7. Asiantuntija Helsingistä

Anja Salo oli maineikkaan tiedemiesperheen tytär, ja hänkin oli valinnut elämänuransa tieteen saralta. Kotitaustasta huolimatta hänen ammatinvalintansa ei ollut mikään itsestäänselvyys. Nuorta naista olisivat kiinnostaneet monet muutkin asiat kuin tiedenaisen ura. Taiteet ja jossakin vaiheessa jopa teatteri ja elokuva olivat tuntuneet houkuttelevilta. Moni hänen ystävänsä olikin sanonut, että hänen uravalintansa oli suuri vahinko Suomen filmiteollisuudelle. Salo itse kuittasi tällaiset puheet nauraen ja todeten, että useimpien ihmisten kohdalla haaveilla on tapana jäädä haaveiksi.

Huolimatta laajoista psykologian, kansatieteen ja arkeologian opinnoistaan Anja Salon elämä ei ollut kulunut pelkästään lukusaleissa. Niin Eurooppa kuin kaukaisemmatkin maanosat olivat hänelle tuttuja monilta matkoilta, joita hän oli tehnyt pikemminkin seikkailijan kuin tavallisen turistin ominaisuudessa. Hän oli kokeillut monia tapoja matkustaa. Paitsi tavanomaiset junat, autot ja lentokoneet, hänen kulkuvälineenään oli ollut syrjäisellä joella puksuttava, kestokännisen kipparin ohjaama jokilaiva sekä valtamerta kyntävä rahtialus - vain pari mainitaksemme. Paitsi seikkailunhalu myös opiskelu oli vienyt Anja Salon tuntemattomille seuduille tuntemattomien heimojen tapoja tutkimaan. Ei ollutkaan ihme, että miehet olivat ainakin toistaiseksi jääneet tämän levottoman elämän ulkopuolelle. Kaikkeahan ei ehdi. Tosin aikaa miehen löytämiseen Anja Salon ikäisellä hyvännäköisellä tiedenaisella tietenkin vielä oli.

Tänä aamuna Salon esimies, professori Jännevirta, oli kysynyt, kiinnostaisiko häntä hieman uudenlainen työtehtävä. Nuori tutkijahan oli tottunut matkustelemaan, ja hänellä oli maailmaa kiertäessä kehittynyttä avarakatseisuutta, jota nyt ehkä tarvittaisiin. Tutkimustehtävä kestäisi muutamasta päivästä muutamaan viikkoon.

Impulsiiviseen päätöksentekoon tottuneena Anja Salo ilmoitti heti ottavansa vastaan esimiehensä tarjoaman tehtävän. Niinpä ei ollut kulunutkaan kuin muutama tunti, kun hän jo istui Kuopioon lähtevässä lentokoneessa. Kone kiihdytti juuri Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Salo katseli ikkunasta kuinka kiitorata ja lentoasemarakennus jäivät muutamassa sekunnissa kauaksi alapuolelle. "Mitä oikeastaan pitäisi tutkia?", hän mietti. Jännevirran antamat tiedot olivat olleet varsin epämääräiset. Professori oli ainoastaan kertonut, että samana aamuna oli eräs korkea sisäministeriön virkamies ottanut yhteyttä yliopistoon ja kysynyt, voisiko joku psykologiaan ja erilaisiin kulttimenoihin perehtynyt henkilö auttaa paikallisia poliisivianomaisia, joilla oli tavallista hankalampi henkirikostapaus selvitettävänään. Uhreja oli jo kaksi, ja molemmissa tapauksissa oli viitteitä jonkinlaisen rituaalimurhan mahdollisuudesta.

Salon ajatus puukkoa uhrin kurkkuun työntävästä rituaalimurhaajasta katkesi, kun lentokone alkoi varsin voimakkaasti täristä ja töyssähdellä lähestyessään Kuopion lentokenttää. Paljosta matkustamisestaan huolimatta Anja Salo ei ollut koskaan oppinut erityisesti pitämään lentämisestä. Lentokoneessa istuessaan hän ei tuntenut itseään suureksi maailmanmatkaajaksi vaan avuttomaksi uhriksi, jolla ei ole mitään mahdollisuutta itse vaikuttaa kohtaloonsa.

Kun sivuttaisissa ilmavirtauksissa töyssähtelevä kone laskeutuessaan ylitti Juurusvesi-nimisen järven, Salon mieleen muistui uutistapaus lähes kahdenkymmenen vuoden takaa. Tuolloin ilmavoimien DC-kolmonen oli syöksynyt liekkimereksi räjähtäen samaan järveen matkustajinaan joukko kansanedustajia ja muita vaikuttajia. Kukaan ei ollut jäänyt henkiin. Ennen kuin Salon koneen pyörät koskettivat Kuopion lentoaseman kiitorataa, hän oli päättänyt tehdä paluumatkan junalla.

Rikostutkija Paavola oli komennettu lentoasemalle Helsingistä saapuvaa tutkijaa vastaan. Hän ei ollut kovin innostunut asiasta, sillä hän oli sitä mieltä, että jos ei kokenut poliisimies rikosta ratkaisisi, ei sitä ratkaisisi kukaan tutkijakaan, ei ainakaan kansantieteilijä. Paavola pitikin apuvoimien lähettämistä sisäministeriön yliherkkien byrokraattien keksintönä. Hän olisi mielellään nähnyt itsensä tämän jutun selvittäjänä. Mutta määräys oli määräys ja tehtävä oli tehtävä.

"Minkähän näköinen liehuletti ja risuparta sieltä oikein tulee", Paavola mietti synkän näköisenä katsellessaan matkustajien laskeutuvan koneen portaita. "Sellaisiahan ne yliopistomiehet nykyisin ovat. Ja monet lisäksi kaiken maailman sivareita ja poliisinvastustajia. Toista oli ennen. Pitikin meidän soittaa sinne ministeriöön. Olisi me tämä itsekin osattu ratkaista".

Kone oli varsin täynnä, sillä paikalliset liikemiehet palasivat tavallisesti tähän aikaan pääkaupungista. Paavola yritti arvailla, kuka matkustajista olisi hänen odottamansa. Pari sopivan näköistä ehdokasta olikin jo kävellyt hänen ohitseen, mutta kumpikaan ei ollut kiinnittänyt häneen huomiota vaikka heidän oli täytynyt tunnistaa hänet poliisiksi. "Tulikohan se nyt varmasti tällä koneella", Paavola mietti juuri, kun joku kutsui häntä nimeltä.

- Oletteko te rikostutkija Paavola?

Paavola kääntyi katsomaan ja näki edessään hyvin pukeutuneen nuoren naisen, jolla oli pieni matkalaukku kädessään. Hän mumisi jotain, jonka voi tulkita myönteiseksi vastaukseksi esitettyyn kysymykseen.

- Olen Anja Salo, nainen esitteli itsensä ja ojensi kätensä tervehtiäkseen. - Tulin tänne Helsingistä, sisäasiainministeriön lähettämänä. Minun on määrä toimia yhteistyössä teidän kanssanne.

Paavolan suu loksahti auki ja hän rykäisi hämmästyksestä.

- Niin tuota... päivää, tuota... olen rikostutkija Paavola. Tervetuloa.

Salo ja Paavola kättelivät ja nousivat odottavaan poliisiautoon. Matkalla poliisiasemalle he keskustelivat päivän säästä ja muusta sen kaltaisesta koskettamatta kertaakaan itse pääasiaa: Raakoja murhia, joiden vuoksi Salo oli kutsuttu Kuopioon. Vasta poliisiasemalla päästiin asiaan. Pahimmasta järkytyksestään matkan aikana toipunut Paavola selosti:

- Uskomme, että nämä ovat jonkinlaisia rituaalimurhia, mutta emme tiedä, kuka ne on tehnyt. Kaupungissa tiedetään olevan joitakin hämäräperäisiä porukoita, joista syyllinen voi löytyä. Miten aiotte ryhtyä tutkimaan juttua?

- En varsinaisesti ole mikään rikostutkija, minkä te varmaan tiedättekin. Tuntuisi kuitenkin, että minun olisi ensiksi paneuduttava tutkintapöytäkirjoihin ja nähtävä ruumiinavausraportit. Vaikka tiedänkin yhtä ja toista erilaisista kulttimenoista, mieleeni ei heti tule tällaista. Kerroitte, että jälkimmäinen murhista oli tapahtunut hyvin lyhyessä ajassa, toisen tytön odotellessa saunassa. Se ei viittaa ainakaan tavanomaiseen rituaalimurhaan. Murha voi tietysti liittyä jonkinlaiseen sisäänpääsyriittiin, jolloin ei ole väliä tekeekö sen nopeasti vai hitaasti.

- Saattaa olla näin. Toverinsa menettänyt tyttö oli toisaalta niin järkyttynyt, että emme voi olla aivan varmoja hänen mainitsemistaan kellonajoista. Kovin kauan murhaajalla ei kuitenkaan ole ollut aikaa.

Mitä mieltä olette veren imemisestä?

- Sekin tuntuu oudolta. Hyvin oudolta. Eräissä okkulttisissa ryhmittymissä tiedetään tosin harrastetun tällaista. Jos kyseessä on sisäänpääsyriitti, murhan suorittajalle ei ehkä ole annettu ohjeita. On vain edellytetty rohkeaa tekoa, johon eräänä osana kuuluu hengen ottaminen ihmiseltä. Murhaaja on sitten itse voinut keksiä veren imemisen. Siitä on saanut tavallaan bonusta.

Rikostutkija Paavola oli esimiehensä komisario Saarisen kanssa jo keskustellut, millä tavoin Helsingin tutkijaa hyödynnettäisiin tässä jutussa. Hänet pantaisiin tutkimaan kaupungin hämäräperäisiä yhdistyksiä ja muita vastaavia - sillä aikaa, kun poliisit omalla tahollaan ratkaisisivat rikoksen. Tutkija saisi tutkia, poliisit saisivat toimia ja lääninhallituksen byrokraatit olisivat tyytyväisiä.

- Kuulkaas, neiti Salo, rikostutkija Paavola jatkoi. - Miten olette ajatellut asian julkisuudesta? Tarkoitan näitä murhia ja teidän roolianne niiden tutkijana.

- En kaipaa julkisuutta. Itse asiassa minun lienee sitä helpompi kerätä tietoa, mitä harvempi tietää kuka olen ja mitä olen tekemässä. Mutta tehän julkisuuslinjan kai ratkaisette?

- Niin, tavallaan. Olemme pohtineet asiaa keskenämme ja ainakin toistaiseksi päättäneet noudattaa varsin tiukkaa salassapitoa. Emme halua sensaatiolehtiä asioita sotkemaan. Jos haluatte, voimme keksiä teille jonkin peitetarinan.

- Hmm. Siinä voisi olla ideaa. Sovimmeko siis, että tutkin... tutkin organisaatioasioita sisäministeriön toimeksiannosta. Poliisin työtä yleensä, vaikkapa toimintojen kehittämistä varten.

Paavola naurahti: Jonkinlainen kellokalle siis. Mitähän ne mahtavat konstaapelit tästä tuumia? Noo... keksitään jotain. Organisaatiotutkija. Eiköhän se kelpaa. Ei se ainakaan tuo mieleen varsinaista tehtäväänne.

Anja Salo ajoi taksilla hotelliin, josta hänelle oli varattu huone tutkimusten ajaksi. Seuraavana päivänä hän saisi erään lääninhallituksen siviiliauton käyttöönsä. Hän kantoi matkalaukkunsa huoneeseen ja istuutui katsoman televisiota. "Ikuinen Esko Aho", hän ajatteli, kun uutiset jälleen alkoivat jo tutuksi käyneillä sanoilla: "Keskustan puheenjohtaja Esko Aho on..."

"Niinpä niin", ajatteli Anja Salo. "Meikäläinen on ollut monessa mukana. Poliisit aikovat syrjäyttää minut heti kättelyssä, aivan kuten arvelinkin. Poliisi näyttää olevan poliisi kaikkialla."

Salon mieleen tuli hyvin epämiellyttävä kokemus Etelä-Amerikasta. Erään pienen kaupunkipahasen korruptoitunut poliisimestari oli yrittänyt erinäisin tekosyin tehdä hänen kanssaan lähempää tuttavuutta kuin mitä hänen virkatehtävänsä olisivat edellyttäneet. Hän oli päättäväisesti torjunut miehen lähentely-yritykset... inhon väreet nousivat hänen mieleensä, kun hän muisteli torakoita kuhisevaa selliä ja sitä vartioivia likaisia miehiä, jotka ahnein silmin olivat tuijottaneet kaltereiden takaa. Mutta nyt hän oli tässä. Eikä hän antaisi kenenkään miehen alistaa itseään. Kaikkein vähiten poliisin.

Uutiset päättyivät, ja Esko Ahokin pääsi jälleen nukkumaan ja näkemään unia seuraavan päivän seikkailuistaan. Anja Salo sen sijaan päätti tutustua Kuopion yöelämään ennen seuraavan päivän kuivia paperihommia. Hän käveli hetken kaupungilla ja meni sitten erääseen sataman liepeillä olevaan ravintolaan, joka näytti tarpeeksi hämärältä ollakseen mielenkiintoinen.

Ravintola, Kultainen Härkä, oli todellakin hämärä ja savuinen. Takaseinustalla aloitteli joku mitätön kapakkabändi juuri uutta kappaletta, ja baaritiskin ääressä nojaili pari asiakasta lasi kädessään. He kääntyivät katsomaan, kun Anja Salo käveli kohti baaritiskiä.

- Raittiuslinjalla vai?, kysyi lähinnä oleva mies nähdessään Salon tilaavan pelkkää Coca-Colaa.

- No joo, voihan sitä niinkin sanoa, Salo vastasi. - Onkos täällä aina näin paljon porukkaa?

- Monesti jopa enemmän. Tämä on suosittu paikka. Et taida olla täkäläisiä. Mistä olet?

- Helsingistä.

- Viivytkö kauankin? Jää vain Kuopioon. Tämä on hieno paikka.

Joo, missä ihmisiä tapetaan, ja veret imetään ruumiista", teki Salon mieli sanoa, mutta hän malttoi mielensä ja vastasi:

- Olen täällä vain käymässä. Työ odottaa Helsingissä. Keitä täällä käy?

- Täällä. Ravintolassako? No kaikenlaista väkeä. Tai ei aivan kaikenlaista. Tämä on hieman hämärämmän porukan suosima paikka. Tiedätkö esimerkiksi keitä nuo ovat? Mies osoitti läheistä pöytää ja siinä istuvia nuorehkoja miehiä. - Ne ovat henkimaailman miehiä. Kuuluvat johonkin outoon porukkaan. Vallankumouksellisia.

"Mikä tuuri. Kymmenen minuuttia ja olen jo murhaajien jäljillä", ajatteli Anja Salo. "Verenimijät voivat istua tuossa pöydässä. Mutta miten tehdä tuttavuutta heidän kanssaan?".

Ongelma ratkesi saman tien. Eräs seurueeseen kuuluvista, komea, ystävällisen näköinen mies, nousi pöydästä ja käveli kohti Anja Saloa.