16. Kadonnut amerikkalainen

Erikoistutkija Anja Salo makasi paksupatjaisella hotellivuoteellaan ja hieroi silmiään. Ulkoa tuleva päivänvalo siivilöityi tummien ikkunaverhojen läpi jättäen huoneen alakuloisen hämäräksi. Tavarat pöydällä olivat hujan hajan, sillä Salo oli nukkumaan mennessään repinyt niitä laukustaan jaksamatta pakata takaisin. Tuolin selkänojalla roikkui vaatteita. Kylpyhuoneen ovi oli raollaan.

Nuori nainen haukotteli puoliääneen ja vilkaisi herätyskelloaan. Se oli kymmenen minuuttia yli yhdentoista. "Pakko nousta, vaikka ei huvittaisi", hän huokaisi mielessään ja kohottautui haluttomasti vuoteeltaan. "Olipa rankka yö. Aamupesu kylmällä vedellä piristää". Samalla tavalla hän oli virkistänyt itseään ollessaan tutkimusmatkalla Boca do Acren viidakoissa. Lämmintä vettä oli siellä käytetty vain sisäisesti. Salo haroi tukkaansa ja vilkaisi kylpyhuoneen peiliin odottaen näkevänsä vähintään tummat pussit silmiensä alla tai jotain vastaavaa, mutta totesikin olevansa yllättävän pirteän näköinen. Hän tuijotti parin sekunnin ajan kuvaansa, ja havahtui kun kuuli puhelimen soivan huoneessaan.

Soittaja oli komisario Saarinen.

- En kai herättänyt, komisario sanoi möreällä poliisimiehen äänellään.

- Ette, olin juuri lähdössä teitä tapaamaan.

- Hyvä. Voitteko pyytää sen amerikkalaisen mukaanne?

Anja Salo oli hetken hiljaa, ja mietti mitä poliisit Bentonista halusivat.

- Pyydän hänet mukaani, jos tapaan hänet. - Toivomme sitä todella, Saarisen ääni kuulosti vaativalta.

- Selvä, olemme siellä noin puolen tunnin kuluttua.

Nuorta erikoistutkijaa harmitti. Hän oli ajatellut pitää Bentonin virallisten tutkimusten ulkopuolella, mutta tajusi nyt, että se oli mahdotonta. Benton oli ollut hänen kanssaan saaressa ja myöhemmin jopa poliisiasemalla. Oli luonnollista, että hänen osuuttaan kysyttäisiin. Salo toivoi, että voisi esitellä Bentonin pelkkänä satunnaisena tuttavuutena ja vaieta siitä, että tämä oli ufotutkija. Joka tapauksessa pelättävissä oli moitteita ulkopuolisen ottamisesta mukaan tutkimuksiin.

Salon koputettua Bentonin huoneen ovea hotellin siivooja ilmestyi ovenrakoon. Kävi ilmi, että Benton ei ollut huoneessaan. Siivooja ei myöskään tiennyt hänen olinpaikkaansa. Hänelle oli kerrottu, että asukas oli lähtenyt.

Salo kävi tiedustelemassa Bentonia hotellin vahtimestarilta ja sai tietää, että Benton oli poistunut hotellista varhain aamulla kenenkään näkemättä. Hieman myöhemmin oli joku ulkopuolinen tullut ja maksanut hänen laskunsa. Mies oli puhunut jostakin yllättävästä kiireestä ja suunnitelmien muuttumisesta sekä valitellut, että asukas ei itse päässyt maksamaan laskuaan. Hotellissa asiaa oli hieman ihmetelty, mutta koska maksaja oli vaikuttanut asialliselta, mihinkään toimenpiteisiin ei ollut ryhdytty.

Asioiden saama käänne tuntui Salosta hyvin erikoiselta. Hän muisteli tapaamistaan Bentonin kanssa sekä edellisen yön tapahtumia. Hän huomasi, ettei oikeastaan tiennyt mitään Bentonista. Hän ei esimerkiksi ollut tullut kysyneeksi, oliko Benton yksin Suomessa, vai oliko hänellä tutkijatovereita. Mistään hän ei voinut toisaalta tietää sitäkään, oliko Benton puhunut hänelle lainkaan totta selostaessaan työtään. Ehkä Benton istuskeli parhaillaan jossakin helsinkiläisessä hotellissa ufotutkijatovereidensa kanssa - tai keitä he olivatkin - pohtimassa jatkosuunnitelmia. Aavistus joutumisesta poliisin haastateltavaksi oli ehkä ollut syynä siihen, että hän näin yllättäen vaihtoi maisemaa.

Vaikka järkeilikin syitä Bentonin yllättävään katoamiseen, Anja Salo tunsi jossakin määrin myös pettymystä, tai jopa pahempaakin. Vaikka tuttavuus Bentonin kanssa oli kestänyt vain runsaan vuorokauden, Salo koki tulleensa hylätyksi. "Naurettavaa, en kai ollut ihastunut siihen typpiin", hän tuhisi mielessään.

Komisario Saarinen oli yllättävän hyväntuulinen ottaessaan Salon vastaan huoneessaan. Tai ehkä se oli vain poliisimiehen vaistomaista taktiikkaa kuulusteltavan vastarinnan murtamiseksi. Tällä kertaa ei tosin ollut kyse kuulustelusta vaan kahden tutkijakollegan tapaamisesta.

- Amerikkalainen ei siis tullutkaan, Saarinen aloitti keskustelun.

- Ei. Hän oli lähtenyt hotellista. Minulla ei ole mitään tietoa hänen olinpaikastaan.

- Ymmärrän. Saanen kuitenkin kysyä kuka hän oikeastaan on, ja mitä olette kertonut hänelle työstänne?

Salo oli odottanut ja pelännyt tätä kysymystä. Hän olisi halunnut keskustella asiasta Bentonin kanssa ennen kuin antaisi mitään lausuntoa poliisille. Nyt se oli kuitenkin myöhäistä.

- Ai, amerikkalainen. Hänen nimensä on Harry Benton. Tapasin hänet toissa iltana. - Toissa iltana? Nopeastipa te tutustuitte, kun eilen jo lähditte yhdessä retkelle. Asia ei oikeastaan kuuluisi minulle, mutta koska retkeilitte sen rouva Pekkarisen oletetulla hukkumispaikalla, en voi olla kysymättä amerikkalaisen... siis Bentonin roolista asiassa. Tietääkö hän tutkimuksistamme?

Salo yritti pysyä rauhallisena, mutta hämmennyksen punastus nousi väkisin hänen poskilleen. "Pahus, mikä lapsellinen typerys olenkaan ollut, kun sotkin ventovieraan ihmisen näihin juttuihini", hän mietti tuijottaen kirjahyllyn päällä olevaa poliisin leijonaviiriä. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän lopulta päätti kertoa kaiken osapuilleen niin kuin se oli tapahtunut, sillä hän aavisti salailun vain pahentavan asiaa.

- Niin tuota... tapasin tuon Bentonin toissailtana ravintola Kultaisessa Härässä. Olin siellä kuulostelemassa ja katselemassa mahdollisia johtolankoja. Keskustelumme aikana kävi ilmi, että Benton oli kiinnostunut ufoista. Hän oli tullut Suomeen jonkin ufohavainnon perusteella, näin ainakin ymmärsin.

- Mitä! Ja päätitte tuosta noin vain lähteä hänen kanssaan retkelle kertomatta meille mitään? Kai paljastitte hänelle saman tien kaiken omasta työstännekin?

Komisario Saarisen ääni kuulosti ankaralta.

- Kuulkaas nyt, Salo jatkoi päättäen olla perääntymättä. - Tämäntyyppisessä työssä on seurattava kaikkia mahdollisia johtolankoja. Benton oli vain yksi henkilö, jonka kanssa keskustelin tuona iltana. Ei kai minun tarvitse jokaisesta tapaamastani ihmisestä raportoida teille? Hän ei sitä paitsi tiennyt meidän ongelmastamme mitään, joten mitään raportoitavaa ei edes ollut. Tarkoitukseni oli tottakai pitää niin poliisi kuin muutkin viranomaiset ajan tasalla, jos jotain edistystä asiassa ilmenisi. Ja mitä ufoihin tulee, niin maailma on täynnä hulluja, jotka väittävät nähneensä ufon tai joutuneensa jopa sellaisen sieppaamaksi. Tutkiiko poliisi kaikki nämä jutut?

Saarinen vaikutti jo vähän rauhallisemmalta ja sanoi:

- Ymmärrän. Asia ei teistä siis tuntunut tärkeältä. Mutta mikä sai teidät lähtemään yöretkelle tämän Bentonin kanssa? Eikö se ollut vähän uskallettua? Tehän tuskin tunsitte koko miestä.

- Tätä olen itsekin miettinyt. Ehkä kaipasin vain vähän vaihtelua. Olen työni vuoksi viettänyt pitkiä aikoja ankarissa oloissa Etelä-Amerikan viidakoissa. Ajattelin, että retki saareen toisi mieleeni mukavia muistoja.

- Mitä kerroitte Bentonille?

- En kovin paljoa. Mainitsin hänelle kuitenkin naisen katoamisesta.

- No löysittekö jotain mitä meiltä oli jäänyt huomaamatta? - En ole varma. Benton sukelteli siinä lahdessa ja kertoi nähneensä jotakin. Muistaakseni hän puhui jopa ruumiista tai ainakin sen osista. Asiasta oli tarkoitus keskustella tarkemmin tänään teidän kanssanne.

- Sukelteli? Ruumiinosia? Pahus! Sinne on mentävä uudestaan. Te olette löytäneet mahdollisen rikoksen uhrin ruumiin, ja kerrotte siitä vasta nyt. Miksei saman tien viikon päästä?

- En minä ole löytänyt tai nähnyt mitään ruumista. Sanoin, että Benton - mikäli nyt edes oikein muistan - puhui ruumiista tai ruumiinosista. Saaresta lähdön jälkeen tapahtui niin paljon kaikenlaista, että en enää muistanut koko asiaa ennen kuin nyt. Käykää itse katsomassa, löydättekö jotain.

- Sen varmasti teemme. Onneksi paikalla onkin jo miehiä sen hinaajajutun takia. Ja tästä asiasta puhumme vielä uudestaan.

Salon poistuttua paikalta komisario Saarinen soitti pari puhelua ja ryhtyi valmistelemaan uutta matkaa Selkäsaareen. Hän kutsui myös ystävänsä rikostutkija Paavolan luokseen keskustellakseen hänen kanssaan asioiden uudesta käänteestä.