyllä minä voin kertoa nyt heti. Joku outo olento hyökkäsi kimppuuni ja raateli minua. Pääsin pakoon käyttämällä kaasuasetta. Ei siinä sen kummempaa.

Nuori nainen kertoi häntä kohdanneen tapahtuman yksityiskohdat niin hyvin kuin pystyi ne muistamaan. Hän kykeni jopa antamaan yllättävän tarkan kuvauksen kimppuunsa hyökänneestä olennosta, minkä seikan tekee hämmästyttäväksi se, että hänellä oli taatusti ollut lyhyen kamppailun aikana muutakin tekemistä kuin painaa mieleen yksityiskohtia hyökkääjän ulkonäöstä.

Salo kuunteli tarkkaavaisena ja kirjoitti asioita muistiin. Välillä hän käänsi ydinkohdat kuulustelun etenemistä Bentonille. Benton puolestaan neuvoi, millaisia asioita naiselta tuli kysyä. Vaikka tapaus oli Salolle ensimmäinen laatuaan, Benton oli ennenkin ollut tekemisissä ihmisten kanssa, jotka olivat joutuneet tai väittivät joutuneensa avaruusolentojen hyökkäysten kohteiksi.

- Kysy häneltä, ääntelikö olento jotenkin? Yrittikö se kommunikoida? Millainen asu ja varusteet sillä oli?

Salo jatkoi kyselemistä Bentonin neuvojen mukaan. Lopulta tapaus oli kartoitettu ja kirjattu ylös niin hyvin kuin se tällaisessa tilaisuudessa oli mahdollista tehdä. Tutkijat hyvästelivät potilaan ja lupasivat palata asiaan, mikäli uutta kysyttävää ilmenisi. Lähtiessään he toivottivat naiselle pikaista paranemista. Juteltuaan vielä muutaman sanan osaston lääkärin kanssa he poistuivat sairaalasta.

- Mitä mieltä olet?, Salo kysyi Bentonilta kävellessään hänen kanssaan kohti autoa. - Tyydyttävätkö vastaukset sinua?

- Enemmän kuin tyydyttävät. Tämä on yksi parhaita kuvauksia, joita olen saanut. Tunnistus oli täydellinen. Ainoastaan valokuva puuttui.

- Tämä ei siis enää ole arvailua, Salo vastasi käynnistäessään autoaan. - Tässä taitaakin olla kyse vähintään kansallisesta turvallisuudesta? Ehkä laajemmastakin?

- Näissä jutuissa on aina. Viranomaisten on oltava tarkkana. Vaarana on yleinen paniikki, jos asia pääsee vapaasti tiedotusvälineisiin. En kannata sensuuria, mutta näissä asioissa tuntuu joskus, että...

- Ymmärrän mitä tarkoitat. Nyt on pidettävä palaveri. Mahdollisimman pian.