12. Lentävä hollantilainen

Lentäväksi Hollantilaiseksi sanottiin muinaisissa merimiestaruissa aavelaivaa, joka purjehti maailman merillä ilman miehistöä vain aaveet ruorissaan. Laivan oikea miehistö oli saanut surmansa jollakin katalalla tavalla. Lentävä Hollantilainen näyttäytyi pimeinä myrskyisinä öinä joillekin vahdissa olleille merimiehille, ja niin legenda jatkui.

Hinaaja Kalla oli kaukana Lentävästä Hollantilaisesta. Sen pari kilometriä tunnissa etenevä meno puutavaralautan kanssa ei ollut lentämistä, eikä sen kipparin savon murre ollut lähelläkään hollantia. Mateleva savolainen olisi ainakin lauttaa hinatessa ollut sopiva nimi tälle parikymmentä vuotta vanhalle rautalaivalle, joka kulki Mercedes-Benz V10 dieselin voimalla aivan tavallisten lihallisten ihmisten miehittämänä.

- Jokos se kohta on sauna valamis, tokaisi ruorissa oleva kansimies Kainulainen laivan päällikölle, joka juuri nousi kannelle pienestä luukusta.

- Niin, mitä sanoit?

- Kysyin vaan, että joko sinne voi kohta mennä... saunaan, Kainulainen toisti hieman kovemmalla äänellä, jonka päällikkö Kovanen nyt jo kuuli yli konehuoneen suunnalta kuuluvan turbon vihellyksen.

- Panin sen just päälle. Kunhan päästään tuosta Koivusalmesta, käydään vuorotellen.

Kovanen vilkaisi kelloaan. Ohjailuvuoron vaihtumiseen oli vielä parikymmentä minuuttia. Hän laskeutui hyttiinsä lukemaan Ilta-Sanomia, jonka konepäällikkö oli hetkeä aikaisemmin tuonut laivalle kauppareissulta. Kovanen tiesi, että miehistön poistuminen kauppa-asioille kesken hinauksen ei ollut sallittua, ja hän itse joutuisi kiipeliin, jos joku huomaisi puuttua asiaan; merilaki kun velvoittaa aluksen päällikön huolehtimaan siitä, että alus on paitsi varustuksensa myös miehityksensä puolesta joka hetki turvallisessa kunnossa. Tässä asiassa perinne kuitenkin voitti byrokratian. Hitaasti lauttaa vetäviltä hinaajalaivoilta oli nimittäin iät ajat käyty veneellä kaupoissa tai maalaistaloissa ruokaa ostamassa silloin kun reitti oli vienyt sopivan läheltä tällaista paikkaa. Viime vuosina käynnit tosin olivat harventuneet, sillä tarvetta maihin menoon ei enää ollut. Laivojen jääkaappeihin ja pakastimiin mahtui nimittäin muonaa pitkienkin matkojen tarpeisiin. Radiopuhelinten aikakaudella ei myöskään puhelinta tarvinnut lähteä etsimään maista. Oikeastaan ainoa, mitä nykyajan laivamiehet enää kokivat laivaltaan puuttuvan, oli ALKOn myymälä.

Hinaaja Kalla jatkoi hidasta kulkuaan kapeassa salmessa. Salmen läpi ajaminen vaati kokemusta, sillä tuuli ja virta painoivat lauttaa. Kipparin oli osattava ottaa nämä seikat huomioon, jotta lautta ei olisi vienyt mennessään kesämökkien laitureita. Kansimies Kainulaiselle tämä ei ollut mikään ongelma. Hän oli aivan yhtä taitava laivan käsittelijä kuin päällikkönsäkin. Omasta mielestään jopa vähän taitavampi. Hän seurasi silmä tarkkana ohjaamon takaikkunasta, miten lautta eteni salmessa. Kaikki näytti sujuvan hyvin. Lautan perällä istuskeli konepäällikkö Salmi alumiiniveneessä ja näytti onkivan. Kainulainen naureskeli mielessään ja pohti, pitäisikö kalat paistaa, vai tehtäisiinkö niistä kalakeittoa.

Ilta alkoi jo pimetä, kun tukkilautan viimeiset niput soljuivat salmen läpi. Itse laiva oli jo kaukana selällä. Sen dieselmoottorin vinkuva jyminä kuului vaimeana järven yli.

Kippari ja kansimies olivat vaihtaneet ohjailuvuoroaan noin puoli tuntia aikaisemmin. Kansimies oli mennyt laivan keulassa olevaan saunaan ja istuskeli siellä edelleen. Aluksen päällikkö Kovanen puolestaan kuunteli radiouutisia ruorihytissä. "Taas sitä iänikuista TUPOA", hän kirosi mielessään. "Sillä jolla on, sille annetaan...", hän jatkoi pohdintojaan. Uutiset loppuivat, ja Kovanen vilkaisi kelloaan. Häntä ihmetytti, miksi konepäällikkö ei ollut palannut laivalle. Hän katseli kiikarilla lautan perille, mutta hämärä esti näkemästä tarkkaan mitä siellä tapahtui. Tai tuskin siellä mitään tapahtui. Alumiininen Buster-vene ainakin näytti olevan paikallaan, ja kai Salmikin oli siellä. Ehkä paikalle oli sattunut muhkea ahvenparvi, jota Salmi parhaillaan veteli veneeseen. Kukapa silloin ajankulua huomaisi.

Kului puolisen tuntia, ja Kainulainen nousi kannelle. Hän kehui uutta sähkökiuasta ja sen tarjoamia löylyjä.

- Missäs se masinisti on?, hän kysäisi ja hörppäsi ryypyn kaljapullosta. - Sauna on lämpimänä, ja ukkoa ei näy missään.

- Kun oot juonu sen kaljan, niin voitko tulla vähäksi aikaa ruoriin?, Kovanen pyysi. Kainulainen oli havaitsevinaan huolestuneen sävyn hänen äänessään.

- Totta kai, mutta mitäs sulla on mielessä?

- Minä otan tuo toisen veneen ja käyn tuolla lautan perällä. Jos ei se Salmi vaikka saa kaikkia kaloja mahtumaan yhteen veneeseen, Kovanen vastasi yrittäen peittää huolestuneisuuttaan.

- No mikä ettei, jouvanhan minä tässä istuskelemaan.

Kovanen hyppäsi peltiseen keluveneeseen ja alkoi soutaa sillä kohti lautan perää. Sinne oli matkaa satoja metrejä, ja hän harmitteli mielessään, ettei ollut tullut vaatineeksi perämoottoria myös tähän pienempään veneeseen. Toisaalta ei soutaminenkaan välillä pahaa tehnyt. Nyt potkurivirta ja laivan eteneminen sitä paitsi nopeuttivat sitä. "Pahuksen Salmi", Kovanen mietti mielessään. Se on tietysti hakenut pullon maista, ja ryypiskelee nyt sitä tuolla veneessä. Ja kuinka monesti onkaan ollut puhetta, että jätetään nämä pullohommat työajan ulkopuolelle. No, minkäs juoppo tavoilleen mahtaa."

Metallinen keluvene töytäisi pari kertaa tukkilautan sivua ohi kulkiessaan. Pimeässä soutaminen ei ollut kovin helppoa. Kovanen vilkuili tuon tuostakin olkansa yli pitääkseen veneen oikeassa suunnassa. Sen kevyt perä pyrki kuitenkin jatkuvasti kääntymään sivusuuntaan. Vähitellen lautan perä oli kuitenkin kohdalla, ja Kovanen käänsi veneensä keulan lautan kylkeen. Hän solmi keulaköyden erään tukkinipun ympäri kulkevaan rautalankaan ja nousi nipulle.

- Salmi, hohoi! Mitä sinä siellä touhuat?, hän huusi.

Kukaan ei vastannut. Buster oli paikallaan nipun kupeessa Yamaha-perämoottori ylös kipattuna. Veneessä ei näkynyt ketään. Vain onki makasi veneen pohjalla.

- Masinisti, missä sinä luuraat?, Kovanen toisti saamatta edelleenkään vastausta.

"Hitto, mitä ihmettä tämä tarkoittaa?" hän manasi mielessään ja lähti kompuroimaan liukkaalta tukkinipulta toiselle. Hän horjahti pari kertaa lähes kaatuen, kun kuori irtosi märän tukin pinnasta, jolle hän astui. "Pahus, mikä juoppopaimen minä muka olen?", hän pauhasi mielessään, sillä hän oli aivan varma, että Salmi löytyisi köllöttelemästä kännipäissään jonkun tukkinipun kainalosta - ellei tämä sitten olisi pudonnut veteen. Jos niin olisi käynyt, virta olisi vienyt hänet, ja hyvänä uimarina hän olisi ehkä päätynyt johonkin rannalle. Tai hän olisi kangistunut kylmään veteen ja hukkunut. Kovanen kavahti ajatusta, että olisi edes alitajuisesti toivonut Salmen hukkumista. Olihan Salmi sentään pitkäaikainen työtoveri, jonka kanssa oli monta seikkailua koettu. Ihan mukava mies selvin päin ollessaan, itse asiassa.

Kovanen jatkoi etenemistään nipulta toiselle löytämättä ketään. Hän alkoi vähitellen päätyä siihen ajatukseen, että Salmi ei enää ollut lautalla, ja että häntä olisi lähdettävä etsimään oikein apuvoimien kanssa. Lopulta kai olisi soitettava poliisitkin paikalle.

Ollessaan palaamassa veneelleen Kovanen havaitsi jonkun tumman möykyn tukkinipun päällä noin sadan metrin päässä. Se näytti ihmiseltä. "No sinnekö se Salmi on nukahtanut?", hän huokaisi ja lähti hyppelemään nipulta toiselle näkemäänsä hahmoa kohti. Lähestyessään sitä, hän tuli yhä vakuuttuneemmaksi, että se oli Salmi.

- "No täälläkö sitä maataan kännissä ja jalat vedessä roikk..."

Kovanen ei jatkanut lausettaan loppuun. Tuntematon möykky oli Salmi. Siitä ei ollut epäilystäkään. Eikä hän ollut hukkunut, koska oli tukkinipulla. Vaatteetkin vaikuttivat kuivilta, joten uimareissuakaan hän ei ollut tehnyt. Ainostaan hänen jalkansa roikkuivat osittain vedessä kahden nipun välissä. Hänessä oli kuitenkin jotain, joka sai Kovasen pelkäämään pahempaa kuin humalaa ja sammumista. Konemestarin asento oli jollakin tavalla luonnoton. Kukaan ihminen ei itse asettasi itseään tuollaiseen asentoon; selkä taaksepäin kaarelle ja toinen käsi outoon asentoon selän taakse. "Mitä ihmettä sille on tapahtunut", Kovanen mutisi itsekseen ja kumartui kohti konemestaria. Hän kohotti työtoveriaan, ja samalla hänen kätensä kastui johonkin tahmeaan, jota oli Salmen takissa. Hän tunnusteli käsiään, mutta pimeä esti näkemästä mitä tahmea neste oli. Se vaikutti vereltä, mutta saattoi se olla jotain muutakin. Salmi kuitenkin vaikutti elottomalta. Mahdolliset kuolinsyyt - sairauskohtaus tai kaatuminen todennäköisimpinä - vilisivät Kovasen mielessä, jota sen enempää järkytys kuin muukaan tunnetila ei ollut vielä ehtinyt saavuttaa.

"Olipa elossa tai ei, pitäähän tuon jalat sentään nostaa pois vedestä", Kovanen ajatteli kylmän järkevästi ja tarttui kädellään Salmen housunlahkeeseen, joka oli hieman vedenpinnan alapuolella. Hän ehti nostaa Salmen jalkaa vain muutaman sentin, kun nippujen välistä kuului voimakas loiskahdus, ja joku pinnan alla oleva tarttui salamannopealla ja raudanlujalla otteellaan hänen käsivarteensa ja alkoi vetää häntä itseään pinnan alle.

- Mitä ihmettä, Kovanen ehti kiljaista, ennen kuin hänet kiskottiin tukkien välistä kuin mankelin läpi kylmään pimeään veteen, josta hän ei koskaan enää palaisi ihmisten ilmoille.

Kovasen hävittyä pinnan alle, hänen kauhun ja pelon sekainen karjuntansa jäi vielä lyhyeksi hetkeksi kaikumaan tyynelle järvelle. Huutoon sekoittui selältä kantautuva diesel-hinaajan jylinä sen jatkaessa matkaansa kahden kilometrin tuntivauhdilla.