26. Isku pimeydestä

Lieriönmallinen avaruusalus näytti olevan kuin kotonaan vetisessä elementissään. Jos joku tarkkailija olisi seurannut sen kulkua, hän olisi voinut päätellä aluksen tulleen planeetalta, jossa on paljon vettä, ja jonka asukkaat elävät vedessä. Alukselta ei mennyt kuin hetki, kun se jo hidasti vauhtiaan ja laskeutui erääseen syvänteeseen aivan läänin pääkaupungin edustalla. Yksikään pinnalla kulkeva alus ei olisi pystynyt tekemään tätä kymmenien kilometrien matkaa yhtä nopeasti.

Kun avaruusalus oli laskeutunut pohjaan, sen sinivihreä ulkovalaistus sammui. Alusta oli tämän jälkeen vaikea havaita, sillä se naamioitui hyvin pohjan suurten siirtokivilohkareiden ja vesikasvillisuuden sekaan. Paikka näytti niin hyvin valitulta, että siihen päätyminen tuskin oli sattumaa. Naamioinnin tehokkuutta lisäsi aluksen pintamateriaalin vihreänharmaa väritys, joka sekin oli ilmeisesti valittu naamioinnin tarkoituksessa. Oli luultavaa, että alus jopa pystyi muuttamaan väriään - ja ehkä pinnanmuotojaankin - kuhunkin paikkaan parhaiten sopivaksi.

Vieras alus oli ollut paikallaan muutaman minuutin, kun sen pohjasta avautui luukku, ja useita ihmistä muistuttavia olentoja sukelsi siitä ulos. Olennot lähtivät uimaan jonossa kohti läheistä rantaa, ja hetken kuluttua ne nousivat toinen toisensa viereen tiheään kaislikkoon limaisille rantakiville. Yksi olennoista tuntui puhuvan - jos matalia murahtelevia ääniä puheesi voidaan sanoa - tovereilleen, ja hetken kuluttua olennot nousivat kävelemään ja lähtivät kukin omalle suunnalleen. Rantautumispaikka oli valittu niin, että ainoakaan ihminen ei nähnyt tätä omalaatuista tapahtumaa, jota joku asiaa tuntematon - todella asiaa tuntematon - olisi voinut luulla vaikkapa kaupungin sukelluskerhon palaamiseksi yösukellukseltaan.

Syyskuinen ilta, kun tuulee ja taivaalta vihmoo tihkusadetta, ei houkuttele ihmisiä iltakävelylle. Silloin istutaan kotona katselemassa televisiota ja tekemässä jotain muuta. Ja tietty osa väestöstä laahautuu kaupungin yöelämän piiriin oli sää mikä oli. Kaljakapakat lienevät viimeinen paikka, joissa huono sää aiheuttaisi yleisökatoa - pikemminkin päinvastoin.

Ilta kului, ja sade jatkui ennallaan. Eräässä keskustan kerrostalossa asuvaa 25-vuotiasta kirjastoapulaista, Pekka Mykkästä, eivät kaljakapakat kiinnostaneet. Hänestä oli paljon mukavampaa löhöillä sohvalla Coca-Cola -purkki kädessä ja katsella vanhoja filmejä videolta. Hänen tyttökaverinsa Sara oli onneksi samaa maata, joten illat kuluivat leppoisasti. He molemmat työskentelivät kaupunginkirjastossa ja saivat kirjoista tarpeekseen jo työnsä puolesta. Videot olivat sopivaa vastapainoa kuivakkaalle "korkeakulttuurille".

Mykkänen kohottautui sohvalta ja lähti kävelemään kohti jääkaappia.

- Otatko Kokista, tuon sinulle purkillisen.

- Kiitti... tai onko sulla Spraittia?

- Täältä löytyy.

- Jätä pöydälle, käyn veskissä.

Ohjelma jatkui, ja Mykkänen heittäytyi sohvalle napsauttaen auki uuden Cola-purkin. Tällä välin tyttöystävä Sara peilaili itseään kylpyhuoneen peilistä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että samaan aikaan kerrostalon ulkoseinää pitkin eteni tumma hahmo hitaasti mutta varmasti ylöspäin. Jollakin kumman tavalla olento onnistui pysyttelemään seinässä kiinni, vaikka siinä ei näyttänyt olevan mitään ulkonemia. Joskus se otti jalallaan tai kädellään tukea sopivalla paikalla olevasta ikkunanpielestä.

Sara jatkoi peilaamistaan - mikä joillekin naisille voi olla tunteja kestävä harrastus - huomaamatta, kuinka ihmismäinen otus suu virneessä, keltaiset torahampaat loistaen, tarkkaili häntä kylpyhuoneen ulkoikkunasta.

Mykkänen vilkaisi kelloaan, sammutti videon ja vaihtoi kanavaa.

- Hei se alkaa, tulehan katsomaan, hän huikkasi tarkoittaen amerikkalaista elokuvaa, jota he olivat odottaneet.

Kuin vastaukseksi hänen huutoonsa kylpyhuoneen suunnasta kuului kovaa rytinää ja aivan kuin lasin helinää. Sitä seurasi tyttöystävän kirkaisu, joka tuntui ikään kuin tukahtuvan kesken kaiken.

- Mitä ihmettä, Mykkänen huudahti ja pomppasi sohvalta rynnäten kohti kylpyhuonetta. Pöydällä ollut Cola-purkki lensi lattialle, ja juomaa valui vaalealle karvalankamatolle. - Mitä siellä tapahtuu?, Mykkänen huusi ja yritti avata ovea. Se oli lukittu sisältä.

- Vastaa. Mitä siellä tapahtuu?

Kylpyhuoneesta kuului vaimeaa lasin helinää ja kolahtelua. Sitten äänet vaimenivat.

"Millä minä nyt tuon oven aukaisen", Mykkänen mietti kuumeisesti. Hän muisti, että oli joskus avannut kylpyhuoneen oven ruuvimeisselillä, kun kaksivuotias siskontyttö oli lukinnut itsensä sisään. "Ruuvimeisseli, ruuvimeisseli, missä on ruuvimeisseli", Mykkänen hoki juostessaan ympäri asuntoa. Ennen pitkää sopiva työkalu löytyi, ja Mykkänen työnsi sen lukon keskellä olevaan neliönmalliseen reikään. Puoli kierrosta, ja ovi oli auki.

Mutta missä oli Sara?

Kaukana Kallavedellä puski m/s Katariina aallokossa. Se oli jo ohittanut suurimman järvenselän ja oli saapumassa salmeen, jonka jälkeen avautui suora näkyvyys Kuopion kaupunkiin. Ajassa matkaa oli jäljellä vielä yli tunti. Laivaa ohjasi sen omistaja, tehtailija Tuovinen. Hänen vieressään ruorihytissä istui insinöööri Pekkarinen. Muut matkustajat sekä pelastetut haaksirikkoiset istuivat aluksen salongissa. Haaksirikkoiset olivat saaneet lämmintä yllensä ja nauttivat parhaillaan Anja Salon valmistamasta yrttiteestä.

- Onko teillä matkapuhelinta? Voisinko saada soittaa?, Volkov kysäisi.

Rouva Tuovinen kaivoi kännykän laukustaan ja ojensi sen Volkoville. Hän nautti saadessaan puhua vaihteeksi englantia:

- Here. A cellular phone. Dial the number, then push this putton.

Volkov hymyili ja otti kännykän. Hän kääntyi hieman poispäin muista - agentin vaistomaista varovaisuutta - ja naputteli pitkän numerosarjan. Ei vastausta. Hän naputteli toisen numerosarjan. Rouva Tuovinen seurasi kiinnostuneena. Nyt joku vastasi.

Volkov alkoi selostaa puhelimeen jollakin slaavilaisella kielellä. Liikesuhteiden ja lyhyen omakohtaisen opiskelunkin ansiosta Rouva Tuovinen oli jonkin verran perillä venäjänkielestä ja yritti kuulostella, puhuiko Volkov sitä. Volkovin käyttämä kieli kuulosti kyllä samanlaiselta, mutta Tuovinen ei ymmärtänyt siitä juuri mitään Volkov jatkoi puhumista ja kuunteli välillä. Sitten hän ilmeisesti sanoi lopputervehdykset ja sulki puhelimen. Hän palautti sen rouva Tuoviselle ja kiitti lainasta. Rouva Tuovisen, ja muidenkin, ilme oli niin utelias, että Volkovin oli suorastaan pakko kertoa puhelusta jotain - luottaen siihen, että kukaan kuulijoista ei ollut ymmärtänyt hänen käyttämäänsä kieltä.

- Kerroin laivan omistajalle tapahtuneesta, ja että meillä ei ole hätää. Hän tulee kaupungin rantaan meitä vastaan. Onko tältä laivalta muuten jo ilmoitettu tapahtuneesta kenellekään?

Volkovia huolestutti, että poliisit olisivat rannassa vastassa. Heille olisi vaikea selittää tiettyjä asioita. Kohtaamisen poliisin kanssa tekisi sitäkin kiusallisemmaksi se, jos uponneesta laivasta löytyisi myöhemmin ruumiita.

- En ainakaan minä ole ilmoittanut. Miehestäni en tiedä. Hänellä on toinen puhelin ohjaamossa. Käyn kysymässä.

- Jos ei ole ilmoitettu, ei tarvitsekaan ilmoittaa. Kenellekään ei käynyt kuinkaan. Omistaja tulee rantaan vastaan. Hän huolehtii aluksesta. Se oli kaasuräjähdys, ja vene oli vanha. En tiedä, olivatko laitteet kunnossa. Jos eivät olleet niin... tiedättehän. On vakuutuskysymykset ja sen sellaiset. Omistaja ehkä haluaa miettiä asiaa kaikessa rauhassa ennen kuin päättää ilmoittamisista. Ja hän kyllä nostaa veneensä.

Volkovin tarinointia kuuntelevat eivät tienneet, että toimenpiteet uponneen aluksen suhteen oli jo aloitettu heti sen jälkeen, kun Volkovin äskeinen puhelu oli päättynyt. Puhelimet niin Suomessa kuin kauempanakin soivat parhaillaan kuumina, ja troolari Sintin tutkimiseen hankittiin sopivaa alusta ja sopivia miehiä. Aluksen nostamisella ei sinänsä ollut kiirettä eikä oikeastaan mitään väliäkään, mutta Bentonilta jääneet tutkimuslaitteet sekä mahdolliset ruumiit oli ehdottomasti saatava pois aluksesta ennen kuin kukaan ulkopuolinen löytäisi niitä.

Ritva Tuovinen palasi ohjaamosta ja toi sanoman, joka pudotti taakan Volkovin harteilta:

- Ei ole ilmoitettu kenellekään. Mietitään asiaa sitten, kunhan päästään rantaan ja tavataan omistaja, eikö vain?

Volkov nyökkäsi.

- Annetaan omistajan päättää, hän sanoi.

Taitavalla hämäyksellä monista kiperistä tilanteista selvinneenä Volkovilla oli sopiva tarina mietittynä myös siltä varalta, että rannassa odottaisi poliisiauto. Kuitenkin oli vakoojan matalaan profiiliin sopivampaa tulla maihin ilman, että viranomaisia olisi paikalla. Joissakin tilanteissa avoin julkisuus saattoi tosin olla jopa paras hämäyskeino, mutta silti oli aina parempi hoitaa asiat hiljaisuudessa, jos se vain oli mahdollista.

Vähitellen Katariina alkoi lähestyä kaupunkia, jonka syksyiset valot loistivat utuiselle taivaalle. Laiva lipui aallonmurtajan ja sen päässä kököttävän loiston ohi ja teki jyrkän käännöksen vakiolaituriinsa. Sataman lukuisat lamput valaisivat rannan niin hyvin, ettei Tuovinen tarvinnut valonheitintä ohjatessaan aluksensa tutulle paikalle. Aluksen tömähtäessä kivisen laiturin reunaparruun Pekkarinen hyppäsi köysi kädessään laiturille ja sitoi ensin aluksen keulan ja sitten perän kiinni. Tuovinen sammutti dieselmoottorin ja astui ulos ohjaamosta. Hän vilkaisi kelloaan. Kohta oli kymmenen uutisten aika. Ajo haaksirikkopaikalta oli kestänyt yli kaksi tuntia.

- Laiva saa jäädä tähän yöksi, hän sanoi matkustajille, jotka kukin keräilivät tavaroitaan. - Tuumataan huomenna, miten asiassa edetään; jatketaanko matkaa vai ei.

Aluksen kiinnittyessä käynnistettiin parinsadan metrin päässä oleva tumma henkilöauto ja se lähti ajamaan kohti laituria. Auto pysähtyi jonkin matkan päähän laivasta. Volkov ja Juri kävelivät sitä kohti ja istuivat mitään sanomatta sen takapenkille. Ennen kuin muut olivat kunnolla ehtineet tajuta, mitä tapahtui, auto kaarsi pois paikalta. Missä merkeissä Anja Salo ja hänen tuttavansa seuraavan kerran tapaisivat Volkovin ja hänen haaksirikkoisen toverinsa, jäi arvailujen varaan. Vai olivatko miehet kadonneet lopullisesti ja jälkiä jättämättä niin kuin vanha Sintti-troolarikin?