23. Pako myrskyssä

Samaan aikaan kun johtaja Tuovisen Katariina-laiva lähestyi Selkäsaaren rantaa, pienehkö musta troolari puski vastalaineisiin selän toisella rannalla. Alus oli tehty avomeriolosuhteisiin, joten sillä ei ainakaan periaatteessa ollut mitään hätää Kallaveden kovimmissakaan myrskyissä. Tämä ei tarkoittanut, etteikö alus olisi keinunut vähintään yhtä kovasti kuin suurempi Katariina-laivakin.

- Näyttääkö se teidän laitteenne mitään?, ohjaajan vieressä istuva komentaja Volkov kysyi takanaan seisovalta Harry Bentonilta, joka parhaillaan väänsi jotain säätönuppia harmaassa metallilaatikossa.

- Ei vielä, mutta jos osumme kohdalle, saamme kyllä lukemat.

- Kuinka kaukaa se reagoi?

- Sadan, parinsadan metrin päästä, riippuen syvyydestä.

- Hienoa. Sittenhän meidän ei tarvitsekaan ajaa kuin pari lenkkiä, niin löydämme sen.

Viimemainitun toteamuksen Volkov esitti jonkinlaisena vitsinä, mutta se ei naurattanut häntä sen enempää kuin muitakaan. Kyhjöttäminen raskaasti vaappuvan aluksen ahtaissa sisätiloissa ei aivan vastannut loistolaivoilla tehtäviä Karibian risteilyjä. Viimeisenkin tunnelman pilasi se, ettei troolari Sintissä ollut minkäänlaista lämmityslaitetta. Se oli yksi tämän huvialuksen keskeneräisyyksiä, ja aiheutti paitsi matkustajien palelemista myös ikkunoiden huurtumista.

- Muistakaa toverit, että tämä ei ole huvimatka, ruorissa seisova tohtori Boris tokaisi pyyhkiessään hihallaan ohjaamon ikkunaa. - Vaikeuksien kautta voittoon. Sehän on vanha sanontamme, joka pätee tässäkin.

Muut eivät jaksaneet kommentoida Boriksen omaperäistä huumoria. Vladimir ainoastaan puisteli päätään ja astui ovesta tuulen tuivertamalle kannelle mennäkseen sitä kautta aluksen skanssiin. Benton vilkaisi hänen peräänsä ja syventyi tarkkailemaan radioaktiivista säteilyä, magneettikenttiä, veden molekyylirakennetta sekä eräitä muita suureita mittaavan havaintolaitteensa mittareita. Laitteen vedenalaisen anturin johto kulki ovenraosta aluksen kannelle ja siitä edelleen laidan yli järveen.

Tunnit kuluivat hitaasti Sintin jatkaessa taivaltaan. Välillä alus tuli tyynemmille alueille ja lähti sitten hieman eri reittiä jälleen myrskyävälle järvenselälle. Aika ajoin ohjaajaa vaihdettiin, ja Bentonkin pääsi hetkeksi skanssiin aterioimaan. Sitten hänen oli jälleen palattava ohjaamoon, jossa mittalaite oli.

Iltaa kohti myrsky sen kuin yltyi, ja ajaminen pimenevällä järvellä, tihkusateen ja pärskähtelevien vaahtopäiden lentäessä tuntui kolkolta. Tosin siinä oli oma tunnelmansakin - ainakin ihmiselle, joka tällaisia asioita osasi arvostaa.

Tieteellisestä työstään huolimatta Benton ei hetkeksikään unohtanut olevansa muun ryhmän vankina, eikä hän myöskään unohtanut sitä, että tälle risteilylle hänelle oli ehkä myyty vain menolippu, jonka voimassaolo päättyisi sinä hetkenä, kun hänen ammuttu ruumiinsa putoaisi painot jaloissaan johonkin Kallaveden syvänteeseen.

Epätietoisuuden ja tukalan tilanteen ahdistaessa Bentonin mieleen luonnollisesti tuli pakosuunnitelma toisensa jälkeen. Ne kaikki tuntuivat vuorollaan hyviltä - kunnes niistä löytyi jokin ratkaiseva heikkous, joka pakotti aloittamaan suunnittelun alusta. Vähitellen Bentonin mielessä kuitenkin muodostui suunnitelma, joka hänen mielestään oli toteutettavissa. Se oli vaarallinen, mutta vielä vaarallisempaa oli olla tekemättä mitään.

Illan pimetessä näkyvyys huononi huononemistaan, ja navigaattoreilla alkoi olla välillä vaikeuksia aluksen sijainnin määrittelyssä. Laivan keskeneräiseen ohjaamovarustukseen ei luonnollisestikaan kuulunut sen enempää tutkaa kuin satelliittinavigaattoriakaan. Kompassi aluksessa toki oli, mutta miehet olivat havainneet sen toiminnan varsin epämääräiseksi. Käytännössä ainoa varma paikanmääritystapa olivat siis hyvä hämäränäkö ja muut vanhat kunnot merimiesvaistot, ja näillä ominaisuuksilla oli sisävesillä ennenkin tultu toimeen.

Benton oli tarkkaillut miesten kipparointia ja päätellyt heidät varsin kokeneiksi merenkulkijoiksi. Kaikesta näki, että he olivat nähneet vaativampiakin olosuhteita kuin suomalaisen sisäjärven syyskuinen ilta pienine myrskyineen. Saattoihan komentaja Volkov olla vaikka laivaston miehiä, täysinoppinut lentotukialuksen tai ydinsukellusveneen päällikkö esimerkiksi, jolla oli ohjannut alustaan niin rannikoiden kapeissa vuonoissa kuin jäävuoria kuhisevilla napamerilläkin. Hetken ajan, skanssissa juodun lämpimän teekupin luoman "kotoisan" tunteen innoittamana, Benton oli jopa aikonut kysyä komentajalta hänen aiemmasta laivapalvelustaan. Saman tien hän oli muistanut kuulustelujen aikana saamansa iskut ja potkut ja päättänytkin olla hiljaa. Hän oli tajunnut, että mitä enemmän hän tietäisi vangitsijoistaan, sitä vähemmän heillä oli syytä jättää hänet henkiin - mikäli heillä niin jalomielistä aietta koskaan oli ollutkaan.

Aika kului, ja ilta muuttui vähitellen yöksi. Risteily myrskyävällä järvellä ei kuitenkaan tuottanut tulosta. Kerran, erään saaren edustalla, mittalaitteen viisarit olivat aavistuksen verran värähtäneet, mutta Benton ei ollut maininnut asiasta kenellekään. Noin vähäinen ja epäselvä ilmiö saattoi merkitä mitä tahansa; järvimalmia, pohjakaasuja, tehtaiden päästöjä. Ja vaikka havainto olisi ollutkin aito, asian mainitsemisesta tuskin olisi ollut hyötyä Bentonille. Nimittäin mitä pikemmin vieras avaruusalus löydettäisiin, sitä nopeammin hän itse kävisi tarpeettomaksi. Niinpä järkevintä oli antaa etsinnän jatkua ja ajan kulua.

Laivaa navigoivat miehet eivät olleet yrittäneet estäneet Bentonia katsomasta karttaa. Niinpä hän oli yhtä hyvin perillä aluksen sijainnista kuin hekin. Hänelle tällä tiedolla oli tosin eri merkitys kuin hänen vangitsijoilleen. Volkov ja Boris etsivät kartalta mahdollista avaruusaluksen piilopaikkaa. Benton etsi piilopaikkaa itselleen.

- No niin, Boris, minä voi jatkaa tästä eteenpäin, komentaja Volkov sanoi astuessaan ohjaushyttiin tuuliselta ulkokannelta. - Mene sinä lepäämään. Tästä tulee pitkä yö. Jonkun on jaksettava vielä huomennakin.

Boris luovutti ruorin Volkoville ja siirtyi tutkiskelemaan mittalaitetta. Hän kysyi Bentonilta:

- Kuulehan amerikkalainen. Oletko varma, että voit havaita vieraan aluksen näillä kojeillasi?

- Toivon niin. Ulkoavaruudesta tullutta lentolaitetta tuskin on tehty raudasta tai muistakaan meille tutuista materiaaleista. Saamme siitä todennäköisesti erilaiset magneettiset lukemat kuin esimerkiksi jostakin uponneesta laivanhylystä. Vieraassa avaruusaluksessa on luultavasti erikoislujia metalliseoksia, titaania, jalometalleja ja muuta sellaista. Näitä tuskin on järvessä luonnostaan suurina esiintyminä. Ja säteilymittaukset antavat tietysti lisävalaistusta asiaan.

Boris mumisi jotain ja vilkuili mittareita. Sitten hän poistui hytistä ja hävisi alas skanssiin. Hetki sitten ruorin ääreen siirtynyt Volkov tutkiskeli yhä karttaa ja vilkuili välillä ulos oikeasta sivuikkunasta, josta näkyi kaukana vilkahtelevan loiston valosarja. Benton arveli, että kohta käännyttäisiin ja palattaisiin takaisin läheltä äskeistä reittiä. Tällöin sivuutettaisiin eräs niemenkärki, ja sen kohdalla olisi kenties viimeinen ja ainoa tilaisuus yrittää pakoa.

Arvailut käännöksestä osuivat oikeaan. Hieman ennen erästä rantamatalikkoa Volkov pyöritti ruoria muutaman kierroksen, ja Sintti kääntyi vaivalloisesti ja raskaasti keinuen vastatuuleen. Sitten se lähti etenemään jälleen kohti avointa järvenselkää. Pakopaikaksi suunniteltuun niemeen oli matkaa noin pari lilometriä. Benton odotti jännittyneenä, mutta yritti näyttää rauhalliselta. Hän arvasi, että jos hän hyppäisi veteen, miehet alkaisivat välittömästi etsiä häntä ja todennäköisesti löytäisivätkin hänet laivan valonheittimellä. Hänet ammuttaisiin siihen paikkaan. Tämä vaara oli otettava huomioon - ja hän oli tehnytkin niin.

Benton oli huomannut, että valonheittimen johto kulki alas seinää pitkin alkaen heittimen käsikahvasta ja päätyen seinässä olevaan koloon, josta eteenpäin se jatkui vaneriverhouksen sisässä. Johdon sijainti oli sellainen, että Benton pystyi koskettelemaan sitä toisella kädellään kenenkään huomaamatta samalla kun hän muka oli syventyneenä mittalaitteen säätämiseen ja tarkasteluun. Niinpä hän nitkutti useiden minuuttien ajan muovista johtoa kahden sormensa välissä kunnes oli varma, että sen sisällä kulkevat metallisäikeet olivat poikki. Sitten hän vielä venytti johdon muovikuorta varmistaakseen, että katkenneet johdonpäät eivät varmasti koskisi toisiaan. Valonheitin oli näin tehty käyttökelvottomaksi, vaikka sille virtaa tuova johto näytti päältäpäin aivan ehjältä.

Bentonin onneksi kukaan laivaa ohjanneista ei ollut vielä kertaakaan kokeillut aluksen katolla olevan valonheittimen toimivuutta, mikä sinänsä tuntui aika ihmeelliseltä. Benton arveli, että ehkä asia selittyi sota-alusten käyttötavoilla, joihin ei kuulunut oman sijainnin ilmoittaminen viholliselle turhin valomerkein. Tavallinen siviilipurjehtija olisi näin pimeänä yönä jo käyttänyt valonheitintä merimerkkejä etsiäkseen ja rantojen ääriviivoja tarkastellakseen.

Sade yltyi,ja näkyvyys huononi yhä. Laineet olivat yhtä suuret kuin ennenkin, ja Sintti kallisteli voimakkaasti sivutuulessa. Käveleminen aluksessa oli lähes mahdotonta ja edellytti jatkuvaa kiinnipitämistä jostakin. Suunniteltu pakopaikka lähestyi, ja Benton pohdiskeli yhä mielessään, pitäisikö hänen pyytää päästä käymään alhaalla jonkun tekosyyn varjolla ja kannelle astuttuaan loikata saman tien laidan yli. Vai pitäisikö hänen vain rynnätä ohjaushytistä ja hypätä suoraan järveen. Molemmissa suunnitelmissa oli hyvät ja huonot puolensa, ja Benton oli jo monta kertaa päättänyt toteuttaa toisen niistä, kunnes oli muuttanut mieltään ja päättänytkin toteuttaa toisen. Vieläkään hän ei ollut tehnyt lopullista ratkaisua, vaikka kallioniemi oli jo alle kilometrin päässä.

Benton piteli toisella kädellään kiinni karttahyllyn reunasta ja oli säätävinään tutkimuslaitteitaan. Tässä vaiheessa häntä ei kuitenkaan kiinnostanut UFO:n löytyminen vaan ainoastaan selviäminen hengissä kaappareiden kynsistä.

- Työtä kuin työtä, se on tehtävä, sanoi komentaja Volkov yllättäen hänelle ja vilkaisi häntä kohti. Benton säpsähti ja vilkaisi kohti komentajaa. Hän oli havaitsevinaan hymynväreitä komentajan kasvoilla ja mietti aavistiko tämä hänen pakoaikeensa vai mistä turhasta työstä hän puhui.

- Me ufotutkijat jos ketkä teemme monesti turhaa työtä. Joidenkin mielestä kaikki työmme on turhaa, Benton vastasi yrittäen näyttää rauhalliselta.

Volkov naurahti, mikä kuulosti Bentonista oudolta ottaen huomioon miehen tähänastisen tiukan ja virallisen käyttäytymisen. Benton ajatteli, että kaipa he kaikki olivat jo niin väsyneitä, että heidän itsehillintänsä alkoi herpaantua. Hän muisti kuitenkin yhä kokemansa lyönnit ja potkut, ja niiden muisteleminen sai unet karisemaan silmistä. Volkoville ei kannattaisi olla liian tuttavallinen.

Niemi oli jo aivan lähellä, kun Benton jälleen lähinnä hämäyksen vuoksi vilkaisi mittareita. "Ne näyttäv... mutta mitä ihmettä?" Ensimmäistä kertaa matkan aikana mittalaite osoitti selkeitä lukemia. Havainto sai Bentonin innostumaan niin, että hän lähes unohti pakosuunnitelmansa. Hän paineli nappeja ja väänsi potentiometrejä havainnoidakseen eri lukemia. Tällöin Volkovkin havaitsi jotain olevan tekeillä ja kääntyi katsomaan havaintolaitetta.

- Olemmeko löytäneet jotain, Volkov kysyi ja kumartui kohti laitetta, jossa juuri syttyi pieni punainen merkkilamppu.

Benton väänsi vielä erästä säädintä, ja pari ylimääräistä merkkivaloa syttyi näyttöpaneeliin. Samalla hän vilkaisi lähes yhtäaikaisesti ulos sekä Volkoviin ja havaitsi kaksi tärkeää asiaa; niemi, jonka kohdalla hän oli aikonut hypätä pois aluksesta, oli aivan lähellä, ja Volkovin aseen kahva oli paljastunut näkyviin puseron taskusta tämän kumartuessa tutkimaan mittareita. "Nyt tai ei koskaan", Benton ajatteli ja teki salamannopean päätöksen. Hän sieppasi aseen käteensä nopealla tempaisulla, ja ennen kuin komentaja oli ehtinyt kunnolla tajuta mitä oli tapahtunut, Benton potkaisi raollaan olevan oven auki ja syöksyi pää edellä ase kädessään kaiteen yli myrskyävään järveen.