11. Autiolla saarella

Komisario Saarinen nojaili kirjoituspöytäänsä ja katseli huoneessa olevia poliiseja. Hän oli juuri selostanut tutkintaa, jota valmisteltiin aloitettavaksi erään saaren edustalla. Poliisivarikolla valmisteltiin mukaan otettavia varusteita. Saarinen kysyi:

- Onko epäselvää? - Ellei ole, lähtö tapahtuu satamasta tunnin kuluttua. Toistaiseksi ei mitään tietoa ulkopuolisille.

Poliisimiehet poistuivat huoneesta Saarisen ja Anja Salon jäädessä kaksin huoneeseen. Saarinen käveli ikkunan ääreen ja avasi sen.

- Taidanpa vähän tuulettaa, hän sanoi.

Salo ei puhunut mitään. Sen sijaan hän kääntyi katsomaan seinällä olevaa karttaa. Hän mietti, mitä siihen pistetyt nuppineulat mahtoivat merkitä. Komisario Saarinen keskeytti hänen ajatuksensa:

- Haluatteko lähteä mukaan? Tapaus saattaa liittyä aiempiin kuolemantapauksiin. Se insinööri... mikä hänen nimensä oli... kertoi outoja asioita aamun kuulustelussa. Emme viitsineet pidättää miestä, vaikka siihenkin ehkä olisi ollut syytä. Hän vaikutti hyvin järkyttyneeltä. Päästimme hänet kotiinsa, mutta pyysimme olemaan tavoitettavissa. Kunhan ruumis löytyy, tiedämme enemmän.

- Jos ruumis löytyy, Salo kommentoi.

- Jos se on saman tekijän töitä, se löytyy. Veret imettynä. Ja ehkä silvottuna.

Saloa värisytti ajatus vedessä kelluvasta ruumiista. Hän oli nähnyt erään paikallisen asukkaan putoavan piranhoja kuhisevaan jokeen Brasilian viidakossa. Sitä tapahtumaa hän ei unohtaisi koskaan. Yhä vieläkin hän joskus näki unessa tuon onnettoman ihmisen kauhuun vääntyneet kasvot, jotka verisinä katosivat ruskeaan veteen.

- Lähden mukaan, Salo sanoi komisariolle. Samassa hän muisti amerikkalaisen. - Tarkoitan, että en lähde mukaan. Se voi olla tavallinen hukkumistapaus. Ehkä on parempi, että tutkin asioita täällä kaupungissa.

Komisario Saarinen ei vastannut mitään. Hän tunsi sisimmässään tyytyväisyyttä siitä, että hänen ei tarvitsisi ottaa naista mukaan. Salon lähettäminen Kuopioon oli osoittanut päättäjien epäluottamusta poliisivoimia kohtaan, eikä Saarinen pitänyt tällaisesta. Hän toivoikin, että poliisit onnistuisivat selvittämään tapauksen omin päin, ja Salon pitäminen syrjässä tutkimuksista palveli parhaiten tätä päämäärää.

- Niin että... onnea matkaan, toivottavasti asiat ratkeavat, Salo toivotti poistuessaan komisarion huoneesta.

Saarinen nyökkäsi mitään sanomatta ja ryhtyi tutkimaan papereitaan.

Benton ja Salo tapasivat sopimassaan paikassa rantamakasiinin edustalla ja kävelivät satamakahvilaan. Benton osti molemmille kupin teetä ja jotain suuhunpantavaa. Ikkunasta näkyi veneranta, jossa lastattiin sukelluslaitteita ja erilaisia tutkimusvälineitä poliisiveneeseen. Salo kertoi tapausten uusimmasta käänteestä. Benton keskeytti hänen kertomuksensa:

- Sanoitko, että oli vetänyt pinnan alle... että joku oli vetänyt naista pinnan alle?

- Niin insinööri oli kertonut. Poliisi kyllä pitää tätä tavallisena hukkumistapauksena. Ehkä se onkin. Ihmisethän kuvittelevat kaikenlaista. Eikä pimeässä edes näe hyvin.

- Muistathan kun eilen kysyin venevuokrausta? Benton kysyi. - Nyt taidamme tarvita venettä. Tarkoitan tietysti..., jos haluat tutkia tapausta kanssani.

Salo mietti pari sekuntia. "Hmm... miksikäs ei?", hän ajatteli. "Voin kai lähteäkin. Hän vaikuttaa luotettavalta. Eikä minulla sitä paitsi ole muitakaan johtolankoja."

- Joo'o. Kyllä se käy. Lähdemmekö heti poliisien perään?

- Annetaan heidän tutkia paikka kaikessa rauhassa. Emmehän kuitenkaan taida etsiä samaa asiaa, Benton vastasi arvoituksellisesti. - Pystytkö sinä järjestämään meille veneen? Minä maksan.

- Veneen... no broblem. Voimme lähteä milloin tahansa.

Benton ja Salo istuivat vielä jonkin aikaa kahvilassa. Benton selosti työtään ja kertoi työnantajastaan, Amerikan Ufotutkimusinstituutista. Hän katsoi velvollisuudekseen esittää myös henkilökorttinsa.

- Olisin uskonut muutenkin, Salo sanoi kortin nähtyään, ikään kuin pyytäen anteeksi sitä, että oli antanut vaikutelman, että epäilisi.

- Tiedän, tiedän. Haluan sinun vain olevan varma, kenen kanssa työskentelet. Sanoit itse olevasi yliopiston palveluksessa. Minäkin olen, tavallaan. Saan palkkani valtiolta. Eräät Yhdysvaltain yliopistot ovat mukana ufotutkimuksessa.

Benton työnsi tyhjän kahvikuppinsa keskelle pöytää ikään kuin merkiksi siitä, että hän olisi valmis lähtemään.

- Haen eräitä tavaroita hotellistani, hän sanoi. - Tapaammeko venesatamassa... esimerkiksi parin tunnin kuluttua.

Ehdotus sopi Salolle. Molemmat nousivat pöydästä ja poistuivat kahvilasta. Salo katseli tovin Bentonin perään, kun tämä lähti ripein askelin kävelemään kohti kaupungin keskustaa. Sitten hän itse kääntyi ja lähti astelemaan kohti lähellä olevaa veneliikettä.

Kun Benton parin tunnin kuluttua saapui taksilla rantaan, veneliikkeen raskas maasturi oli juuri peruuttamassa trailerilla olevaa pulpettivenettä järveen. Salo seisoi laskuluiskan vieressä katsomassa. Hän huomasi Bentonin, joka juuri nosti raskasta tutkimusvälinelaukkuaan auton tavarasäiliöstä.

- Olemme valmiita lähtöön, kunhan vene saadaan valmiiksi, Salo sanoi.

Vene uitettiin laiturin viereen, jossa veneliikkeen mies teki siihen vielä joitakin tarkastuksia.

- Vene on valmis, mies sanoi. - Tankki on täynnä, ja varakanisteri myös. Tämän pitäisi riittää usean tunnin ajoon. Niin, että hyvää matkaa vain.

Salo kiitti miestä ja nosteli samalla tavaroitaan veneeseen.

- Ajatko sinä, hän kysyi Bentonilta. - Täällä on kartta. Saari on tässä. Tuo on se lahti.

Benton tutki karttaa ja nyökkäili. - Eiköhän lähdetä, hän sanoi ja väänsi virta-avaimesta. 40-hevosvoimainen Evinrude käynnistyi saman tien. Benton käänsi kaasukahvasta, ja vene lähti kiitämään ripeästi kohti aallonmurtajan aukkoa.

Saaren nimi oli Selkäsaari. Matka sinne kesti noin puolitoista tuntia. Voimakas pohjoistuuli ja syksyn kylmentämä vesi olivat nostattaneet selälle vaahtopäiset laineet, ja veneen kulku alkoi käydä inhottavan epätasaiseksi, vaikka ajettiinkin sivutuulessa. Vihurimainen tuuli heitti sivuilta roiskahtelevaa vettä veneeseen kastellen siinä olevat. Edessä istuvan Salon ilme kertoi, että hän ei erityisemmin nauttinut kyydistä. Benton huomasi asian ja hidasti vauhtia. Vene puikkelehti suurten aaltojen välissä nousten välillä aallon harjalle ja liukuen sieltä taas kiihtyvällä vauhdilla aallon pohjan kautta uuden aallon harjalle. Jyrkimmät laineet iskivät veneeseen raivokkaalla voimalla ja työnsivät sitä nopeasti edellään. Välillä tuntui, että vene oli vähällä kaatua. Matka jatkui hitaasti.

Benton oli purjehtinut talonkorkuisissa aalloissa valatamerillä, joten häntä eivät Kallaveden aallot juuri hätkähdyttäneet. Hän mittaili niitä mielessään, ja totesi etäisyyden ison aallon harjalta toisen aallon harjalle noin kymmeneksi metriksi. Joskus vähän enemmäksikin. Aaltojen korkeutta sen sijaan oli vaikeampi arvioida.

Vähitellen pahin oli ohitse, ja vene saapui rauhallisemmille vesille. Benton kiihdytti vauhdin taas normaaliksi. Hän katseli syksyistä maisemaa. Puiden lehdet loistivat monissa eri väreissä kuulaassa auringonpaisteessa. Reitti muuttui kapeaksi salmeksi, jota reunustivat punaiset ja vihreät viitat. Benton vilkaisi karttaa ja hiljensi hieman vauhtia. Samassa salmen toiseen päähän ilmestyi suurikokoinen katettu vene, joka lähestyi nopeasti. Veneen katolla oli iso valkoinen tutka-antenni, josta se oli helppo tunnistaa poliisiveneeksi. Se ei hidastanut vauhtiaan syöksyessään heidän ohitseen, eikä kukaan veneessä olijoista näyttänyt tunnistaneen heitä. Poliiseilla näytti olevan kiire kaupunkiin ennen pimeän tuloa.

Kuten arvata saattoi, poliisien tutkimukset yöllisen draaman tapahtumapaikalla eivät olleet johtaneet mihinkään. Pari miestä oli sukellellut hukkumispaikalla, mutta mitään poikkeuksellista ei ollut löytynyt. Edes hukkuneiden etsimiseen koulutettu koira ei ollut saanut havaintoa ruumiista, vaikka siltä harvoin jäi mitään löytämättä. Päivän kallistuessa iltaa kohti poliisit olivat todenneet vetäneensä vesiperän ja päättäneet palata kaupunkiin.

Ylitettyään viimeisen suuren selän Benton ja Salo saapuivat Selkäsaaren lähettyville. He kiersivät saaren ja etsivät rantautumispaikkaa. Saaren länsirannalla oleva matala hiekkainen lahti näytti sopivalta, ja sinne Benton ohjasikin veneen. Rantaa lähestyttäessä hän sammutti moottorin ja kippasi sen ylös vedestä.

Pitkien valoisien kesäöiden jälkeen on joskus vaikea totuttautua siihen, että syksyllä illat pimenevät ja viilenevät nopeasti. Niinpä Salo vilkuilikin huolestuneena punertavaa taivaanrantaa, jossa aurinko oli juuri painumassa metsän taakse. Samaan aikaan Benton sitoi veneen keulaköyttä rannassa kasvavan puun ympärille ja mietti millainen solmu olisi riittävän varma, mutta kuitenkin helppo aukaista vaikka pimeässä. Saattoihan nimittäin olla, että kun rannasta seuraavan kerran lähdettäisiin, sekunnit olivat kyseessä.

Salo käänsi katseensa pois auringon viime säteistä ja sanoi: - Emme kai tulleet tänne liian myöhään? Kohta on pimeää.

- Pimeys on vain etu näissä hommissa, Benton totesi vetäessään painavaa laukkuaan veneen laidan yli. Samalla hän huomasi ällistyneen ilmeen Salon kasvoilla. - Tarkoitan... oletko koskaan nostellut esineitä merenpohjasta? Olet ehkä huomannut, että pohja näkyy parhaiten yöllä lampun valossa.Päivällä, kun aurinko valaisee hiukkaset, vesi näyttää samealta.

Salo nyökkäili ja ojentui nostamaan Bentonin laukkua. - Ennen aamua emme taida täältä selvitä, hän pohti.

- Niin, ellet nimenomaan halua.

- Enhän toki. Tulimme tänne tekemään tutkimuksia, ja niitä teemme, vaikka siihen menisi viikko. Olen ennenkin viettänyt öitä ulkona.

Benton hymyili. Salon mieleen tulivat yöt Amazonin viidakoissa, ja intiaanit leiritulen ympärillä. Benton järjesteli tavaroita. Hän nosteli laukustaan eriskummallisia kojeita, joissa oli mittareita ja merkkivaloja, ja joista lähti kimppu erivärisiä johtoja.

- Tuollaisia en ole tainnut ennen nähdäkään, Salo ihmetteli.

Benton vilkaisi häneen ja hymyili salaperäisesti.

- Ihmettelen, jos olisit, hän sanoi. - Laitteet ovat aivan uusia. Jotkut näistä ovat ensimmäistä kertaa mukanani. Näillä analysoidaan maaperää. Tietänet, että eri alkuaineet jättävät jälkeensä erilaisia säteilykuviota. Jotkut niistä ovat hyvin heikkoja. Näillä laitteilla selviää - tai ainakin pitäisi selvitä - onko paikalla ainetta, joka ei kuulu luontoon.

- Ei kuulu luontoon... tarkoitatko?

- Joka on maapallon ulkopuolelta. Kyllä.

Salo ei sanonut mitään. Hän otti erään oudon näköisen mittarin käteensä ja tutkiskeli sitä hetken. Sitten hän alkoi pystyttää telttaa, jonka oli ottanut mukaansa arvellessaan retken venyvän pitkäksi.

Ilta pimeni nopeasti. Benton ja Salo istuskelivat leirinuotion ääressä. He olivat tehneet leiripaikastaan niin viihtyisän kuin mahdollista. Tavarat oli nostettu telttaan, jota valaisi kodikas öljylyhty. Rannalle vedetty vene suojasi paikkaa järveltä puhaltavalta tuulelta, joka tosin oli tyyntymässä.

Kumpikaan retkeläinen ei ollut ensimmäistä kertaa yötä ulkona. Pitkillä tutkimusmatkoillaan Benton oli asunut joskus jopa viikkokausia teltassa ja sopeutunut alkeelliseen majoitukseen siinä määrin, että hotellissa asuminen oli retken päätyttyä vaatinut totuttelua. Hotellin ilmastointilaitteiden jyminä ja kaupungilta kantauvat liikenteen äänet eivät nimittäin aivan vastanneet telttaan kuuluvaa tuulen huminaa ja yöeläinten ääntelyä.

Salollekaan teltassa asuminen ei ollut uutta. Jo nuorena hän oli ollut mukana partioleireillä ja retkeillyt muutenkin ystäviensä kanssa. Arkeologisten kaivausten vaatima yöpyminen Amazonin viidakossa oli ollut oma lukunsa. Joskus, kun pimeästä metsästä oli kuulunut villieläinten tassujen rapinaa, tai kun jaguaarin murina oli herättänyt kesken unien, hän oli päättänyt jättää kaivaukset siihen paikkaan. Päivän valjettua rohkeus oli kuitenkin palannut, eikä kaupunkiin menevä jokilaiva ollut saanut häntä matkustajakseen - vielä sillä kertaa.

- Aiotko sukeltaa huomenna? Salo kysyi nähdessään Bentonin kasaavan paineilmasukelluslaitteita teltan edustalla.

- En, vaan tänään. Aivan kohta, Benton vastasi.

- Mutta... Salo nielaisi ja oli pari sekuntia vaiti. - Nythän on pimeää. Et kai...

- Siksi aionkin sukeltaa nyt. Pimeässä pohja näkyy paremmin. Käytän lamppua. Ei tässä ole mitään ongelmaa.

Benton kiinnitti suukappaleen ilmaletkuun ja avasin hieman säiliön venttiiliä. Pieni sihaus osoitti, että kaikki toimi niin kuin pitääkin. Salo ei puhunut mitään. Ilme hänen kasvoillaan kertoi kuitenkin enemmän kuin mihin sanat olisivat riittäneet. Benton jatkoi laitteiden käsittelemistä aavistuksenomainen hymy huulillaan. Hän vilkaisi syrjäsilmällä Saloa.

- En viivy vedessä kauan, hän sanoi. - Ei ole mitään syytä huolestua. Otan pari näytettä pohjasta, ja tutkailen hieman tilannetta. Kun kerään näytteet nyt, saan analyysin valmiiksi aamuun mennessä. Emmehän halua olla täällä pitempään kuin on tarve?

Salo ei vastannut vieläkään mitään. Hän vain seurasi jähmettynyt ilme kasvoillaan, kun Benton puki sukelluslaitteet päällensä ja kahlasi taskulamppu kädessään pimeään veteen. Ilmakuplat ja hitaasti vaimenevat aaltomaiset renkaat osoittivat kohdan, jossa Benton häipyi pinnan alle.