Eräs Yhdysvaltain laivaston uusimmista aluksista, risteilijä USS Patton, oli tavanomaisella harjoituspurjehduksellaan San Fransiscon edustalla. Se oli lähtenyt edellisenä päivänä Fort-saaren tukikohdastaan. Sää oli tavanomainen näille merialueille vuodenaika, alkusyksy, huomioiden. Alus keinahteli raskaasti suurissa Tyynen Valtameren mainingeissa.
Kommodori Jack Carpenter, viisissäkymmenissä oleva tukevanpuoleinen mies, istui aluksen tutkahuoneessa ja tuijotti tarkkaavaisena kuvaruutuun, jossa keltavihreä valokeila viisti karttamaisemaa.
- Mihin se nyt hävisi?, hän kysyi vieressään seisovalta tutkaupseerilta.
Tutkaupseeri, toisella matkallaan USS Pattonilla palveleva pitkä ja komea yliluutnantti John Masters, oli yhtä ymmällään kuin esimiehensäkin. Hän osoitti kuvapintaa.
- Sen pitäisi olla tässä, sir, mutta sitä ei vain näy. En pysty selittämään asiaa, paitsi jos kohde on tutkassa näkymätön.
Miehet seurasivat edelleen kuvaa. Yliluutnantti Masters painoi joitakin mittaritaulun lukuisista säätönapeista muuttaakseen mittauskulmia ja tutkasäteiden aallonpituutta. Erään tällaisen toimenpiteen jälkeen tuntematon kohde jälleen ilmestyi kuvaputkelle.
- Nyt se näkyy taas, sir. Se on liikkunut satoja kilometrejä hyvin lyhyessä ajassa. Se on kohta kantamamme ulkopuolella.
- Soittakaa viestikeskukseen. Hekin ovat tietysti sen havainneet, mutta ilmoitus on silti paikallaan. Selostakaa samalla, millä polarisaatiokulmilla saitte parhaimman kuvan.
Kun yliluutnantti Mastersin puhelu Yhdysvaltain laivaston viestikeskukseen saapui, siellä tiedettiin jo tuntemattomasta lentävästä esineestä. Tieto oli samantien välitetty myös kaikille tärkeimmille havaintoasemille esineen oletetun lentoreitin varrella. Pari hävittäjääkin oli ehditty lähettää tunkeilijan perään, mutta niiden oli tyytyminen lyhyeen ja tuloksettomaan partiolenkkiin. Kohde oli aivan liian nopea ja lensi aivan liian korkealla.
Muutamassa minuutissa koko läntisten asevoimien tehokas tutkaverkosto pohjoisella pallonpuoliskolla oli komennettu tuntematonta kohdetta seuraamaan. Esine näkyi lyhyen hetken Grönlannin eteläkärjessä sijaitsevan tutkan kuvassa, sitten se havaittiin Islannin pohjoisosissa, ja viimeinen havainto siitä tehtiin Naton Norjassa sijaitsevilla suurtehotutkilla. Niiden antaman kuvan mukaan vieras esine näytti katoavan jonnekin Suomen keskiosiin.
Joitakin päiviä näiden tapahtumien jälkeen pidettiin Yhdysvaltain puolustusvoimien päämajassa Pentagonissa neuvottelu, johon osallistui tärkeimpien aselajien, CIA:n sekä kansallisen UFO-tutkimusinstituutin asiantuntijoita, yhteensä kuusi miestä. Kokousta johtavalla kenraali Frank Collinsilla oli puheenvuoro:
- Tämä on merkittävin havainto tunnistamattomasta lentävästä kohteesta vuosikausiin. Oletteko, hyvät herrat miettineet, mikä esine voisi olla?
- Olemme katsoneet tutkakuvat nauhalta useampaan kertaan, ja näyttää, että kyseessä on ilmakehän yläosissa etenevä lentokone... tai avaruusalus. Kadotimme kontaktin siihen Suomen yläpuolella, mutta se on voinut lentää tutkakantamamme alapuolella idemmäksikin, ilmavalvontajoukkoihin kuuluva eversti David Lockhard vastasi.
- Tarkoitatteko, että venäläisillä olisi jotain tekemistä asian kanssa?, kysyi CIA:n edustaja Hugh Barker.
- En tiedä venäläisistä, mutta ei kai alus sentään ulkoavaruudestakaan ole? Venäläiset ovat kehitelleet sukkulaansa... tosin meillä ei ole havaintoja rakettien laukaisusta viime ajoilta. NASA:n pojat voisivat ehkä kertoa asiasta enemmän.
Pitkään vaiti istunut UFO-tutkimusinstituutin asiantuntija, tohtori Bill Ford keskeytti tämän pohdinnan:
- Pelkäänpä, että on turha etsiä aluksen omistajaa maapallon kamaralta. Ainoastaan kaksi valtiota, Yhdysvallat ja Venäjä, kykenevät lähettämään avaruuteen tuon kokoisen esineen. Ja tiedämme, että se ei ole kumpikaan meistä. Ehdotan, että lähetämme miehiä tutkimaan aluetta, jossa kohde viimeksi havaittiin. Se voi olla hukkareissu, mutta muutakaan johtolankaa meillä ei ole. Ehkä tavoitamme kuitenkin silminnäkijähavaintoja.
Keskustelu jatkui vielä jonkin aikaa. Heti lentävän kohteen havaitsemisen jälkeen määrättyä asian täydellistä salaamista päätettiin jatkaa. Lopuksi tohtori Bill Ford täsmensi esitystään laskeutumispaikan tutkimisesta:
- Luulen, että emme tarvitse tutkijaryhmää. Minulla on tiedossani mies, jolle tällaiset asiat ovat tuttuja. Hän on kierrellyt paljon maailmaa näissä merkeissä ja tehnytkin eräitä mielenkiintoisia havaintoja. Hän tuntee alan läpikotaisin. Hänen nimensä on Harry Benton.
Ford latasi salkustaan ottamansa ATK-levykkeen tietokoneeseen, ja hetken kuluttua ensiksi Bentonin valokuva ja sitten hänen henkilötietonsa ja ansioluettelonsa ilmestyivät neuvotteluhuoneen seinällä olevaan suureen kuvaruutuun. Miehet tutkivat tietoja. Joku esitti kysymyksiä, joihin Ford vastaili.
- Taidat tosiaan luottaa tuhon heppuun?, kysyi puheenjohtajana toiminut kenraali Collins.
- Jos tiedätte paremman...
- Ei, jos sinä luotat häneen, emmeköhän me muutkin voi luottaa? Vai mitä arvoisat herrat?
Kysymys sai aikaan myönteistä hyminää ja joitakin kahdenkeskisiä repliikkejä. Kenelläkään ei ollut esittää seikkoja Bill Fordin ehdotusta vastaan. Puheenjohtaja sanoi vielä muutaman sanan:
- Tämä kokous katsotaan siis päättyneeksi. Palataan asiaan, kunhan jotain uutta ilmenee. Kaikille tiedotetaan. Ja sinä Bill, käyhän lähettämässä tuo miehesi matkaan mahdollisimman pian. UFOlle ei saa antaa liikaa etumatkaa.
Viimeksi mainitun lauseen - jota säesti muiden hyväntuulinen naurahdus - Collins sanoi hymyillen. Hänen ilmeensä olisi kenties ollut toinen, jos hän olisi tiennyt, mitä kaukaisessa Suomessa oli samaan aikaan tapahtumassa.
tiistai 3. marraskuuta 2015
2. Kauhu nousee vedestä
Kallaveden pinta aaltoili syysmyrskyn voimasta. Vaahtopäiset laineet paiskautuivat vasten aallonmurtajaa, jonka kärjessä muutama jo lehtensä pudottanut kitukasvuinen koivu taipuili tuulessa. Läheisen Kuopion kaupungin valot loivat alueelle aavemaisen hämärän.
Aallot heittävät rantaan milloin mitäkin. Tuuli paiskoo järveen kaikenlaista, joka sitten ajautuu jossakin maihin. Oliko aallonmurtajan vieressä pintaan pilkistävä tumma möhkäle sekin vain uppoamaisillaan oleva puu tai jotain muuta tuulen tuomaa rojua? Ehkä näin olisi voinut luulla, ellei olisi nähnyt, kuinka möhkäle hitaasti kohottautui vedestä ja laahautui rantakivelle. Se oli ihminen. Siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta eikö jäätymäisillään oleva pimeä järvi ollut hieman outo paikka harrastaa uintia? Ehkä teille tai minulle, mutta ei tälle olennolle.
Tummanvihreä ihmisenkaltainen olento oli hetken kyyhöttänyt rantakalliolla, kun se painoi päänsä matalaksi ja pulautti aikamoisen annoksen vettä keuhkoistaan - vai pitäisikö sanoa kiduksistaan. Sitten se alkoi hengittää ilmaa. Hengitystavan muutos sai sen yskähtämään pari kertaa vaimeasti, mutta muuta haittaa siitä ei näyttänyt olevan. Olento nousi ripeästi pystyyn ja lähti kävelemään kuin kuka tahansa meistä.
Tähän aikaan kaupunki oli hyvin hiljainen. Vain öiset nakkikioskit ja jokunen ravintola olivat auki. Muuten kaupungissa nukuttiin. Oliko vedestä noussut olento siis matkalla nakkikioskille, vai mikä sen oli saanut liikkeelle? Nakkikioskille ehkä... mutta ei nakkeja ostamaan. Olennolla oli mielessään järeämpi ravinto: Raaka, verta tihkuva liha. Ihmisliha. Ja sellaistahan - tosin veri vielä virtaavana sisässään - oli tarjolla nakkikioskien liepeillä.
Kauppamatkustaja Martti Järvisen ilta oli venähtänyt hieman tavallista pitemmäksi. Hän oli saapunut kaupunkiin parin päivän kurssille, jossa erään uuden tuoteryhmän ominaisuuksiin perehdytettiin. Kurssilla hän oli yllättäen tavannut vanhan armeijakaverinsa, ja yhdessä nämä kaksi miestä olivat istuneet iltaa eräässä ravintolassa. Nyt Järvinen oli, muutaman kaljan ottaneena, matkalla hotelliinsa, ja hän tunsi kaipaavansa vielä jotakin iltapalaa. Sopivasti puiston kulmassa olikin nakkikioski, jonka kassaa myyjä oli juuri laskemassa.
Kauppamatkustaja Järvinen osti lihapiirakan. Hän oli viimeinen asiakas sinä yönä. Myytyään piirakan myyjä sammutti valot kioskista, käveli autolleen ja ajoi pois paikalta. Jäinen syystuuli ei houkutellut Järvistäkään jäämään paikalleen, vaan hän lähti kävelemään rivakasti kohti hotelliaan puoliksi syöty lihapiirakka yhä kädessään. Hän halusi päästä mahdollisimman nopeasti lämpimien lakanoiden väliin, joten hän oikaisi puiston kautta. Tähän aikaan ja näin kylmällä säällä pimeässä puistossa tuskin oli ketään, jonka takia Järvisen olisi tarvinnut kantaa huolta. Tavanomaiset nuorisojengit olivat nyt kotonaan.
Jos Martti Järvinen olisi nähnyt ryppyisestä vihreästä naamasta tuijottavan viirumaisen silmäparin herkeämättä seuraavan itseään, hän olisi vielä kerran harkinnut oikopolulle lähtöään. Jos hän olisi nähnyt paksujen nahkamaisten huulten välistä pilkistävät keltaiset raateluhampaat ja kuullut niiden välistä tunkeutuvan matalan murinan, hän olisi sitäkin varmemmin muuttanut kulkureittiään. Nyt se oli kuitenkin myöhäistä. Hän oli lähtenyt polulle, jolta ei ollut paluuta.
Pieni epävarmuuden tunne valtasi Järvisen juuri puiston pimeimmällä kohdalla. Pelkoako se oli? Ei ehkä pelkoa, mutta kenties ihmislajille tunnusomaista halua pimeiden paikkojen karttamiseen. Tässä vaiheessa ratkaisu oli kuitenkin jo tapahtunut. Järvinen olisi voinut ryömiä, kävellä tai juosta. Mikään näistä kulkemistavoista ei olisi pelastanut häntä kohtalolta, joka vääjäämättä oli tuleva hänen osakseen. Tummanvihreä limainen aave seurasi häntä polkua ympäröivässä metsässä koko ajan saavuttaen.
Järvinen ei ehtinyt havaita mitään ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän ehti tajuta raudanlujan otteen tarttuvan itseensä ja jonkin terävän ja kostean pureutuvan viiltävän tuskallisesti kaulaansa. Vaistomaisesti hän yritti kääntyä ja rimpuilla itseään irti ahdistajansa otteesta, mutta se oli turhaa. Terävien hampaiden aiheuttama kipu kaulan alueella tuntui yhä voimakkaampana, ja jokin lämmin ja märkä valui pitkin hänen ihoaan. Se oli hänen omaa vertaan. Järvisen silmissä alkoi hämärtää... hän ei koskaan tullut tietämään minkä kohtalon uhriksi hän oli joutunut.
Vihreä ihmismäinen olento imi verta Järvisen kaulasuonista tottuneesti. Sitten se alkoi raadella hänen ruumistaan ja haukkailla isoja paloja tummanpunaista lihaa. Tyydytettyään nälkänsä olento poistui aavemaisesti paikalta ja pulahti muutaman minuutin kuuluttua sinne mistä oli tullutkin - hyiseen Kallaveteen.
Aallot heittävät rantaan milloin mitäkin. Tuuli paiskoo järveen kaikenlaista, joka sitten ajautuu jossakin maihin. Oliko aallonmurtajan vieressä pintaan pilkistävä tumma möhkäle sekin vain uppoamaisillaan oleva puu tai jotain muuta tuulen tuomaa rojua? Ehkä näin olisi voinut luulla, ellei olisi nähnyt, kuinka möhkäle hitaasti kohottautui vedestä ja laahautui rantakivelle. Se oli ihminen. Siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta eikö jäätymäisillään oleva pimeä järvi ollut hieman outo paikka harrastaa uintia? Ehkä teille tai minulle, mutta ei tälle olennolle.
Tummanvihreä ihmisenkaltainen olento oli hetken kyyhöttänyt rantakalliolla, kun se painoi päänsä matalaksi ja pulautti aikamoisen annoksen vettä keuhkoistaan - vai pitäisikö sanoa kiduksistaan. Sitten se alkoi hengittää ilmaa. Hengitystavan muutos sai sen yskähtämään pari kertaa vaimeasti, mutta muuta haittaa siitä ei näyttänyt olevan. Olento nousi ripeästi pystyyn ja lähti kävelemään kuin kuka tahansa meistä.
Tähän aikaan kaupunki oli hyvin hiljainen. Vain öiset nakkikioskit ja jokunen ravintola olivat auki. Muuten kaupungissa nukuttiin. Oliko vedestä noussut olento siis matkalla nakkikioskille, vai mikä sen oli saanut liikkeelle? Nakkikioskille ehkä... mutta ei nakkeja ostamaan. Olennolla oli mielessään järeämpi ravinto: Raaka, verta tihkuva liha. Ihmisliha. Ja sellaistahan - tosin veri vielä virtaavana sisässään - oli tarjolla nakkikioskien liepeillä.
Kauppamatkustaja Martti Järvisen ilta oli venähtänyt hieman tavallista pitemmäksi. Hän oli saapunut kaupunkiin parin päivän kurssille, jossa erään uuden tuoteryhmän ominaisuuksiin perehdytettiin. Kurssilla hän oli yllättäen tavannut vanhan armeijakaverinsa, ja yhdessä nämä kaksi miestä olivat istuneet iltaa eräässä ravintolassa. Nyt Järvinen oli, muutaman kaljan ottaneena, matkalla hotelliinsa, ja hän tunsi kaipaavansa vielä jotakin iltapalaa. Sopivasti puiston kulmassa olikin nakkikioski, jonka kassaa myyjä oli juuri laskemassa.
Kauppamatkustaja Järvinen osti lihapiirakan. Hän oli viimeinen asiakas sinä yönä. Myytyään piirakan myyjä sammutti valot kioskista, käveli autolleen ja ajoi pois paikalta. Jäinen syystuuli ei houkutellut Järvistäkään jäämään paikalleen, vaan hän lähti kävelemään rivakasti kohti hotelliaan puoliksi syöty lihapiirakka yhä kädessään. Hän halusi päästä mahdollisimman nopeasti lämpimien lakanoiden väliin, joten hän oikaisi puiston kautta. Tähän aikaan ja näin kylmällä säällä pimeässä puistossa tuskin oli ketään, jonka takia Järvisen olisi tarvinnut kantaa huolta. Tavanomaiset nuorisojengit olivat nyt kotonaan.
Jos Martti Järvinen olisi nähnyt ryppyisestä vihreästä naamasta tuijottavan viirumaisen silmäparin herkeämättä seuraavan itseään, hän olisi vielä kerran harkinnut oikopolulle lähtöään. Jos hän olisi nähnyt paksujen nahkamaisten huulten välistä pilkistävät keltaiset raateluhampaat ja kuullut niiden välistä tunkeutuvan matalan murinan, hän olisi sitäkin varmemmin muuttanut kulkureittiään. Nyt se oli kuitenkin myöhäistä. Hän oli lähtenyt polulle, jolta ei ollut paluuta.
Pieni epävarmuuden tunne valtasi Järvisen juuri puiston pimeimmällä kohdalla. Pelkoako se oli? Ei ehkä pelkoa, mutta kenties ihmislajille tunnusomaista halua pimeiden paikkojen karttamiseen. Tässä vaiheessa ratkaisu oli kuitenkin jo tapahtunut. Järvinen olisi voinut ryömiä, kävellä tai juosta. Mikään näistä kulkemistavoista ei olisi pelastanut häntä kohtalolta, joka vääjäämättä oli tuleva hänen osakseen. Tummanvihreä limainen aave seurasi häntä polkua ympäröivässä metsässä koko ajan saavuttaen.
Järvinen ei ehtinyt havaita mitään ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän ehti tajuta raudanlujan otteen tarttuvan itseensä ja jonkin terävän ja kostean pureutuvan viiltävän tuskallisesti kaulaansa. Vaistomaisesti hän yritti kääntyä ja rimpuilla itseään irti ahdistajansa otteesta, mutta se oli turhaa. Terävien hampaiden aiheuttama kipu kaulan alueella tuntui yhä voimakkaampana, ja jokin lämmin ja märkä valui pitkin hänen ihoaan. Se oli hänen omaa vertaan. Järvisen silmissä alkoi hämärtää... hän ei koskaan tullut tietämään minkä kohtalon uhriksi hän oli joutunut.
Vihreä ihmismäinen olento imi verta Järvisen kaulasuonista tottuneesti. Sitten se alkoi raadella hänen ruumistaan ja haukkailla isoja paloja tummanpunaista lihaa. Tyydytettyään nälkänsä olento poistui aavemaisesti paikalta ja pulahti muutaman minuutin kuuluttua sinne mistä oli tullutkin - hyiseen Kallaveteen.
3. Rikos vai mysteeri
Komisario Saarinen ja rikostutkija Paavola keskustelivat pöydän ääressä poliisilaitoksen taukohuoneessa. Molemmat miehet olivat jo jonkin aikaa työskennelleet toimistoissaan, ja nyt oli aamukahvin aika. Eräs uusi rikostapaus tuntui askarruttavan heitä.
- Tällaista ei ole ennen tapahtunut näillä seuduilla, mutisi Paavola mietteissään. En ymmärrä, millä sitä miestä oli viilletty. Milloin saat raportin patologilta?
- Lupasivat iltapäiväksi. Sanoivat, että kaveri on aivan kuin siltä olisi veret laskettu.
- Tuntuu ihmeelliseltä. Eivät kai koirat tuollaista tee? Jos ruumis on maannut pusikossa ja...
- En ole kuullut koirien kuristaneen ketään hengiltä. Tämä oli kuristettu.
Rikostutkija Paavola nosti kahvikupin huulilleen ja siemaisi pitkän kulauksen. Sitten hän yskäisi vaimeasti selvittääkseen kurkkuaan ja sanoi:
- Kukaan ei ole vielä tiedustellut ruumiista. Ehdotan, että emme anna toistaiseksi mitään tietoja julkisuuteen. Katsotaan ensin mitä uutta saamme selville. Voi olla, että on otettava yhteys Helsinkiin.
Miehet jatkoivat pohdiskeluaan ja palasivat sitten tavanomaisia yön tapahtumia - puukotuksia ja sen sellaisia - selvittelemään.
Sanomalehtien toimituksissa ollaan aina valppaana. Toimittajien tehtävänä on tietää mitä ympäristössä tapahtuu. Jotakin kautta tieto menee heille silloinkin kun sen ei tarkoiteta menevän. Niin oli käynyt nytkin. Kun korkeat poliisiviranomaiset sopivat keskenään, että asia pidetään lehdistöltä salassa, paikallisen lehden toimituksessa tiedettiin jo, että eräästä Kuopion puistosta oli aamulla löydetty kuollut mies. Joku oli nähnyt, kuinka häntä kannettiin ambulanssiin. Myös poliiseja oli nähty paikalla.
Komisario Saarinen joutui - eikä suinkaan ensimmäistä kertaa uransa aikana - turvautumaan mielikuvitukseensa Kuopion Uutisten toimittaja Vesa Monosen soittaessa hänelle ja kysyessä ruumiista:
- Se oli joku kuoliaaksi paleltunut puliukko. Ei sen kummempaa. Mitään rikokseen viittaavaa emme ole havainneet. Ikävä juttu tietysti sinänsä, mutta tällaistahan sattuu.
- Niin, mutta eräs silminnäkijä kertoi nähneensä miehessä pahoinpitelyn jälkiä.
"Pahus!", ajatteli Saarinen itsekseen ja mietti hetken millainen selitys kelpaisi lehtimiehelle:
- Tuota, tuota, tiedättehän te nuo laitapuolen kulkijat. Mies oli illalla nahinoinut tuossa torin kulmilla ja ilmeisesti siinä saanut joitakin naarmuja. Verta nenästä ja niin pois päin. Meille tuosta jo illalla ilmoitettiinkin. Asialla ei ole kuitenkaan yhteyttä hänen kuolemaansa.
Toimittaja Mononen tyytyi komisarion selitykseen ja mietti miten sijoittaisi uutisen lehteen vai kirjoittaisiko siitä lainkaan. Pieni juttu yhdelle palstalle. Eiköhän se riittäisi. Ei siis rikos vaan tapaturma, vai miksi pultsarin kokemaa kohtaloa nimittäisi? Luonnolliseksi kuolemaksiko?
Rikoshan se kuitenkin oli, ainakin asiaa tutkivien poliisimiesten mielestä. Laboratorio oli ilmoittanut miehen kuolinsyyksi menehtymisen veren loppumiseen. Uhrin vaatteissa ja puistossa hänen löytöpaikallaan oli kyllä ollut verta, mutta ei niin paljon että sen määrän menettämiseen olisi kuollut. Veri oli täytynyt poistaa uhrista jonnekin muualle - vielä hänen eläessään. Mutta kuka sen olisi tehnyt? Ja mitkä olivat ne käsittämättömät jäljet uhrin kaulassa? Vampyyreihin kukaan poliiseista ei sentään uskonut, mutta jonkinlaisen rituaalimurhan mahdollisuutta mietittiin.
Tutkimukset jatkuivat rutiininomaisesti, mutta mitään oleellista uutta ei tullut ilmi. Johtolangat - jos sellaisia edes oli - loppuivat kaikki lyhyeen. Samaan aikaan kun uhrin omaisille ilmoitettiin traagisesta tapahtumasta, ja hänen tuttaviaan puhuteltiin, pari rikostutkijaa ryhtyi perehtymään paikkakunnan epämääräisen aineksen viimeaikaiseen toimintaan. Erilaisia outoja yhteenliittymiä - paholaisen palvontaa ja sen sellaista - paikkakunnalla tiedettiin esiintyvän. Poliisit toivoivat, että ehkä niitä tutkimalla löytyisi vastaus salaperäiseen viiltelymurhaan.
- Tällaista ei ole ennen tapahtunut näillä seuduilla, mutisi Paavola mietteissään. En ymmärrä, millä sitä miestä oli viilletty. Milloin saat raportin patologilta?
- Lupasivat iltapäiväksi. Sanoivat, että kaveri on aivan kuin siltä olisi veret laskettu.
- Tuntuu ihmeelliseltä. Eivät kai koirat tuollaista tee? Jos ruumis on maannut pusikossa ja...
- En ole kuullut koirien kuristaneen ketään hengiltä. Tämä oli kuristettu.
Rikostutkija Paavola nosti kahvikupin huulilleen ja siemaisi pitkän kulauksen. Sitten hän yskäisi vaimeasti selvittääkseen kurkkuaan ja sanoi:
- Kukaan ei ole vielä tiedustellut ruumiista. Ehdotan, että emme anna toistaiseksi mitään tietoja julkisuuteen. Katsotaan ensin mitä uutta saamme selville. Voi olla, että on otettava yhteys Helsinkiin.
Miehet jatkoivat pohdiskeluaan ja palasivat sitten tavanomaisia yön tapahtumia - puukotuksia ja sen sellaisia - selvittelemään.
Sanomalehtien toimituksissa ollaan aina valppaana. Toimittajien tehtävänä on tietää mitä ympäristössä tapahtuu. Jotakin kautta tieto menee heille silloinkin kun sen ei tarkoiteta menevän. Niin oli käynyt nytkin. Kun korkeat poliisiviranomaiset sopivat keskenään, että asia pidetään lehdistöltä salassa, paikallisen lehden toimituksessa tiedettiin jo, että eräästä Kuopion puistosta oli aamulla löydetty kuollut mies. Joku oli nähnyt, kuinka häntä kannettiin ambulanssiin. Myös poliiseja oli nähty paikalla.
Komisario Saarinen joutui - eikä suinkaan ensimmäistä kertaa uransa aikana - turvautumaan mielikuvitukseensa Kuopion Uutisten toimittaja Vesa Monosen soittaessa hänelle ja kysyessä ruumiista:
- Se oli joku kuoliaaksi paleltunut puliukko. Ei sen kummempaa. Mitään rikokseen viittaavaa emme ole havainneet. Ikävä juttu tietysti sinänsä, mutta tällaistahan sattuu.
- Niin, mutta eräs silminnäkijä kertoi nähneensä miehessä pahoinpitelyn jälkiä.
"Pahus!", ajatteli Saarinen itsekseen ja mietti hetken millainen selitys kelpaisi lehtimiehelle:
- Tuota, tuota, tiedättehän te nuo laitapuolen kulkijat. Mies oli illalla nahinoinut tuossa torin kulmilla ja ilmeisesti siinä saanut joitakin naarmuja. Verta nenästä ja niin pois päin. Meille tuosta jo illalla ilmoitettiinkin. Asialla ei ole kuitenkaan yhteyttä hänen kuolemaansa.
Toimittaja Mononen tyytyi komisarion selitykseen ja mietti miten sijoittaisi uutisen lehteen vai kirjoittaisiko siitä lainkaan. Pieni juttu yhdelle palstalle. Eiköhän se riittäisi. Ei siis rikos vaan tapaturma, vai miksi pultsarin kokemaa kohtaloa nimittäisi? Luonnolliseksi kuolemaksiko?
Rikoshan se kuitenkin oli, ainakin asiaa tutkivien poliisimiesten mielestä. Laboratorio oli ilmoittanut miehen kuolinsyyksi menehtymisen veren loppumiseen. Uhrin vaatteissa ja puistossa hänen löytöpaikallaan oli kyllä ollut verta, mutta ei niin paljon että sen määrän menettämiseen olisi kuollut. Veri oli täytynyt poistaa uhrista jonnekin muualle - vielä hänen eläessään. Mutta kuka sen olisi tehnyt? Ja mitkä olivat ne käsittämättömät jäljet uhrin kaulassa? Vampyyreihin kukaan poliiseista ei sentään uskonut, mutta jonkinlaisen rituaalimurhan mahdollisuutta mietittiin.
Tutkimukset jatkuivat rutiininomaisesti, mutta mitään oleellista uutta ei tullut ilmi. Johtolangat - jos sellaisia edes oli - loppuivat kaikki lyhyeen. Samaan aikaan kun uhrin omaisille ilmoitettiin traagisesta tapahtumasta, ja hänen tuttaviaan puhuteltiin, pari rikostutkijaa ryhtyi perehtymään paikkakunnan epämääräisen aineksen viimeaikaiseen toimintaan. Erilaisia outoja yhteenliittymiä - paholaisen palvontaa ja sen sellaista - paikkakunnalla tiedettiin esiintyvän. Poliisit toivoivat, että ehkä niitä tutkimalla löytyisi vastaus salaperäiseen viiltelymurhaan.
4. Erikoismies
Vaikka jotkut lapsena haaveilevat veturinkuljettajan ammatista ja päätyvät aikuisena veturinkuljettajiksi, suurimmalla osalla ihmisistä lapsuuden haaveammatit jäävät toteutumatta. Näin oli tapahtunut myös Harry Bentonille. Ollessaan pieni lapsi hän katsonut televisiosta varhaisten astronauttien sankarijuhlintaa ja haaveillut monen muun pikkupojan tavoin astronautin urasta. Nuorena koululaisena tavoite oli muuttunut realistisemmaksi taistelulentäjän ja myöhemmin liikennelentäjän uraksi. Nämä puolestaan olivat saaneet College-vuosina antaa tilaa merikapteenin ammatille haaveiden listalla. Päätyessään yliopistoon teknisten aineiden ja biologian pariin, Benton oli vähitellen tajunnut ajautuvansa muualle kuin lapsuutensa sankariammatteihin, nimittäin arkipäiväiselle tutkijan ja tiedemiehen uralle.
Bentonin ensimmäiset työpaikat olivat olleet pitkästyttävää puurtamista yliopistojen laboratorioissa tai arkielämän kenttätöissä. Tuon tuostakin hänen mieleensä oli tullut ajatus, että jos jompikumpi hänen varhaisimmista ammattihaaveistaan olisi toteutunut, hän voisi juuri sillä hetkellä vaikkapa ohjata matkustajakonetta jossakin Australian yläpuolella tai navigoida rahtilaivaa Intian valtamerellä. Näissä ammateissa hän olisi saanut kokea sellaista miehistä seikkailua, jota hänen toteutuneet työtehtävänsä, kuten laboratoriotulosten syöttäminen tietokoneelle tai lujuuslaskelmien tekeminen jollekin rakenteelle, eivät juuri tarjonneet.
Harry Bentonin isä, Eddie Benton oli työskennellyt erään öljy-yhtiön insinöörinä eri puolilla maailmaa, ja nuori Harry oli lapsena kuunnellut isänsä jännittäviä kertomuksia öljynporauksista luoksepääsemättömissä viidakossa, sotien ja yllättäen räjähtäneiden öljypalojen keskellä. Eräs tällainen räjähdys oli lopulta koitunut Eddie Bentonin kohtaloksi pojan ollessa yksitoistavuotias.
Ehkä isän matkat kaukaisissa maissa ja hänen varhainen tapaturmainen kuolemansa olivat jättäneet pojan mieleen levottoman seikkailunkaipuun. Tai ehkä syynä oli jokin muu. Kuka tietää. Joka tapauksessa Harry Benton oli koko tutkijanuransa ajan tuntenut tyytymättömyyttä tavalliseen rutiinityöskentelyyn ja kaivannut jotain vaihtelevampaa. Niinpä kun virka Kansallisessa Ufotutkimusinstituutissa oli tullut hänen tietoonsa, hän oli heti pyrkinyt siihen.
Uusi työ oli ollut Harry Bentonille lähes kaikkea sitä, mistä hän oli nuoruudessaan haaveillut. Hän oli saanut matkustella mitä erilaisimmissa paikoissa ja mitä erilaisimmilla kulkuneuvoilla. Pari kertaa hän oli päässyt matkustajaksi jopa ydinsukellusveneeseen. Ufotutkimusinstituutti oli järjestänyt tutkimustehtävien välissä Bentonille monenlaista ammatissa tarvittavaa lisäkoulutusta, harjoittaen hänet mm. Yhdysvaltain laivaston erikoiskurssilla laitesukeltajan tehtäviin.
Tutkijantyönsä, matkojensa ja koulutuksensa aikana Benton oli tutustunut suureen joukkoon eri alojen ihmisiä ja seurallisena ja sympaattisena ystävystynyt monien kanssa.
Harry Benton oli hieman päälle kolmekymmenvuotias. Hänen tumman tuuhean tukkansa ympäröimät kasvonpiirteet olivat miellyttävät, ja hänen silmistään huokui ystävällisyyttä. Benton vaikutti lempeältä, mutta kuitenkin tarvittaessa määrätietoiselta. Hänen pitkä harjaantunut ulkomuotonsa toi mieleen palvelemisen jossakin henkisesti ja fyysisesti vaativassa ammatissa, kuten upseerina. Ulkonäöstään huolimatta Benton ei kuitenkaan ollut pienimmässäkään määrin "militaarinen". Hänen sotilasansionsa rajoittuivat muutamaan armeijan erikoiskurssiin, ja tämä lyhyt tutustuminen sotilasilmapiiriin oli riittänyt vakuuttamaan hänelle, että armeijaympäristö tiukkoine säännöksineen ja hierarkioineen ei ole häntä varten.
Benton oli palannut pari viikkoa sitten pitkältä Kauko-Idän matkalta ja vietti nyt hyvin ansaittua lomaa Long Islandin asunnollaan odotellen mihin uusi komennus hänet seuraavaksi veisi. Paikka voisi olla yhtä hyvin New Yorkin keskuspuisto kuin Borneon luoksepääsemätön viidakkoseutu. Benton oli jäljittänyt tuntemattomia avaruuden ilmiöitä Afrikan pimeimmissä sademetsissä, Himalajan korkeimmilla huipuilla ja valtamerten syvyyksissä, vain muutama paikka mainitaksemme.
Benton istui lepotuolissa talonsa uima-altaan ääressä naukkaillen välillä lasista, jossa oli Coca-Colaa, jäitä ja sitruunaviipale. Alkoholista hän ei erityisemmin välittänyt, vaikkei mikään raivoraitis ollutkaan. UFO-ilmiöissä oli hänelle huumaavia kokemuksia aivan riittämiin.
Ovikello soi, ja Benton meni avaamaan. Oven takana oli hänen vanha tuttavansa Roger Southend. Benton tervehti ystäväänsä:
- No, mikäs sinut tänne tuo? Etkö enää asukaan Euroopassa?
- Enhän toki. Tutkimustyöni loppui jo kuukausia sitten. Viime ajat olen järjestellyt arkistoja instituutissa. Mutta sinua ei ole näkynyt. Luulin jo, että olet siirtynyt muihin hommiin.
Miehet jatkoivat keskusteluaan. Benton kertoi tutkimusmatkoistaan, jotka viime aikoina olivat keskittyneet yliluonnollisten sieppausilmiöiden kartoittamiseen. Hänen uusimmat raporttinsa ja haastattelunsa teettäisivät instituutilla taas paljon töitä. Rogerkin saisi uutta järjesteltävää, vaikkakin varsinainen tieteellisten faktojen analysointi tehtäisiin supertietokoneilla.
- Kuulehan Harry, Southend jatkoi. Oikeastaan minulla oli asiaakin. Kiinnostaisiko sinua lähteä käymään Suomessa? Bill pyysi kysymään. Hän tietää, että olet lomalla, joten hän ei itse kehdannut ottaa yhteyttä sinuun.
- Samapa tuo. Loma on alkanutkin jo tuntua pitkästyttävältä. En taida enää osata olla aloillani. Ei minusta ole istuskelemaan päiväkaudet uima-altaan reunalla. Kun on aina reissun päällä... tiedäthän.
Roger Southend tiesi hyvin, mitä hänen ystävänsä tarkoitti. Hän oli itsekin ollut vuosikausia kenttätehtävissä, ja siirtyminen niistä takaisin kirjoituspöydän ääreen oli hänellekin ollut vaikeaa. Perheen perustaminen oli tosin helpottanut asiaa. Tai katsantokannasta riippuen: tehnyt sen välttämättömäksi.
Harry Bentonin ei tarvinnut käyttää päiviä matkavalmisteluihin, kuten jonkun tavallisen turistin ehkä tarvitsisi. Benton oli viettänyt suurimman osan viime vuosistaan ulkomailla, joten hän tiesi kokemuksesta mitä matkoille kannatti ottaa mukaan ja mitä ei.
Koska Ufot ilmestyvät ja katoavat ennalta ilmoittamatta, tutkijat joutuvat yleensä lähtemään matkoilleen hyvin nopeasti, jos mielivät saada tuoreita havaintoja. Niinpä Bentonillakin oli tapana säilyttää tärkeimpiä matkatavaroita valmiiksi pakattuna pienessä laukussa, joka oli helppo napata nopeasti mukaan. Paitsi eräitä tieteellisiä tutkimuslaitteita, UFO-tutkijan perusvarusteisiin kuului mm. satelliittipuhelin siihen kytkettyine tietokoneineen, minikokoinen videokamera, kaksi eri tyyppistä filmille kuvaavaa kameraa sekä pieni haastattelunauhuri. Viimemainittu oli erityisen tärkeä, sillä huomattava osa UFO-havainnoista perustui silminnäkijöiden kertomusten taltiointiin.
Jo saman päivän iltana, jona oli tavannut ystävänsä Roger Southendin, Benton nousi Helsinkiin lähtevään MD 11 -tyyppiseen matkustajakoneeseen. Helsingistä hänen oli tarkoitus jatkaa matkaansa pieneen, keskellä Suomea sijaitsevaan Kuopion kaupunkiin. Lentoon kuluvan ajan Benton käytti tottuneena matkustajana hyväkseen tutustumalla kohdemaataan esittelevään kirjallisuuteen. Hän oli napannut lähtiessä mukaansa yhden matkaoppaan ja historiateoksen Ufotutkimusinstituutin kirjastosta.
Bentonin ensimmäiset työpaikat olivat olleet pitkästyttävää puurtamista yliopistojen laboratorioissa tai arkielämän kenttätöissä. Tuon tuostakin hänen mieleensä oli tullut ajatus, että jos jompikumpi hänen varhaisimmista ammattihaaveistaan olisi toteutunut, hän voisi juuri sillä hetkellä vaikkapa ohjata matkustajakonetta jossakin Australian yläpuolella tai navigoida rahtilaivaa Intian valtamerellä. Näissä ammateissa hän olisi saanut kokea sellaista miehistä seikkailua, jota hänen toteutuneet työtehtävänsä, kuten laboratoriotulosten syöttäminen tietokoneelle tai lujuuslaskelmien tekeminen jollekin rakenteelle, eivät juuri tarjonneet.
Harry Bentonin isä, Eddie Benton oli työskennellyt erään öljy-yhtiön insinöörinä eri puolilla maailmaa, ja nuori Harry oli lapsena kuunnellut isänsä jännittäviä kertomuksia öljynporauksista luoksepääsemättömissä viidakossa, sotien ja yllättäen räjähtäneiden öljypalojen keskellä. Eräs tällainen räjähdys oli lopulta koitunut Eddie Bentonin kohtaloksi pojan ollessa yksitoistavuotias.
Ehkä isän matkat kaukaisissa maissa ja hänen varhainen tapaturmainen kuolemansa olivat jättäneet pojan mieleen levottoman seikkailunkaipuun. Tai ehkä syynä oli jokin muu. Kuka tietää. Joka tapauksessa Harry Benton oli koko tutkijanuransa ajan tuntenut tyytymättömyyttä tavalliseen rutiinityöskentelyyn ja kaivannut jotain vaihtelevampaa. Niinpä kun virka Kansallisessa Ufotutkimusinstituutissa oli tullut hänen tietoonsa, hän oli heti pyrkinyt siihen.
Uusi työ oli ollut Harry Bentonille lähes kaikkea sitä, mistä hän oli nuoruudessaan haaveillut. Hän oli saanut matkustella mitä erilaisimmissa paikoissa ja mitä erilaisimmilla kulkuneuvoilla. Pari kertaa hän oli päässyt matkustajaksi jopa ydinsukellusveneeseen. Ufotutkimusinstituutti oli järjestänyt tutkimustehtävien välissä Bentonille monenlaista ammatissa tarvittavaa lisäkoulutusta, harjoittaen hänet mm. Yhdysvaltain laivaston erikoiskurssilla laitesukeltajan tehtäviin.
Tutkijantyönsä, matkojensa ja koulutuksensa aikana Benton oli tutustunut suureen joukkoon eri alojen ihmisiä ja seurallisena ja sympaattisena ystävystynyt monien kanssa.
Harry Benton oli hieman päälle kolmekymmenvuotias. Hänen tumman tuuhean tukkansa ympäröimät kasvonpiirteet olivat miellyttävät, ja hänen silmistään huokui ystävällisyyttä. Benton vaikutti lempeältä, mutta kuitenkin tarvittaessa määrätietoiselta. Hänen pitkä harjaantunut ulkomuotonsa toi mieleen palvelemisen jossakin henkisesti ja fyysisesti vaativassa ammatissa, kuten upseerina. Ulkonäöstään huolimatta Benton ei kuitenkaan ollut pienimmässäkään määrin "militaarinen". Hänen sotilasansionsa rajoittuivat muutamaan armeijan erikoiskurssiin, ja tämä lyhyt tutustuminen sotilasilmapiiriin oli riittänyt vakuuttamaan hänelle, että armeijaympäristö tiukkoine säännöksineen ja hierarkioineen ei ole häntä varten.
Benton oli palannut pari viikkoa sitten pitkältä Kauko-Idän matkalta ja vietti nyt hyvin ansaittua lomaa Long Islandin asunnollaan odotellen mihin uusi komennus hänet seuraavaksi veisi. Paikka voisi olla yhtä hyvin New Yorkin keskuspuisto kuin Borneon luoksepääsemätön viidakkoseutu. Benton oli jäljittänyt tuntemattomia avaruuden ilmiöitä Afrikan pimeimmissä sademetsissä, Himalajan korkeimmilla huipuilla ja valtamerten syvyyksissä, vain muutama paikka mainitaksemme.
Benton istui lepotuolissa talonsa uima-altaan ääressä naukkaillen välillä lasista, jossa oli Coca-Colaa, jäitä ja sitruunaviipale. Alkoholista hän ei erityisemmin välittänyt, vaikkei mikään raivoraitis ollutkaan. UFO-ilmiöissä oli hänelle huumaavia kokemuksia aivan riittämiin.
Ovikello soi, ja Benton meni avaamaan. Oven takana oli hänen vanha tuttavansa Roger Southend. Benton tervehti ystäväänsä:
- No, mikäs sinut tänne tuo? Etkö enää asukaan Euroopassa?
- Enhän toki. Tutkimustyöni loppui jo kuukausia sitten. Viime ajat olen järjestellyt arkistoja instituutissa. Mutta sinua ei ole näkynyt. Luulin jo, että olet siirtynyt muihin hommiin.
Miehet jatkoivat keskusteluaan. Benton kertoi tutkimusmatkoistaan, jotka viime aikoina olivat keskittyneet yliluonnollisten sieppausilmiöiden kartoittamiseen. Hänen uusimmat raporttinsa ja haastattelunsa teettäisivät instituutilla taas paljon töitä. Rogerkin saisi uutta järjesteltävää, vaikkakin varsinainen tieteellisten faktojen analysointi tehtäisiin supertietokoneilla.
- Kuulehan Harry, Southend jatkoi. Oikeastaan minulla oli asiaakin. Kiinnostaisiko sinua lähteä käymään Suomessa? Bill pyysi kysymään. Hän tietää, että olet lomalla, joten hän ei itse kehdannut ottaa yhteyttä sinuun.
- Samapa tuo. Loma on alkanutkin jo tuntua pitkästyttävältä. En taida enää osata olla aloillani. Ei minusta ole istuskelemaan päiväkaudet uima-altaan reunalla. Kun on aina reissun päällä... tiedäthän.
Roger Southend tiesi hyvin, mitä hänen ystävänsä tarkoitti. Hän oli itsekin ollut vuosikausia kenttätehtävissä, ja siirtyminen niistä takaisin kirjoituspöydän ääreen oli hänellekin ollut vaikeaa. Perheen perustaminen oli tosin helpottanut asiaa. Tai katsantokannasta riippuen: tehnyt sen välttämättömäksi.
Harry Bentonin ei tarvinnut käyttää päiviä matkavalmisteluihin, kuten jonkun tavallisen turistin ehkä tarvitsisi. Benton oli viettänyt suurimman osan viime vuosistaan ulkomailla, joten hän tiesi kokemuksesta mitä matkoille kannatti ottaa mukaan ja mitä ei.
Koska Ufot ilmestyvät ja katoavat ennalta ilmoittamatta, tutkijat joutuvat yleensä lähtemään matkoilleen hyvin nopeasti, jos mielivät saada tuoreita havaintoja. Niinpä Bentonillakin oli tapana säilyttää tärkeimpiä matkatavaroita valmiiksi pakattuna pienessä laukussa, joka oli helppo napata nopeasti mukaan. Paitsi eräitä tieteellisiä tutkimuslaitteita, UFO-tutkijan perusvarusteisiin kuului mm. satelliittipuhelin siihen kytkettyine tietokoneineen, minikokoinen videokamera, kaksi eri tyyppistä filmille kuvaavaa kameraa sekä pieni haastattelunauhuri. Viimemainittu oli erityisen tärkeä, sillä huomattava osa UFO-havainnoista perustui silminnäkijöiden kertomusten taltiointiin.
Jo saman päivän iltana, jona oli tavannut ystävänsä Roger Southendin, Benton nousi Helsinkiin lähtevään MD 11 -tyyppiseen matkustajakoneeseen. Helsingistä hänen oli tarkoitus jatkaa matkaansa pieneen, keskellä Suomea sijaitsevaan Kuopion kaupunkiin. Lentoon kuluvan ajan Benton käytti tottuneena matkustajana hyväkseen tutustumalla kohdemaataan esittelevään kirjallisuuteen. Hän oli napannut lähtiessä mukaansa yhden matkaoppaan ja historiateoksen Ufotutkimusinstituutin kirjastosta.
5. Uusi tapaus
Professori Haapojan tytär Laura ja hänen toverinsa Pirkko pakkasivat tavaroitaan suuriin kasseihin. Mukaan sullottiin yhtä ja toista, jota viikonlopun aikana voisi tarvita. Vastikään viisitoista vuotta täyttäneet tytöt olivat saaneet vanhemmiltaan luvan olla kahdestaan yötä Lauran perheen kesämökillä. Aivan helpolla lupa ei ollut hellinnyt, mutta koska mökki ei ollut kovin kaukana, ja koska siellä oli sähköt, puhelimet ja muut mukavuudet, eivät vanhemmat lopulta olleet keksineet mitään syytä kieltääkään hanketta.
Saavuttuaan mökille tytöt panivat ensi töikseen saunan lämpiämään. He olivat molemmat innokkaita uimareita, ja vaikka oli kylmä syksy, eivät he jättäisi käyttämättä tilaisuutta pulahtaa vilpoiseen järveen.
Tyttöjen ilta sujui tavanomaisissa merkeissä. He paistoivat takassa makkaraa, keittivät teetä, söivät eväitään, kuuntelivat radiota ja lueskelivat vanhoja lehtiä, joita kesäisiltä käynneiltä jää mökeille.
- Katsos tässä, sanoi Laura ojentaen vanhaa 70-luvun muotilehteä. - Pukisitko tällaisia vaatteita päällesi?
- Ehkä, mutta kouluun en noissa lähtisi.
- Etkö? Nehän ovat muotia. Katsos tätäkin. Kaverithan katsois naama vihreänä kateudesta.
- Naama vihreänä, ehkä, mutta jostakin muusta kuin kateudesta. Hah, hah. Inhosta mieluummin.
Nyt Lauraakin jo nauratti:
- Hei, perustetaan Inho-Vaate osakeyhtiö. Tehdään vanhan näköisiä vaatteita ja myydään. Kirjoitetaan mainoksiin, että takaamme naamanne vihreyden.
- Niin ja kavereittenne naamojen.
Tytöt nauroivat kippurassa ja jatkoivat vitsailua vaatteista ja muustakin. Vähitellen nauru alkoi aiheiden loppumisen vuoksi käydä yhä väkinäisemmäksi, kunnes se loppui kokonaan, ja tytöt jatkoivat lehtiensä tutkiskelua omissa oloissaan.
- Hei sauna! Sinun vuorosi käydä lisäämässä puita, Pirkko sanoi keskeyttäen hetkeksi lehden tutkimisen. - Katso samalla paljonko siellä on lämmintä.
Sauna oli noin kolmenkymmenen metrin päässä päärakennuksesta. Ulkona alkoi jo olla hämärää. Tuuli taivutteli pihakoivuja, joista jo osa lehdistä oli tippunut. Muutama keltainen lehti lensi sisälle ovesta Lauran lähtiessä lisäämään puita. Pirkko otti mukavamman asennon sängyllä ja syventyi tutkimaan vanhaa artikkelia Beatles-yhtyeestä.
Muutaman minuutin kuluttua Laura palasi.
- Lämpö taitaa jo riittää. Panin uunin aivan täyteen, hän sanoi istuttuaan nojatuoliin ja otettuaan vanhan Seura-lehden käteensä. - Mitä sinä oikein luet?
- Kuule, täällä on tosi kiva juttu Beatlesistä. Minä en tiennytkään, että ne oli noin suosittuja. Onko sinulla yhtään heidän levyjään?
- Ei. Onko sinulla?
- Ei ole. Isällä taitaa olla pari. Beatlesit, kuka niitä enää ostais. Tyypithän on vanhoja ukkoja, yks jo haudassakin. Kuuskytluku, sehän on kivikautta.
- Niin, Rolling Stones, vierivät kivet, sekinhän viittaa kivikauteen.
Pirkkoa nauratti. Hänen muutamaa vuotta vanhempi veljensä kuunteli melko paljon 60-luvun musiikkia, ja hänen vanhemmillaankin oli suuret pinot levyjä noilta ajoilta. Oli hän itsekin niitä joskus "heikkoina hetkinään" kuunnellut, vaikka asiasta ei kannattanutkaan kavereille paljon hiiskua. Ne kuin eivät tuntuneet ymmärtävän kuin teknoa.
Pirkon koti oli varsin varakas. Hänen vanhempansa omistivat hyvin menestyvän teknisen alan yrityksen. Mikään jättiläistehdas se ei ollut, mutta riitti kuitenkin takaamaan kohtuullisen elintason perheelle. Niin kuin yrittäjillä yleensä, myös Pirkon vanhemmilla oli useimmiten niin kiire yrityksen asioissa, että perheelle ei tahtonut jäädä aikaa. Yhteisiä lomahetkiä vietettiin milloin ulkomaanmatkoilla milloin isovanhempien luona maalla. Kesämökkiä perhe ei ollut hankkinut, sillä Pirkon isä oli sanonut, että ei yrittäjällä ole aikaa mökillä vetelehtiä.
Pirkon vanhemmat eivät olleet lainkaan pahoillaan siitä, että heidän tyttärensä oli ystävystynyt professoriperheen tyttären kanssa. He ajattelivat, että vaikka sivistys ei suoranaisesti olekaan tarttuvaa, ei siitä haittaakaan ole. He itse olivat lähtöisin varsin vaatimattomista oloista, vaikka olivatkin hyvin koulutettuja.
Ilta pimeni nopeasti, ja vähitellen saunakin oli riittävästi lämminnyt. Vaikka kumpikaan tytöistä ei sitä ääneen sanonut, heitä molempia hieman jännitti käydä yksin saunassa näin illalla. Sinne ei ollut vedetty sähköjä, ja niinpä ainoastaan pari kynttilää valaisi löyly- ja pukuhuonetta. Polku rantaan oli täysin pimeä, ja kesti aikansa ennen kuin tyttöjen silmät tottuivat näkemään sen verran, että he pystyivät kulkemaan siinä. Onneksi apuna oli sentään taskulamppu.
Saunassa oli mukavan lämpöistä, eivätkä Laura ja Pirkko pitäneet mitään kiirettä. Aikaahan oli vaikka seuraavaan aamuun. Tytöt lisäsivät välillä löylyä.
- Eiköhän sentään käydä uimassa, kun on tänne asti tultu, sanoi Pirkko ja nousi lauteilta. Hän astui ulos saunan ovesta lähtien kävelemään rantaan päin. Laura seurasi häntä.
Tytöt kävelivät pimeällä laiturilla hiljaa ja varovasti. Tuuli humisi puissa ja aallot loiskuivat rantakiviä vasten. Tunnelma oli kieltämättä hieman pelottava. Harmaa kylmä vesi tuntui huokuvan salaperäistä uhkaa.
- Uskalletaanko me? Eikö se ole liian kylmää?, epäili Laura.
- Höpsis. Nopeasti vain. Samalla Pirkko jo laskeutui alas portaita ja seisoi kainaloitaan myöten järvessä. - Tule perässä, hän kehotti toveriaan.
Laurakin laskeutui veteen, mutta nousi saman tien pois. - Liian kylmää minulle. Juoksen saunaan. Tule perässä.
Saunan lämpö tuntui ihanalta kylmän kastautumisen jälkeen. Lämmin vesi oli tosi lämmintä. Mutta mihin Pirkko jäi? Odotettuaan hetken, Laura päätti lähteä ulos katsomaan. Pirkolla oli joskus outoja tapoja. Ehkä hän nytkin istui laiturin päässä tähtiä katselemassa tai muuten vain haaveilemassa.
Laura otti saunan eteisestä taskulampun mukaansa ja astui ulos pimeään syysiltaan. Saunassa käynnin jälkeen ilma tuntui nyt, jos mahdollista, entistäkin kylmemmältä.
- Pirkko hei! Tulehan nyt! Ei kai me koko iltaa viitsitä täällä saunalla vetelehtiä. Lähdetään kuuntelemaan radiota.
Kukaan ei vastannut. Kuului vain aaltojen pauhua. Tuuli tuntui yltyneen.
"No mitä se Pirkko nyt taas on keksinyt", Laura mietti kävellessään lamppu kädessään kohti laiturin päätä.
Samassa hän näkikin Pirkon. Tämä makasi laiturilla kyljellään ja tuntui kurkottelevan kädellään jotakin veden pinnasta.
- Putosiko sinulta jotakin? Minäpä näytän lampulla.
Laura suuntasi lamppunsa valokeilan kohti Pirkkoa. Pirkko näytti jotenkin oudolta. Miksi hän oli noin? Laura astui askeleen lähemmäksi ja tuijotti pari sekuntia. Samassa häneltä pääsi pitkä hysteerinen parkaisu ja hän lähti pakenemaan kohti rantaa. Hänen toverinsa veren tahrima ruumis ja kuolleiden kasvojen kauhuun vääristynyt tuijotus oli näky jota hän ei koskaan tulisi unohtamaan.
Saavuttuaan mökille tytöt panivat ensi töikseen saunan lämpiämään. He olivat molemmat innokkaita uimareita, ja vaikka oli kylmä syksy, eivät he jättäisi käyttämättä tilaisuutta pulahtaa vilpoiseen järveen.
Tyttöjen ilta sujui tavanomaisissa merkeissä. He paistoivat takassa makkaraa, keittivät teetä, söivät eväitään, kuuntelivat radiota ja lueskelivat vanhoja lehtiä, joita kesäisiltä käynneiltä jää mökeille.
- Katsos tässä, sanoi Laura ojentaen vanhaa 70-luvun muotilehteä. - Pukisitko tällaisia vaatteita päällesi?
- Ehkä, mutta kouluun en noissa lähtisi.
- Etkö? Nehän ovat muotia. Katsos tätäkin. Kaverithan katsois naama vihreänä kateudesta.
- Naama vihreänä, ehkä, mutta jostakin muusta kuin kateudesta. Hah, hah. Inhosta mieluummin.
Nyt Lauraakin jo nauratti:
- Hei, perustetaan Inho-Vaate osakeyhtiö. Tehdään vanhan näköisiä vaatteita ja myydään. Kirjoitetaan mainoksiin, että takaamme naamanne vihreyden.
- Niin ja kavereittenne naamojen.
Tytöt nauroivat kippurassa ja jatkoivat vitsailua vaatteista ja muustakin. Vähitellen nauru alkoi aiheiden loppumisen vuoksi käydä yhä väkinäisemmäksi, kunnes se loppui kokonaan, ja tytöt jatkoivat lehtiensä tutkiskelua omissa oloissaan.
- Hei sauna! Sinun vuorosi käydä lisäämässä puita, Pirkko sanoi keskeyttäen hetkeksi lehden tutkimisen. - Katso samalla paljonko siellä on lämmintä.
Sauna oli noin kolmenkymmenen metrin päässä päärakennuksesta. Ulkona alkoi jo olla hämärää. Tuuli taivutteli pihakoivuja, joista jo osa lehdistä oli tippunut. Muutama keltainen lehti lensi sisälle ovesta Lauran lähtiessä lisäämään puita. Pirkko otti mukavamman asennon sängyllä ja syventyi tutkimaan vanhaa artikkelia Beatles-yhtyeestä.
Muutaman minuutin kuluttua Laura palasi.
- Lämpö taitaa jo riittää. Panin uunin aivan täyteen, hän sanoi istuttuaan nojatuoliin ja otettuaan vanhan Seura-lehden käteensä. - Mitä sinä oikein luet?
- Kuule, täällä on tosi kiva juttu Beatlesistä. Minä en tiennytkään, että ne oli noin suosittuja. Onko sinulla yhtään heidän levyjään?
- Ei. Onko sinulla?
- Ei ole. Isällä taitaa olla pari. Beatlesit, kuka niitä enää ostais. Tyypithän on vanhoja ukkoja, yks jo haudassakin. Kuuskytluku, sehän on kivikautta.
- Niin, Rolling Stones, vierivät kivet, sekinhän viittaa kivikauteen.
Pirkkoa nauratti. Hänen muutamaa vuotta vanhempi veljensä kuunteli melko paljon 60-luvun musiikkia, ja hänen vanhemmillaankin oli suuret pinot levyjä noilta ajoilta. Oli hän itsekin niitä joskus "heikkoina hetkinään" kuunnellut, vaikka asiasta ei kannattanutkaan kavereille paljon hiiskua. Ne kuin eivät tuntuneet ymmärtävän kuin teknoa.
Pirkon koti oli varsin varakas. Hänen vanhempansa omistivat hyvin menestyvän teknisen alan yrityksen. Mikään jättiläistehdas se ei ollut, mutta riitti kuitenkin takaamaan kohtuullisen elintason perheelle. Niin kuin yrittäjillä yleensä, myös Pirkon vanhemmilla oli useimmiten niin kiire yrityksen asioissa, että perheelle ei tahtonut jäädä aikaa. Yhteisiä lomahetkiä vietettiin milloin ulkomaanmatkoilla milloin isovanhempien luona maalla. Kesämökkiä perhe ei ollut hankkinut, sillä Pirkon isä oli sanonut, että ei yrittäjällä ole aikaa mökillä vetelehtiä.
Pirkon vanhemmat eivät olleet lainkaan pahoillaan siitä, että heidän tyttärensä oli ystävystynyt professoriperheen tyttären kanssa. He ajattelivat, että vaikka sivistys ei suoranaisesti olekaan tarttuvaa, ei siitä haittaakaan ole. He itse olivat lähtöisin varsin vaatimattomista oloista, vaikka olivatkin hyvin koulutettuja.
Ilta pimeni nopeasti, ja vähitellen saunakin oli riittävästi lämminnyt. Vaikka kumpikaan tytöistä ei sitä ääneen sanonut, heitä molempia hieman jännitti käydä yksin saunassa näin illalla. Sinne ei ollut vedetty sähköjä, ja niinpä ainoastaan pari kynttilää valaisi löyly- ja pukuhuonetta. Polku rantaan oli täysin pimeä, ja kesti aikansa ennen kuin tyttöjen silmät tottuivat näkemään sen verran, että he pystyivät kulkemaan siinä. Onneksi apuna oli sentään taskulamppu.
Saunassa oli mukavan lämpöistä, eivätkä Laura ja Pirkko pitäneet mitään kiirettä. Aikaahan oli vaikka seuraavaan aamuun. Tytöt lisäsivät välillä löylyä.
- Eiköhän sentään käydä uimassa, kun on tänne asti tultu, sanoi Pirkko ja nousi lauteilta. Hän astui ulos saunan ovesta lähtien kävelemään rantaan päin. Laura seurasi häntä.
Tytöt kävelivät pimeällä laiturilla hiljaa ja varovasti. Tuuli humisi puissa ja aallot loiskuivat rantakiviä vasten. Tunnelma oli kieltämättä hieman pelottava. Harmaa kylmä vesi tuntui huokuvan salaperäistä uhkaa.
- Uskalletaanko me? Eikö se ole liian kylmää?, epäili Laura.
- Höpsis. Nopeasti vain. Samalla Pirkko jo laskeutui alas portaita ja seisoi kainaloitaan myöten järvessä. - Tule perässä, hän kehotti toveriaan.
Laurakin laskeutui veteen, mutta nousi saman tien pois. - Liian kylmää minulle. Juoksen saunaan. Tule perässä.
Saunan lämpö tuntui ihanalta kylmän kastautumisen jälkeen. Lämmin vesi oli tosi lämmintä. Mutta mihin Pirkko jäi? Odotettuaan hetken, Laura päätti lähteä ulos katsomaan. Pirkolla oli joskus outoja tapoja. Ehkä hän nytkin istui laiturin päässä tähtiä katselemassa tai muuten vain haaveilemassa.
Laura otti saunan eteisestä taskulampun mukaansa ja astui ulos pimeään syysiltaan. Saunassa käynnin jälkeen ilma tuntui nyt, jos mahdollista, entistäkin kylmemmältä.
- Pirkko hei! Tulehan nyt! Ei kai me koko iltaa viitsitä täällä saunalla vetelehtiä. Lähdetään kuuntelemaan radiota.
Kukaan ei vastannut. Kuului vain aaltojen pauhua. Tuuli tuntui yltyneen.
"No mitä se Pirkko nyt taas on keksinyt", Laura mietti kävellessään lamppu kädessään kohti laiturin päätä.
Samassa hän näkikin Pirkon. Tämä makasi laiturilla kyljellään ja tuntui kurkottelevan kädellään jotakin veden pinnasta.
- Putosiko sinulta jotakin? Minäpä näytän lampulla.
Laura suuntasi lamppunsa valokeilan kohti Pirkkoa. Pirkko näytti jotenkin oudolta. Miksi hän oli noin? Laura astui askeleen lähemmäksi ja tuijotti pari sekuntia. Samassa häneltä pääsi pitkä hysteerinen parkaisu ja hän lähti pakenemaan kohti rantaa. Hänen toverinsa veren tahrima ruumis ja kuolleiden kasvojen kauhuun vääristynyt tuijotus oli näky jota hän ei koskaan tulisi unohtamaan.
6. Tutkimukset jatkuvat
Kaupungin rakennusosastolla työskentelevän insinööri Pertti Pekkarisen loma oli juuri alkanut. Hän oli joutunut valvomaan uuden urheiluhallin rakennustöitä, joten kesälomasta oli vielä kaksi viikkoa pitämättä. Myös rouva Leena Pekkarinen oli saanut säästetyksi osan lomapäivistään pidettäväksi yhdessä miehensä kanssa. Pariskunnalla ei ollut lapsia, ja se helpotti ajankäytön suunnittelua.
Jälkimmäiselle lomaviikolleen Pekkariset olivat onnistuneet järjestämään etelänmatkan, mutta ensimmäinen viikko oli tarkoitus kuluttaa kotimaassa. Ensiksi tehtäisiin pieni veneretki ja pantaisiin samalla paikat kesämökillä talvikuntoon. Loppuviikolla voisi vielä käväistä sukulaisten luona.
Leena Pekkarinen pakkasi retkitarvikkeita vanhaan vihreään armeijatyyppiseen reppuun. Sama reppu oli ollut insinööri Pekkarisella mukana hänen palvellessaan vuosia aikaisemmin nuorena miehenä YK-joukoissa. Repun kyljessä oli yhä ommeltuna joitakin sen sotilasmenneisyydestä kertovia merkkejä.
Pekkariset olivat noin 35-vuotiaita, mies vuoden verran vaimoaan vanhempi. Leena Pekkarinen työskenteli kaupunginkirjastossa apulaiskirjastonhoitajana. Hän oli viehättävän näköinen nainen niin kasvoiltaan kuin vartaloltaankin. Kaikesta näki, että hän kiinnitti huomiota ulkomuotoonsa. Hänen tuuheat tummat hiuksensa oli taidokkaasti kammattu, ja hänen siisti asunsa oli viimeisintä muotia - ainakin hänen kotikaupunkinsa mittapuun mukaan arvioituna. Jos hänet ensi kertaa tavanneita olisi pyydetty arvaamaan hänen ammattinsa, vastaukseksi olisi todennäköisesti saatu sellaisia ammatteja kuten johtava viranhaltija, yritysjohtaja, pankinjohtaja, matkatoimiston johtaja, poliitikko, yliopiston tutkija jne. Tällaisiin tehtäviin hänen ulkoasunsa parhaiten viittasi.
Insinööri Pekkarinen ei missään suhteessa jäänyt ulkonäöltään vaimostaan jälkeen, vaikka naisia ja miehiä ei samalla mittarilla mitattaisikaan. Hänen "miehekkäästä" ulkomuodostaan tuli helposti mieleen upseeri, merikapteeni tai jokin muu tämän tyyppinen henkilö. Mielikuvaa vahvisti hänen sotilaalliseen tyyliin leikattu siilitukkansa ja hänen tapansa pukeutua maastopukuun ja maihinnousukenkiin vapaa-aikanaan. Kun tähän vielä lisätään hänen lihaksikkaan, lähes kaksimetrisen vartalonsa tuoma vaikutelma, käsitys jostakin muusta ammatista kuin kaupungin vesijohtoja ja likaviemäreitä suunnittelevasta insinööristä tuli entistä vahvemmaksi. Pekkarinen oli niitä miehiä, joiden ei tarvinnut pelätä kävellessään yksin puistossa illalla.
- Nukummeko todella veneessä yötä? Eikö nyt ole jo vähän kylmä?, rouva Pekkarinen kysyi rullatessaan kasaan tummanvihreää makupussia.
- Höpsis. Säätiedotus lupasi kaunista ilmaa koko viikoksi, ja sitä paitsi emmekös me ole nukkuneet veneessä kylmemmilläkin ilmoilla? Ei sinne palellu. Lämmittimen kanssa pärjää vaikka keskitalvella. On se niin tehokas.
- En minä sitä epäile, mutta minulla on jotenkin levoton olo tämän meidän matkamme... en osaa selittää. Jotenkin vain tuntuu, että meidän ei pitäisi lähteä.
- Mitä tarkoitat? Onhan meidän joka tapauksessa käytävä mökillä panemassa paikat talvikuntoon. Ei siellä enää loman jälkeen ehdi käydä. Ja mitäs nyt yksi yö veneessä... tai voidaanhan me tietysti nukkua mökissäkin, jos sitä haluat.
- Ollaan vain veneessä, ehkä olin turhaan huolissani, rouva Pekkarinen vastasi tietäen, että jotkut aviomiehet loukkaantuvat helposti, jos heidän ehdotuksiaan vastustetaan.
Niinpä insinööri ja hänen vaimonsa jatkoivat retkivalmisteluja samaan aikaan, kun toverinsa salaperäisellä tavalla menettänyt Laura juoksi muutaman kilometrin päässä shokkitilassa pitkin pimeää ja kosteaa metsäpolkua välillä kompastuen, kompuroiden pystyyn ja taas jatkaen matkaa.
Kun Laura väsyneenä ja järkyttyneenä vihdoin saapui kotiinsa, ei hän kyennyt heti kertomaan mitä kesämökillä oli tapahtunut. Itkusta ja sekavista puheista hänen vanhempansa kuitenkin tajusivat mökillä sattuneen jotakin hyvin vakaavaa. Samalla kun he itse valmistautuivat lähtemään paikalle, he soittivat sinne myös poliisin.
Kesämökillä ei ollut paljon tehtävissä. Poliisit tutkivat päällisin puolin tapahtumapaikan ja eristivät alueen tarkoituksenaan jatkaa tutkimuksia päivänvalossa. Pirkon eloton ruumis kuvattiin poliisikameralla ja käärittiin lopuksi harmaaseen ruumissäkkiin. Kaksi poliisia nosti sen kuljetusautoon, jolla se kuljetettiin vielä samana iltana toimitettavaan ruumiinavaukseen.
Komisario Paavola, joka mielessään yhdisti Pirkon surman aiemmin tapahtuneeseen liikemiehen kuolemaan, selitti alaisilleen haluavansa rikospaikan tavallistakin tarkemmin tutkittavaksi, ja siksi kaiken piti olla koskematta aamuun saakka. Näin syrjäisen ja suuren alueen tutkiminen yöllä olisi nimittäin ollut vaikeaa, eikä kiirehtimisestä tässä tapauksessa kuitenkaan olisi ratkaisevaa hyötyä. Tappaja - olipa se kuka tai mikä tahansa - oli jo tipotiessään.
Yksi poliisimies jätettiin vartioimaan eristettyä tapahtumapaikkaa. Hänen tehtävänään oli huolehtia siitä, että kukaan asiaton ei tulisi sotkemaan rikosjälkiä. Asiattomien liikkuminen pimeässä syysyössä ei tosin ollut kovin todennäköistä. Mutta ei Pirkon kuolemakaan.
Rikoskomisario Paavola jäi hetkeksi juttelemaan vartioon jätetyn poliisimiehen kanssa.
- Onko teillä mitään ideaa siitä, mitä tässä on tapahtunut?, hän kysyi.
- Ei tosiaankaan. Tyttö on ilmeisesti murhattu, mutta miten ja miksi ja kuka. Kuka tekee tällaista?
- Eiköhän se selviä. Kuulustelemme murhatun ystävää, toista tyttöä, heti kun hän pystyy vastaamaan kysymyksiin. Minusta tuntuu, että olemme tekemisissä sellaisen asian kanssa, joka ei selviä, ellemme saa muualta jonkinlaisia neuvoja. Ajattelin heti aamulla soittaa Helsinkiin ja kysyä, onko heillä on ideoita. Jos tappaja vielä iskee, eivätpähän ainakaan saa syytettyä, ettemme olisi ajoissa pyytäneet apua.
- Kyllä tämä aika karmealta tuntuu. Onhan sitä monenlaista nähty, mutta... jotenkin tämä vetää sanattomaksi. Jo toinen samanlainen tapaus parin päivän sisällä. Edellinen sai jo ihmiset pelkäämään. Tämä saa aikaan pakokauhun.
- Niin, ihmiset pelkäävät, eikä suotta, Paavola vastasi. - Mistä tietää, kuka on seuraava uhri.
Paavolaa harmitti, kun hän tajusi koko kaupungin jo tietävän liikemiehen kuoleman yksityiskohdat ja ennen pitkää senkin, että tapauksella mitä ilmeisemmin on yhteyttä tämäniltaiseen mökkisurmaan. Salailuyritykset olivat epäonnistuneet, ja niistä tuskin nytkään olisi apua. Tästäkin tapauksesta tulisi väistämättä julkinen jo seuraavana päivänä, ja Paavolan olisi kestettävä toimittajien utelut ja keksittävä uskottavia selityksiä tapahtuneille. Miten hän siihen pystyisi, kun ei edes ollut olemassa mitään uskottavaa selitystä. Kertoisiko hän, että kaupungissa riehuu ihmisiä tappava ja heistä veret imevä humanoidi? Jo tämänkin vuoksi - paniikin estämisen vuoksi - Helsingin ohjeet olisi saatava heti aamulla.
Paavolan poistuttua poliisimies jäi yksin mökille. Hän poltteli puita takassa ja vilkaisi välillä ulko-oven ikkunasta rannan suuntaan. Välillä hän sytytti savukkeen ja veti siitä hermostuneesti muutamia henkosia heittäen sen sitten takkaan. Tuuli yltyi ja vinkui mökin nurkissa aavemaisesti. Vesirajasta kaislojen takaa tuijotti vihreä silmäpari ahneesti mökkiä kohti. Poliisimiehen onneksi silmien omistajalla ei juuri nyt ollut nälkä.
Pitkä yö kului hitaasti mutta kului kuitenkin. Tuuli rauhoittui, ja alkavasta päivästä näytti tulevan mitä kaunein syyspäivä.
Tutkimukset professori Haanpään kesämökillä alkoivat aikaisin aamulla ja jatkuivat koko aamupäivän. Tutkimusten ainoa tulos tuli puhelimitse poliisilaitokselta. Sieltä ilmoitettiin yhdeksän aikaan, että ruumiinavauksen tulokset olivat tulleet, ja niiden mukaan uhrista oli imetty suuri osa verestä surmaamisen yhteydessä. Tällaista tietoa Paavola oli osannut odottaakin. Itse rikospaikalla mitään ratkaisevaa ei sen sijaan selvinnyt, ja se harmitti häntä.
Kuolleen liikemiehen olivat korjanneet pois puistosta tavalliset kenttäpoliisit, ja Paavola tiesi, että heiltä aina jää huomaamatta jotain tärkeää. Niinpä hän uskoi, että tällä kertaa, kun hän itse on alusta asti johtamassa tutkimuksia, jokin johtolanka löytyy. Mutta sitä ei löytynyt. Tapaukset olivat kaikkiaankin niin erikoislaatuisia, että ruumiinavaustiedot saatuaan Paavola oli soittanut välittömästi matkapuhelimellaan Helsinkiin neuvoa kysyäkseen. Sieltä olikin luvattu lähettää asiantuntija paikalle. Tämän oli määrä olla perillä vielä samana iltana. Paavola ei ollut kovin innostunut kuultuaan tällaisen avun tarjoamisesta. Hänhän oli vain kysynyt neuvoja - ei pyytänyt asiantuntijoita.
Samaan aikaan kun poliisit turhaan etsivät ratkaisua edellisen illan draamaan insinööri Pekkarinen vaimonsa kanssa lastasi kaupungin satamassa retkeilyvarusteita hytilliseen keskimoottoriveneeseen. Vene oli ollut jo kauan Pekkarisen suvussa, ja hän tunsi tiettyä ylpeyttä siitä. Se oli komea lakattu puuvene, aito summalainen, jo useita kymmeniä vuosia palvellut, mutta hyvin hoidettu ja siistikuntoinen. Pari vuotta sitten Pekkarinen oli teettänyt veneeseen suurehkon remontin asennuttaen siihen lämmittimen, kaasuhellan ja eräitä muita mukavuuksia.
Aurinko paistoi lämpimästi, ja odotettavissa oli mitä kaunein syyspäivä. Tavarat oli lastattu, ja insinööri Pekkarinen käänsi virta-avaimesta. Veneen moottori hyrähti käyntiin siististi ja juurikaan savuttamatta. Kaikki oli niin kuin pitikin. Leena Pekkarinen irrotti aluksen kiinnitysköydet tottuneen merimiehen tavoin ja teki niistä siistit vyyhdet keulaan ja perään. Kun hän palasi miehensä luo, vene olikin jo matkalla kohti Kallaveden selkiä, joiden vesi näytti kuulaassa syysilmassa syvän siniseltä. Hetken ajettuaan insinööri nosti koneenkierrokset matkanopeuteen, noin 1700 kierrokseen minuutissa. Tällä kierrosluvulla vene saavutti mukavan kahdeksan solmun nopeuden, ja tehoa jäi vielä "reserviinkin".
Kaupungin laidalla olevan mökkiasutuksen kohdalla Pekkaristen huomio kiinnittyi erään mökin rannassa touhuaviin miehiin. Näytti aivan kuin siellä olisi ollut poliiseja. Insinööri Pekkarinen tarkisti asian kiikarilla, ja toden totta, virkavaltahan siellä näytti tutkivan jotakin.
- Mitähän tuolla on sattunut? Ranta kuhisee poliiseja, hän sanoi vaimolleen, joka myös tarkisti asian kiikarilla.
- Niinpä näyttää. Olisiko taas murtomiehiä ollut liikkeelle? Ei kai siellä mitään muutakaan...
- Niinpä kai. Toivottavasti ei meidän mökillä ole käyty. Se tästä vielä puuttuisi.
Insinööri ohjasi veneensä laivareitille ja otti suunnan kohti selän toisessa päässä häämöttävää kummelia. Samalla kun hän pohdiskeli mökillä odottavia töitä, hänen mielessään käväisi ihmettely siitä, miksi tavallisen mökkimurtajan jäljille oli lähtenyt peräti neljä poliisiautoa.
Jälkimmäiselle lomaviikolleen Pekkariset olivat onnistuneet järjestämään etelänmatkan, mutta ensimmäinen viikko oli tarkoitus kuluttaa kotimaassa. Ensiksi tehtäisiin pieni veneretki ja pantaisiin samalla paikat kesämökillä talvikuntoon. Loppuviikolla voisi vielä käväistä sukulaisten luona.
Leena Pekkarinen pakkasi retkitarvikkeita vanhaan vihreään armeijatyyppiseen reppuun. Sama reppu oli ollut insinööri Pekkarisella mukana hänen palvellessaan vuosia aikaisemmin nuorena miehenä YK-joukoissa. Repun kyljessä oli yhä ommeltuna joitakin sen sotilasmenneisyydestä kertovia merkkejä.
Pekkariset olivat noin 35-vuotiaita, mies vuoden verran vaimoaan vanhempi. Leena Pekkarinen työskenteli kaupunginkirjastossa apulaiskirjastonhoitajana. Hän oli viehättävän näköinen nainen niin kasvoiltaan kuin vartaloltaankin. Kaikesta näki, että hän kiinnitti huomiota ulkomuotoonsa. Hänen tuuheat tummat hiuksensa oli taidokkaasti kammattu, ja hänen siisti asunsa oli viimeisintä muotia - ainakin hänen kotikaupunkinsa mittapuun mukaan arvioituna. Jos hänet ensi kertaa tavanneita olisi pyydetty arvaamaan hänen ammattinsa, vastaukseksi olisi todennäköisesti saatu sellaisia ammatteja kuten johtava viranhaltija, yritysjohtaja, pankinjohtaja, matkatoimiston johtaja, poliitikko, yliopiston tutkija jne. Tällaisiin tehtäviin hänen ulkoasunsa parhaiten viittasi.
Insinööri Pekkarinen ei missään suhteessa jäänyt ulkonäöltään vaimostaan jälkeen, vaikka naisia ja miehiä ei samalla mittarilla mitattaisikaan. Hänen "miehekkäästä" ulkomuodostaan tuli helposti mieleen upseeri, merikapteeni tai jokin muu tämän tyyppinen henkilö. Mielikuvaa vahvisti hänen sotilaalliseen tyyliin leikattu siilitukkansa ja hänen tapansa pukeutua maastopukuun ja maihinnousukenkiin vapaa-aikanaan. Kun tähän vielä lisätään hänen lihaksikkaan, lähes kaksimetrisen vartalonsa tuoma vaikutelma, käsitys jostakin muusta ammatista kuin kaupungin vesijohtoja ja likaviemäreitä suunnittelevasta insinööristä tuli entistä vahvemmaksi. Pekkarinen oli niitä miehiä, joiden ei tarvinnut pelätä kävellessään yksin puistossa illalla.
- Nukummeko todella veneessä yötä? Eikö nyt ole jo vähän kylmä?, rouva Pekkarinen kysyi rullatessaan kasaan tummanvihreää makupussia.
- Höpsis. Säätiedotus lupasi kaunista ilmaa koko viikoksi, ja sitä paitsi emmekös me ole nukkuneet veneessä kylmemmilläkin ilmoilla? Ei sinne palellu. Lämmittimen kanssa pärjää vaikka keskitalvella. On se niin tehokas.
- En minä sitä epäile, mutta minulla on jotenkin levoton olo tämän meidän matkamme... en osaa selittää. Jotenkin vain tuntuu, että meidän ei pitäisi lähteä.
- Mitä tarkoitat? Onhan meidän joka tapauksessa käytävä mökillä panemassa paikat talvikuntoon. Ei siellä enää loman jälkeen ehdi käydä. Ja mitäs nyt yksi yö veneessä... tai voidaanhan me tietysti nukkua mökissäkin, jos sitä haluat.
- Ollaan vain veneessä, ehkä olin turhaan huolissani, rouva Pekkarinen vastasi tietäen, että jotkut aviomiehet loukkaantuvat helposti, jos heidän ehdotuksiaan vastustetaan.
Niinpä insinööri ja hänen vaimonsa jatkoivat retkivalmisteluja samaan aikaan, kun toverinsa salaperäisellä tavalla menettänyt Laura juoksi muutaman kilometrin päässä shokkitilassa pitkin pimeää ja kosteaa metsäpolkua välillä kompastuen, kompuroiden pystyyn ja taas jatkaen matkaa.
Kun Laura väsyneenä ja järkyttyneenä vihdoin saapui kotiinsa, ei hän kyennyt heti kertomaan mitä kesämökillä oli tapahtunut. Itkusta ja sekavista puheista hänen vanhempansa kuitenkin tajusivat mökillä sattuneen jotakin hyvin vakaavaa. Samalla kun he itse valmistautuivat lähtemään paikalle, he soittivat sinne myös poliisin.
Kesämökillä ei ollut paljon tehtävissä. Poliisit tutkivat päällisin puolin tapahtumapaikan ja eristivät alueen tarkoituksenaan jatkaa tutkimuksia päivänvalossa. Pirkon eloton ruumis kuvattiin poliisikameralla ja käärittiin lopuksi harmaaseen ruumissäkkiin. Kaksi poliisia nosti sen kuljetusautoon, jolla se kuljetettiin vielä samana iltana toimitettavaan ruumiinavaukseen.
Komisario Paavola, joka mielessään yhdisti Pirkon surman aiemmin tapahtuneeseen liikemiehen kuolemaan, selitti alaisilleen haluavansa rikospaikan tavallistakin tarkemmin tutkittavaksi, ja siksi kaiken piti olla koskematta aamuun saakka. Näin syrjäisen ja suuren alueen tutkiminen yöllä olisi nimittäin ollut vaikeaa, eikä kiirehtimisestä tässä tapauksessa kuitenkaan olisi ratkaisevaa hyötyä. Tappaja - olipa se kuka tai mikä tahansa - oli jo tipotiessään.
Yksi poliisimies jätettiin vartioimaan eristettyä tapahtumapaikkaa. Hänen tehtävänään oli huolehtia siitä, että kukaan asiaton ei tulisi sotkemaan rikosjälkiä. Asiattomien liikkuminen pimeässä syysyössä ei tosin ollut kovin todennäköistä. Mutta ei Pirkon kuolemakaan.
Rikoskomisario Paavola jäi hetkeksi juttelemaan vartioon jätetyn poliisimiehen kanssa.
- Onko teillä mitään ideaa siitä, mitä tässä on tapahtunut?, hän kysyi.
- Ei tosiaankaan. Tyttö on ilmeisesti murhattu, mutta miten ja miksi ja kuka. Kuka tekee tällaista?
- Eiköhän se selviä. Kuulustelemme murhatun ystävää, toista tyttöä, heti kun hän pystyy vastaamaan kysymyksiin. Minusta tuntuu, että olemme tekemisissä sellaisen asian kanssa, joka ei selviä, ellemme saa muualta jonkinlaisia neuvoja. Ajattelin heti aamulla soittaa Helsinkiin ja kysyä, onko heillä on ideoita. Jos tappaja vielä iskee, eivätpähän ainakaan saa syytettyä, ettemme olisi ajoissa pyytäneet apua.
- Kyllä tämä aika karmealta tuntuu. Onhan sitä monenlaista nähty, mutta... jotenkin tämä vetää sanattomaksi. Jo toinen samanlainen tapaus parin päivän sisällä. Edellinen sai jo ihmiset pelkäämään. Tämä saa aikaan pakokauhun.
- Niin, ihmiset pelkäävät, eikä suotta, Paavola vastasi. - Mistä tietää, kuka on seuraava uhri.
Paavolaa harmitti, kun hän tajusi koko kaupungin jo tietävän liikemiehen kuoleman yksityiskohdat ja ennen pitkää senkin, että tapauksella mitä ilmeisemmin on yhteyttä tämäniltaiseen mökkisurmaan. Salailuyritykset olivat epäonnistuneet, ja niistä tuskin nytkään olisi apua. Tästäkin tapauksesta tulisi väistämättä julkinen jo seuraavana päivänä, ja Paavolan olisi kestettävä toimittajien utelut ja keksittävä uskottavia selityksiä tapahtuneille. Miten hän siihen pystyisi, kun ei edes ollut olemassa mitään uskottavaa selitystä. Kertoisiko hän, että kaupungissa riehuu ihmisiä tappava ja heistä veret imevä humanoidi? Jo tämänkin vuoksi - paniikin estämisen vuoksi - Helsingin ohjeet olisi saatava heti aamulla.
Paavolan poistuttua poliisimies jäi yksin mökille. Hän poltteli puita takassa ja vilkaisi välillä ulko-oven ikkunasta rannan suuntaan. Välillä hän sytytti savukkeen ja veti siitä hermostuneesti muutamia henkosia heittäen sen sitten takkaan. Tuuli yltyi ja vinkui mökin nurkissa aavemaisesti. Vesirajasta kaislojen takaa tuijotti vihreä silmäpari ahneesti mökkiä kohti. Poliisimiehen onneksi silmien omistajalla ei juuri nyt ollut nälkä.
Pitkä yö kului hitaasti mutta kului kuitenkin. Tuuli rauhoittui, ja alkavasta päivästä näytti tulevan mitä kaunein syyspäivä.
Tutkimukset professori Haanpään kesämökillä alkoivat aikaisin aamulla ja jatkuivat koko aamupäivän. Tutkimusten ainoa tulos tuli puhelimitse poliisilaitokselta. Sieltä ilmoitettiin yhdeksän aikaan, että ruumiinavauksen tulokset olivat tulleet, ja niiden mukaan uhrista oli imetty suuri osa verestä surmaamisen yhteydessä. Tällaista tietoa Paavola oli osannut odottaakin. Itse rikospaikalla mitään ratkaisevaa ei sen sijaan selvinnyt, ja se harmitti häntä.
Kuolleen liikemiehen olivat korjanneet pois puistosta tavalliset kenttäpoliisit, ja Paavola tiesi, että heiltä aina jää huomaamatta jotain tärkeää. Niinpä hän uskoi, että tällä kertaa, kun hän itse on alusta asti johtamassa tutkimuksia, jokin johtolanka löytyy. Mutta sitä ei löytynyt. Tapaukset olivat kaikkiaankin niin erikoislaatuisia, että ruumiinavaustiedot saatuaan Paavola oli soittanut välittömästi matkapuhelimellaan Helsinkiin neuvoa kysyäkseen. Sieltä olikin luvattu lähettää asiantuntija paikalle. Tämän oli määrä olla perillä vielä samana iltana. Paavola ei ollut kovin innostunut kuultuaan tällaisen avun tarjoamisesta. Hänhän oli vain kysynyt neuvoja - ei pyytänyt asiantuntijoita.
Samaan aikaan kun poliisit turhaan etsivät ratkaisua edellisen illan draamaan insinööri Pekkarinen vaimonsa kanssa lastasi kaupungin satamassa retkeilyvarusteita hytilliseen keskimoottoriveneeseen. Vene oli ollut jo kauan Pekkarisen suvussa, ja hän tunsi tiettyä ylpeyttä siitä. Se oli komea lakattu puuvene, aito summalainen, jo useita kymmeniä vuosia palvellut, mutta hyvin hoidettu ja siistikuntoinen. Pari vuotta sitten Pekkarinen oli teettänyt veneeseen suurehkon remontin asennuttaen siihen lämmittimen, kaasuhellan ja eräitä muita mukavuuksia.
Aurinko paistoi lämpimästi, ja odotettavissa oli mitä kaunein syyspäivä. Tavarat oli lastattu, ja insinööri Pekkarinen käänsi virta-avaimesta. Veneen moottori hyrähti käyntiin siististi ja juurikaan savuttamatta. Kaikki oli niin kuin pitikin. Leena Pekkarinen irrotti aluksen kiinnitysköydet tottuneen merimiehen tavoin ja teki niistä siistit vyyhdet keulaan ja perään. Kun hän palasi miehensä luo, vene olikin jo matkalla kohti Kallaveden selkiä, joiden vesi näytti kuulaassa syysilmassa syvän siniseltä. Hetken ajettuaan insinööri nosti koneenkierrokset matkanopeuteen, noin 1700 kierrokseen minuutissa. Tällä kierrosluvulla vene saavutti mukavan kahdeksan solmun nopeuden, ja tehoa jäi vielä "reserviinkin".
Kaupungin laidalla olevan mökkiasutuksen kohdalla Pekkaristen huomio kiinnittyi erään mökin rannassa touhuaviin miehiin. Näytti aivan kuin siellä olisi ollut poliiseja. Insinööri Pekkarinen tarkisti asian kiikarilla, ja toden totta, virkavaltahan siellä näytti tutkivan jotakin.
- Mitähän tuolla on sattunut? Ranta kuhisee poliiseja, hän sanoi vaimolleen, joka myös tarkisti asian kiikarilla.
- Niinpä näyttää. Olisiko taas murtomiehiä ollut liikkeelle? Ei kai siellä mitään muutakaan...
- Niinpä kai. Toivottavasti ei meidän mökillä ole käyty. Se tästä vielä puuttuisi.
Insinööri ohjasi veneensä laivareitille ja otti suunnan kohti selän toisessa päässä häämöttävää kummelia. Samalla kun hän pohdiskeli mökillä odottavia töitä, hänen mielessään käväisi ihmettely siitä, miksi tavallisen mökkimurtajan jäljille oli lähtenyt peräti neljä poliisiautoa.
7. Asiantuntija Helsingistä
Anja Salo oli maineikkaan tiedemiesperheen tytär, ja hänkin oli valinnut elämänuransa tieteen saralta. Kotitaustasta huolimatta hänen ammatinvalintansa ei ollut mikään itsestäänselvyys. Nuorta naista olisivat kiinnostaneet monet muutkin asiat kuin tiedenaisen ura. Taiteet ja jossakin vaiheessa jopa teatteri ja elokuva olivat tuntuneet houkuttelevilta. Moni hänen ystävänsä olikin sanonut, että hänen uravalintansa oli suuri vahinko Suomen filmiteollisuudelle. Salo itse kuittasi tällaiset puheet nauraen ja todeten, että useimpien ihmisten kohdalla haaveilla on tapana jäädä haaveiksi.
Huolimatta laajoista psykologian, kansatieteen ja arkeologian opinnoistaan Anja Salon elämä ei ollut kulunut pelkästään lukusaleissa. Niin Eurooppa kuin kaukaisemmatkin maanosat olivat hänelle tuttuja monilta matkoilta, joita hän oli tehnyt pikemminkin seikkailijan kuin tavallisen turistin ominaisuudessa. Hän oli kokeillut monia tapoja matkustaa. Paitsi tavanomaiset junat, autot ja lentokoneet, hänen kulkuvälineenään oli ollut syrjäisellä joella puksuttava, kestokännisen kipparin ohjaama jokilaiva sekä valtamerta kyntävä rahtialus - vain pari mainitaksemme. Paitsi seikkailunhalu myös opiskelu oli vienyt Anja Salon tuntemattomille seuduille tuntemattomien heimojen tapoja tutkimaan. Ei ollutkaan ihme, että miehet olivat ainakin toistaiseksi jääneet tämän levottoman elämän ulkopuolelle. Kaikkeahan ei ehdi. Tosin aikaa miehen löytämiseen Anja Salon ikäisellä hyvännäköisellä tiedenaisella tietenkin vielä oli.
Tänä aamuna Salon esimies, professori Jännevirta, oli kysynyt, kiinnostaisiko häntä hieman uudenlainen työtehtävä. Nuori tutkijahan oli tottunut matkustelemaan, ja hänellä oli maailmaa kiertäessä kehittynyttä avarakatseisuutta, jota nyt ehkä tarvittaisiin. Tutkimustehtävä kestäisi muutamasta päivästä muutamaan viikkoon.
Impulsiiviseen päätöksentekoon tottuneena Anja Salo ilmoitti heti ottavansa vastaan esimiehensä tarjoaman tehtävän. Niinpä ei ollut kulunutkaan kuin muutama tunti, kun hän jo istui Kuopioon lähtevässä lentokoneessa. Kone kiihdytti juuri Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Salo katseli ikkunasta kuinka kiitorata ja lentoasemarakennus jäivät muutamassa sekunnissa kauaksi alapuolelle. "Mitä oikeastaan pitäisi tutkia?", hän mietti. Jännevirran antamat tiedot olivat olleet varsin epämääräiset. Professori oli ainoastaan kertonut, että samana aamuna oli eräs korkea sisäministeriön virkamies ottanut yhteyttä yliopistoon ja kysynyt, voisiko joku psykologiaan ja erilaisiin kulttimenoihin perehtynyt henkilö auttaa paikallisia poliisivianomaisia, joilla oli tavallista hankalampi henkirikostapaus selvitettävänään. Uhreja oli jo kaksi, ja molemmissa tapauksissa oli viitteitä jonkinlaisen rituaalimurhan mahdollisuudesta.
Salon ajatus puukkoa uhrin kurkkuun työntävästä rituaalimurhaajasta katkesi, kun lentokone alkoi varsin voimakkaasti täristä ja töyssähdellä lähestyessään Kuopion lentokenttää. Paljosta matkustamisestaan huolimatta Anja Salo ei ollut koskaan oppinut erityisesti pitämään lentämisestä. Lentokoneessa istuessaan hän ei tuntenut itseään suureksi maailmanmatkaajaksi vaan avuttomaksi uhriksi, jolla ei ole mitään mahdollisuutta itse vaikuttaa kohtaloonsa.
Kun sivuttaisissa ilmavirtauksissa töyssähtelevä kone laskeutuessaan ylitti Juurusvesi-nimisen järven, Salon mieleen muistui uutistapaus lähes kahdenkymmenen vuoden takaa. Tuolloin ilmavoimien DC-kolmonen oli syöksynyt liekkimereksi räjähtäen samaan järveen matkustajinaan joukko kansanedustajia ja muita vaikuttajia. Kukaan ei ollut jäänyt henkiin. Ennen kuin Salon koneen pyörät koskettivat Kuopion lentoaseman kiitorataa, hän oli päättänyt tehdä paluumatkan junalla.
Rikostutkija Paavola oli komennettu lentoasemalle Helsingistä saapuvaa tutkijaa vastaan. Hän ei ollut kovin innostunut asiasta, sillä hän oli sitä mieltä, että jos ei kokenut poliisimies rikosta ratkaisisi, ei sitä ratkaisisi kukaan tutkijakaan, ei ainakaan kansantieteilijä. Paavola pitikin apuvoimien lähettämistä sisäministeriön yliherkkien byrokraattien keksintönä. Hän olisi mielellään nähnyt itsensä tämän jutun selvittäjänä. Mutta määräys oli määräys ja tehtävä oli tehtävä.
"Minkähän näköinen liehuletti ja risuparta sieltä oikein tulee", Paavola mietti synkän näköisenä katsellessaan matkustajien laskeutuvan koneen portaita. "Sellaisiahan ne yliopistomiehet nykyisin ovat. Ja monet lisäksi kaiken maailman sivareita ja poliisinvastustajia. Toista oli ennen. Pitikin meidän soittaa sinne ministeriöön. Olisi me tämä itsekin osattu ratkaista".
Kone oli varsin täynnä, sillä paikalliset liikemiehet palasivat tavallisesti tähän aikaan pääkaupungista. Paavola yritti arvailla, kuka matkustajista olisi hänen odottamansa. Pari sopivan näköistä ehdokasta olikin jo kävellyt hänen ohitseen, mutta kumpikaan ei ollut kiinnittänyt häneen huomiota vaikka heidän oli täytynyt tunnistaa hänet poliisiksi. "Tulikohan se nyt varmasti tällä koneella", Paavola mietti juuri, kun joku kutsui häntä nimeltä.
- Oletteko te rikostutkija Paavola?
Paavola kääntyi katsomaan ja näki edessään hyvin pukeutuneen nuoren naisen, jolla oli pieni matkalaukku kädessään. Hän mumisi jotain, jonka voi tulkita myönteiseksi vastaukseksi esitettyyn kysymykseen.
- Olen Anja Salo, nainen esitteli itsensä ja ojensi kätensä tervehtiäkseen. - Tulin tänne Helsingistä, sisäasiainministeriön lähettämänä. Minun on määrä toimia yhteistyössä teidän kanssanne.
Paavolan suu loksahti auki ja hän rykäisi hämmästyksestä.
- Niin tuota... päivää, tuota... olen rikostutkija Paavola. Tervetuloa.
Salo ja Paavola kättelivät ja nousivat odottavaan poliisiautoon. Matkalla poliisiasemalle he keskustelivat päivän säästä ja muusta sen kaltaisesta koskettamatta kertaakaan itse pääasiaa: Raakoja murhia, joiden vuoksi Salo oli kutsuttu Kuopioon. Vasta poliisiasemalla päästiin asiaan. Pahimmasta järkytyksestään matkan aikana toipunut Paavola selosti:
- Uskomme, että nämä ovat jonkinlaisia rituaalimurhia, mutta emme tiedä, kuka ne on tehnyt. Kaupungissa tiedetään olevan joitakin hämäräperäisiä porukoita, joista syyllinen voi löytyä. Miten aiotte ryhtyä tutkimaan juttua?
- En varsinaisesti ole mikään rikostutkija, minkä te varmaan tiedättekin. Tuntuisi kuitenkin, että minun olisi ensiksi paneuduttava tutkintapöytäkirjoihin ja nähtävä ruumiinavausraportit. Vaikka tiedänkin yhtä ja toista erilaisista kulttimenoista, mieleeni ei heti tule tällaista. Kerroitte, että jälkimmäinen murhista oli tapahtunut hyvin lyhyessä ajassa, toisen tytön odotellessa saunassa. Se ei viittaa ainakaan tavanomaiseen rituaalimurhaan. Murha voi tietysti liittyä jonkinlaiseen sisäänpääsyriittiin, jolloin ei ole väliä tekeekö sen nopeasti vai hitaasti.
- Saattaa olla näin. Toverinsa menettänyt tyttö oli toisaalta niin järkyttynyt, että emme voi olla aivan varmoja hänen mainitsemistaan kellonajoista. Kovin kauan murhaajalla ei kuitenkaan ole ollut aikaa.
Mitä mieltä olette veren imemisestä?
- Sekin tuntuu oudolta. Hyvin oudolta. Eräissä okkulttisissa ryhmittymissä tiedetään tosin harrastetun tällaista. Jos kyseessä on sisäänpääsyriitti, murhan suorittajalle ei ehkä ole annettu ohjeita. On vain edellytetty rohkeaa tekoa, johon eräänä osana kuuluu hengen ottaminen ihmiseltä. Murhaaja on sitten itse voinut keksiä veren imemisen. Siitä on saanut tavallaan bonusta.
Rikostutkija Paavola oli esimiehensä komisario Saarisen kanssa jo keskustellut, millä tavoin Helsingin tutkijaa hyödynnettäisiin tässä jutussa. Hänet pantaisiin tutkimaan kaupungin hämäräperäisiä yhdistyksiä ja muita vastaavia - sillä aikaa, kun poliisit omalla tahollaan ratkaisisivat rikoksen. Tutkija saisi tutkia, poliisit saisivat toimia ja lääninhallituksen byrokraatit olisivat tyytyväisiä.
- Kuulkaas, neiti Salo, rikostutkija Paavola jatkoi. - Miten olette ajatellut asian julkisuudesta? Tarkoitan näitä murhia ja teidän roolianne niiden tutkijana.
- En kaipaa julkisuutta. Itse asiassa minun lienee sitä helpompi kerätä tietoa, mitä harvempi tietää kuka olen ja mitä olen tekemässä. Mutta tehän julkisuuslinjan kai ratkaisette?
- Niin, tavallaan. Olemme pohtineet asiaa keskenämme ja ainakin toistaiseksi päättäneet noudattaa varsin tiukkaa salassapitoa. Emme halua sensaatiolehtiä asioita sotkemaan. Jos haluatte, voimme keksiä teille jonkin peitetarinan.
- Hmm. Siinä voisi olla ideaa. Sovimmeko siis, että tutkin... tutkin organisaatioasioita sisäministeriön toimeksiannosta. Poliisin työtä yleensä, vaikkapa toimintojen kehittämistä varten.
Paavola naurahti: Jonkinlainen kellokalle siis. Mitähän ne mahtavat konstaapelit tästä tuumia? Noo... keksitään jotain. Organisaatiotutkija. Eiköhän se kelpaa. Ei se ainakaan tuo mieleen varsinaista tehtäväänne.
Anja Salo ajoi taksilla hotelliin, josta hänelle oli varattu huone tutkimusten ajaksi. Seuraavana päivänä hän saisi erään lääninhallituksen siviiliauton käyttöönsä. Hän kantoi matkalaukkunsa huoneeseen ja istuutui katsoman televisiota. "Ikuinen Esko Aho", hän ajatteli, kun uutiset jälleen alkoivat jo tutuksi käyneillä sanoilla: "Keskustan puheenjohtaja Esko Aho on..."
"Niinpä niin", ajatteli Anja Salo. "Meikäläinen on ollut monessa mukana. Poliisit aikovat syrjäyttää minut heti kättelyssä, aivan kuten arvelinkin. Poliisi näyttää olevan poliisi kaikkialla."
Salon mieleen tuli hyvin epämiellyttävä kokemus Etelä-Amerikasta. Erään pienen kaupunkipahasen korruptoitunut poliisimestari oli yrittänyt erinäisin tekosyin tehdä hänen kanssaan lähempää tuttavuutta kuin mitä hänen virkatehtävänsä olisivat edellyttäneet. Hän oli päättäväisesti torjunut miehen lähentely-yritykset... inhon väreet nousivat hänen mieleensä, kun hän muisteli torakoita kuhisevaa selliä ja sitä vartioivia likaisia miehiä, jotka ahnein silmin olivat tuijottaneet kaltereiden takaa. Mutta nyt hän oli tässä. Eikä hän antaisi kenenkään miehen alistaa itseään. Kaikkein vähiten poliisin.
Uutiset päättyivät, ja Esko Ahokin pääsi jälleen nukkumaan ja näkemään unia seuraavan päivän seikkailuistaan. Anja Salo sen sijaan päätti tutustua Kuopion yöelämään ennen seuraavan päivän kuivia paperihommia. Hän käveli hetken kaupungilla ja meni sitten erääseen sataman liepeillä olevaan ravintolaan, joka näytti tarpeeksi hämärältä ollakseen mielenkiintoinen.
Ravintola, Kultainen Härkä, oli todellakin hämärä ja savuinen. Takaseinustalla aloitteli joku mitätön kapakkabändi juuri uutta kappaletta, ja baaritiskin ääressä nojaili pari asiakasta lasi kädessään. He kääntyivät katsomaan, kun Anja Salo käveli kohti baaritiskiä.
- Raittiuslinjalla vai?, kysyi lähinnä oleva mies nähdessään Salon tilaavan pelkkää Coca-Colaa.
- No joo, voihan sitä niinkin sanoa, Salo vastasi. - Onkos täällä aina näin paljon porukkaa?
- Monesti jopa enemmän. Tämä on suosittu paikka. Et taida olla täkäläisiä. Mistä olet?
- Helsingistä.
- Viivytkö kauankin? Jää vain Kuopioon. Tämä on hieno paikka.
Joo, missä ihmisiä tapetaan, ja veret imetään ruumiista", teki Salon mieli sanoa, mutta hän malttoi mielensä ja vastasi:
- Olen täällä vain käymässä. Työ odottaa Helsingissä. Keitä täällä käy?
- Täällä. Ravintolassako? No kaikenlaista väkeä. Tai ei aivan kaikenlaista. Tämä on hieman hämärämmän porukan suosima paikka. Tiedätkö esimerkiksi keitä nuo ovat? Mies osoitti läheistä pöytää ja siinä istuvia nuorehkoja miehiä. - Ne ovat henkimaailman miehiä. Kuuluvat johonkin outoon porukkaan. Vallankumouksellisia.
"Mikä tuuri. Kymmenen minuuttia ja olen jo murhaajien jäljillä", ajatteli Anja Salo. "Verenimijät voivat istua tuossa pöydässä. Mutta miten tehdä tuttavuutta heidän kanssaan?".
Ongelma ratkesi saman tien. Eräs seurueeseen kuuluvista, komea, ystävällisen näköinen mies, nousi pöydästä ja käveli kohti Anja Saloa.
Huolimatta laajoista psykologian, kansatieteen ja arkeologian opinnoistaan Anja Salon elämä ei ollut kulunut pelkästään lukusaleissa. Niin Eurooppa kuin kaukaisemmatkin maanosat olivat hänelle tuttuja monilta matkoilta, joita hän oli tehnyt pikemminkin seikkailijan kuin tavallisen turistin ominaisuudessa. Hän oli kokeillut monia tapoja matkustaa. Paitsi tavanomaiset junat, autot ja lentokoneet, hänen kulkuvälineenään oli ollut syrjäisellä joella puksuttava, kestokännisen kipparin ohjaama jokilaiva sekä valtamerta kyntävä rahtialus - vain pari mainitaksemme. Paitsi seikkailunhalu myös opiskelu oli vienyt Anja Salon tuntemattomille seuduille tuntemattomien heimojen tapoja tutkimaan. Ei ollutkaan ihme, että miehet olivat ainakin toistaiseksi jääneet tämän levottoman elämän ulkopuolelle. Kaikkeahan ei ehdi. Tosin aikaa miehen löytämiseen Anja Salon ikäisellä hyvännäköisellä tiedenaisella tietenkin vielä oli.
Tänä aamuna Salon esimies, professori Jännevirta, oli kysynyt, kiinnostaisiko häntä hieman uudenlainen työtehtävä. Nuori tutkijahan oli tottunut matkustelemaan, ja hänellä oli maailmaa kiertäessä kehittynyttä avarakatseisuutta, jota nyt ehkä tarvittaisiin. Tutkimustehtävä kestäisi muutamasta päivästä muutamaan viikkoon.
Impulsiiviseen päätöksentekoon tottuneena Anja Salo ilmoitti heti ottavansa vastaan esimiehensä tarjoaman tehtävän. Niinpä ei ollut kulunutkaan kuin muutama tunti, kun hän jo istui Kuopioon lähtevässä lentokoneessa. Kone kiihdytti juuri Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Salo katseli ikkunasta kuinka kiitorata ja lentoasemarakennus jäivät muutamassa sekunnissa kauaksi alapuolelle. "Mitä oikeastaan pitäisi tutkia?", hän mietti. Jännevirran antamat tiedot olivat olleet varsin epämääräiset. Professori oli ainoastaan kertonut, että samana aamuna oli eräs korkea sisäministeriön virkamies ottanut yhteyttä yliopistoon ja kysynyt, voisiko joku psykologiaan ja erilaisiin kulttimenoihin perehtynyt henkilö auttaa paikallisia poliisivianomaisia, joilla oli tavallista hankalampi henkirikostapaus selvitettävänään. Uhreja oli jo kaksi, ja molemmissa tapauksissa oli viitteitä jonkinlaisen rituaalimurhan mahdollisuudesta.
Salon ajatus puukkoa uhrin kurkkuun työntävästä rituaalimurhaajasta katkesi, kun lentokone alkoi varsin voimakkaasti täristä ja töyssähdellä lähestyessään Kuopion lentokenttää. Paljosta matkustamisestaan huolimatta Anja Salo ei ollut koskaan oppinut erityisesti pitämään lentämisestä. Lentokoneessa istuessaan hän ei tuntenut itseään suureksi maailmanmatkaajaksi vaan avuttomaksi uhriksi, jolla ei ole mitään mahdollisuutta itse vaikuttaa kohtaloonsa.
Kun sivuttaisissa ilmavirtauksissa töyssähtelevä kone laskeutuessaan ylitti Juurusvesi-nimisen järven, Salon mieleen muistui uutistapaus lähes kahdenkymmenen vuoden takaa. Tuolloin ilmavoimien DC-kolmonen oli syöksynyt liekkimereksi räjähtäen samaan järveen matkustajinaan joukko kansanedustajia ja muita vaikuttajia. Kukaan ei ollut jäänyt henkiin. Ennen kuin Salon koneen pyörät koskettivat Kuopion lentoaseman kiitorataa, hän oli päättänyt tehdä paluumatkan junalla.
Rikostutkija Paavola oli komennettu lentoasemalle Helsingistä saapuvaa tutkijaa vastaan. Hän ei ollut kovin innostunut asiasta, sillä hän oli sitä mieltä, että jos ei kokenut poliisimies rikosta ratkaisisi, ei sitä ratkaisisi kukaan tutkijakaan, ei ainakaan kansantieteilijä. Paavola pitikin apuvoimien lähettämistä sisäministeriön yliherkkien byrokraattien keksintönä. Hän olisi mielellään nähnyt itsensä tämän jutun selvittäjänä. Mutta määräys oli määräys ja tehtävä oli tehtävä.
"Minkähän näköinen liehuletti ja risuparta sieltä oikein tulee", Paavola mietti synkän näköisenä katsellessaan matkustajien laskeutuvan koneen portaita. "Sellaisiahan ne yliopistomiehet nykyisin ovat. Ja monet lisäksi kaiken maailman sivareita ja poliisinvastustajia. Toista oli ennen. Pitikin meidän soittaa sinne ministeriöön. Olisi me tämä itsekin osattu ratkaista".
Kone oli varsin täynnä, sillä paikalliset liikemiehet palasivat tavallisesti tähän aikaan pääkaupungista. Paavola yritti arvailla, kuka matkustajista olisi hänen odottamansa. Pari sopivan näköistä ehdokasta olikin jo kävellyt hänen ohitseen, mutta kumpikaan ei ollut kiinnittänyt häneen huomiota vaikka heidän oli täytynyt tunnistaa hänet poliisiksi. "Tulikohan se nyt varmasti tällä koneella", Paavola mietti juuri, kun joku kutsui häntä nimeltä.
- Oletteko te rikostutkija Paavola?
Paavola kääntyi katsomaan ja näki edessään hyvin pukeutuneen nuoren naisen, jolla oli pieni matkalaukku kädessään. Hän mumisi jotain, jonka voi tulkita myönteiseksi vastaukseksi esitettyyn kysymykseen.
- Olen Anja Salo, nainen esitteli itsensä ja ojensi kätensä tervehtiäkseen. - Tulin tänne Helsingistä, sisäasiainministeriön lähettämänä. Minun on määrä toimia yhteistyössä teidän kanssanne.
Paavolan suu loksahti auki ja hän rykäisi hämmästyksestä.
- Niin tuota... päivää, tuota... olen rikostutkija Paavola. Tervetuloa.
Salo ja Paavola kättelivät ja nousivat odottavaan poliisiautoon. Matkalla poliisiasemalle he keskustelivat päivän säästä ja muusta sen kaltaisesta koskettamatta kertaakaan itse pääasiaa: Raakoja murhia, joiden vuoksi Salo oli kutsuttu Kuopioon. Vasta poliisiasemalla päästiin asiaan. Pahimmasta järkytyksestään matkan aikana toipunut Paavola selosti:
- Uskomme, että nämä ovat jonkinlaisia rituaalimurhia, mutta emme tiedä, kuka ne on tehnyt. Kaupungissa tiedetään olevan joitakin hämäräperäisiä porukoita, joista syyllinen voi löytyä. Miten aiotte ryhtyä tutkimaan juttua?
- En varsinaisesti ole mikään rikostutkija, minkä te varmaan tiedättekin. Tuntuisi kuitenkin, että minun olisi ensiksi paneuduttava tutkintapöytäkirjoihin ja nähtävä ruumiinavausraportit. Vaikka tiedänkin yhtä ja toista erilaisista kulttimenoista, mieleeni ei heti tule tällaista. Kerroitte, että jälkimmäinen murhista oli tapahtunut hyvin lyhyessä ajassa, toisen tytön odotellessa saunassa. Se ei viittaa ainakaan tavanomaiseen rituaalimurhaan. Murha voi tietysti liittyä jonkinlaiseen sisäänpääsyriittiin, jolloin ei ole väliä tekeekö sen nopeasti vai hitaasti.
- Saattaa olla näin. Toverinsa menettänyt tyttö oli toisaalta niin järkyttynyt, että emme voi olla aivan varmoja hänen mainitsemistaan kellonajoista. Kovin kauan murhaajalla ei kuitenkaan ole ollut aikaa.
Mitä mieltä olette veren imemisestä?
- Sekin tuntuu oudolta. Hyvin oudolta. Eräissä okkulttisissa ryhmittymissä tiedetään tosin harrastetun tällaista. Jos kyseessä on sisäänpääsyriitti, murhan suorittajalle ei ehkä ole annettu ohjeita. On vain edellytetty rohkeaa tekoa, johon eräänä osana kuuluu hengen ottaminen ihmiseltä. Murhaaja on sitten itse voinut keksiä veren imemisen. Siitä on saanut tavallaan bonusta.
Rikostutkija Paavola oli esimiehensä komisario Saarisen kanssa jo keskustellut, millä tavoin Helsingin tutkijaa hyödynnettäisiin tässä jutussa. Hänet pantaisiin tutkimaan kaupungin hämäräperäisiä yhdistyksiä ja muita vastaavia - sillä aikaa, kun poliisit omalla tahollaan ratkaisisivat rikoksen. Tutkija saisi tutkia, poliisit saisivat toimia ja lääninhallituksen byrokraatit olisivat tyytyväisiä.
- Kuulkaas, neiti Salo, rikostutkija Paavola jatkoi. - Miten olette ajatellut asian julkisuudesta? Tarkoitan näitä murhia ja teidän roolianne niiden tutkijana.
- En kaipaa julkisuutta. Itse asiassa minun lienee sitä helpompi kerätä tietoa, mitä harvempi tietää kuka olen ja mitä olen tekemässä. Mutta tehän julkisuuslinjan kai ratkaisette?
- Niin, tavallaan. Olemme pohtineet asiaa keskenämme ja ainakin toistaiseksi päättäneet noudattaa varsin tiukkaa salassapitoa. Emme halua sensaatiolehtiä asioita sotkemaan. Jos haluatte, voimme keksiä teille jonkin peitetarinan.
- Hmm. Siinä voisi olla ideaa. Sovimmeko siis, että tutkin... tutkin organisaatioasioita sisäministeriön toimeksiannosta. Poliisin työtä yleensä, vaikkapa toimintojen kehittämistä varten.
Paavola naurahti: Jonkinlainen kellokalle siis. Mitähän ne mahtavat konstaapelit tästä tuumia? Noo... keksitään jotain. Organisaatiotutkija. Eiköhän se kelpaa. Ei se ainakaan tuo mieleen varsinaista tehtäväänne.
Anja Salo ajoi taksilla hotelliin, josta hänelle oli varattu huone tutkimusten ajaksi. Seuraavana päivänä hän saisi erään lääninhallituksen siviiliauton käyttöönsä. Hän kantoi matkalaukkunsa huoneeseen ja istuutui katsoman televisiota. "Ikuinen Esko Aho", hän ajatteli, kun uutiset jälleen alkoivat jo tutuksi käyneillä sanoilla: "Keskustan puheenjohtaja Esko Aho on..."
"Niinpä niin", ajatteli Anja Salo. "Meikäläinen on ollut monessa mukana. Poliisit aikovat syrjäyttää minut heti kättelyssä, aivan kuten arvelinkin. Poliisi näyttää olevan poliisi kaikkialla."
Salon mieleen tuli hyvin epämiellyttävä kokemus Etelä-Amerikasta. Erään pienen kaupunkipahasen korruptoitunut poliisimestari oli yrittänyt erinäisin tekosyin tehdä hänen kanssaan lähempää tuttavuutta kuin mitä hänen virkatehtävänsä olisivat edellyttäneet. Hän oli päättäväisesti torjunut miehen lähentely-yritykset... inhon väreet nousivat hänen mieleensä, kun hän muisteli torakoita kuhisevaa selliä ja sitä vartioivia likaisia miehiä, jotka ahnein silmin olivat tuijottaneet kaltereiden takaa. Mutta nyt hän oli tässä. Eikä hän antaisi kenenkään miehen alistaa itseään. Kaikkein vähiten poliisin.
Uutiset päättyivät, ja Esko Ahokin pääsi jälleen nukkumaan ja näkemään unia seuraavan päivän seikkailuistaan. Anja Salo sen sijaan päätti tutustua Kuopion yöelämään ennen seuraavan päivän kuivia paperihommia. Hän käveli hetken kaupungilla ja meni sitten erääseen sataman liepeillä olevaan ravintolaan, joka näytti tarpeeksi hämärältä ollakseen mielenkiintoinen.
Ravintola, Kultainen Härkä, oli todellakin hämärä ja savuinen. Takaseinustalla aloitteli joku mitätön kapakkabändi juuri uutta kappaletta, ja baaritiskin ääressä nojaili pari asiakasta lasi kädessään. He kääntyivät katsomaan, kun Anja Salo käveli kohti baaritiskiä.
- Raittiuslinjalla vai?, kysyi lähinnä oleva mies nähdessään Salon tilaavan pelkkää Coca-Colaa.
- No joo, voihan sitä niinkin sanoa, Salo vastasi. - Onkos täällä aina näin paljon porukkaa?
- Monesti jopa enemmän. Tämä on suosittu paikka. Et taida olla täkäläisiä. Mistä olet?
- Helsingistä.
- Viivytkö kauankin? Jää vain Kuopioon. Tämä on hieno paikka.
Joo, missä ihmisiä tapetaan, ja veret imetään ruumiista", teki Salon mieli sanoa, mutta hän malttoi mielensä ja vastasi:
- Olen täällä vain käymässä. Työ odottaa Helsingissä. Keitä täällä käy?
- Täällä. Ravintolassako? No kaikenlaista väkeä. Tai ei aivan kaikenlaista. Tämä on hieman hämärämmän porukan suosima paikka. Tiedätkö esimerkiksi keitä nuo ovat? Mies osoitti läheistä pöytää ja siinä istuvia nuorehkoja miehiä. - Ne ovat henkimaailman miehiä. Kuuluvat johonkin outoon porukkaan. Vallankumouksellisia.
"Mikä tuuri. Kymmenen minuuttia ja olen jo murhaajien jäljillä", ajatteli Anja Salo. "Verenimijät voivat istua tuossa pöydässä. Mutta miten tehdä tuttavuutta heidän kanssaan?".
Ongelma ratkesi saman tien. Eräs seurueeseen kuuluvista, komea, ystävällisen näköinen mies, nousi pöydästä ja käveli kohti Anja Saloa.
8. Uhka pimeydestä
Pekkarisen pariskunnan vene kellui ankkurissa matalan hiekkalahden edustalla. Aurinko oli laskemassa, ja suuret itikkaparvet tanssivat tyynen vedenpinnan yläpuolella. Rantakaislikossa polskahteli joku petokala, hauki todennäköisesti. Veneessä valmistettiin iltapalaa. Rouva Pekkarinen keitti kahvia kaasukeittimellä.
- Taitaa tulla viileä yö, hän totesi miehelleen.
- Paljon mahdollista. Taidan panna lämmittimen päälle. Tuleepahan kokeiltua, onko se kunnossa.
Illan hämärä muuttui vähitellen pimeydeksi, ja insinööri Pekkarinen vetäytyi veneen keulahyttiin nukkumaan. Hänen vaimonsa jäi vielä tiskailemaan astioita veneen keskiosassa olevaan avotilaan. Hän kurottautui laidan yli ja huuhtoi kahvipannun. Sitten hän huuhtoi samalla tavalla muut astiat. Lopetettuaan työnsä, hän jäi hetkeksi istumaan ja katselemaan pimeälle järvelle, jolle auringonlaskun viimeinen kajo antoi salaperäistä punertavaa väriään. Hän kaivoi savukkeen taskustaan ja sytytti sen vetäen siitä muutamia iniseviä haikosia. Hänen miehensä ei sietänyt tupakansavua, joten hän oli tottunut polttamaan ulkona. Hänkin oli joskus yrittänyt päästä tästä haitallisesta tavastaan eroon, mutta toistaiseksi onnistunut ainoastaan vähentämään sitä.
Poltettuaan savukkeensa Leena Pekkarinen istui vielä hetken veneen penkillä hiuksiaan kampaamassa. Juuri kun hän oli lähdössä miehensä luokse hyttiin, hän yhtäkkiä pysähtyi ja jäi kuuntelemaan jotakin.
"Laineet ne vain liplattavat", hän ajatteli. Samalla hän huomasi jonkun tumman esineen kelluvan veden rajassa. "Uppotukki. Kunpa se ei hankaisi venettä, jos alkaa tuulla", hän ajatteli. Hän otti esiin venehaan työntääkseen tukkia kauemmaksi. Tukki liukui kuitenkin kauemmaksi niin että hän joutui kurkottautumaan kauas veneen laidan ulkopuolelle ulottuakseen siihen.
Tukin pinta tuntui oudon pehmeältä. Olikohan se sittenkään tukki? Ei kai vain... ruumis. Alueellehan oli edellisenä talvena kadonnut pilkkimies, jota ei ollut vielä tähän päivään mennessä löytynyt. Leena Pekkarista alkoi yhtäkkiä kammottaa, ja hän päätti herättää miehensä. Tätä aietta hän ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa, sillä yhtäkkiä kuului voimakas veden loiskahdus, ja alhaalta järvestä kohottautui salamannopea limainen käsi tarttuen raudanlujalla otteella hänen ranteeseensa. Käsi alkoi saman tien vetää häntä kohti syvyyksiä. Leena Pekkarinen kiljaisi ja tarttui refleksimäisesti toisella kädellään hytin katossa olevaan kaidelistaan.
Insinööri Pertti Pekkarinen oli juuri vaipumassa uneen, kun hän jostakin valveillaolon rajamailta kuuli kimeän kirkaisun. Äänen kauhua ja pelkoa sisältänyt sävy sai hänet välittömästi hereille, ja hetkeäkään empimättä hän pomppasi ylös vuoteelta rynnäten saman tien ulos hytistä. "Mitä ihmettä on tapahtunut? Onnettomuusko? Loukkasiko vaimo itsensä?", hän ehti ajatella.
Saavuttuaan ulos hytistä, Pekkarinen näki vaimonsa roikkuvan puoliksi veneen ulkopuolella toinen käsi yhä kiinni kaidelistassa. Veden loiskeesta ja vaimon hätääntyneistä huudahduksista hän päätteli jonkun voiman olevan vetämässä häntä ulos veneestä. Miettimättä tarkemmin minkä tapauksen todistajaksi oli joutunut, Pekkarinen tarttui vaimonsa ranteeseen yrittäen vetää hänet takaisin veneeseen. Se oli kuitenkin turhaa. Vaikka hän puristi täysin voimin, liukui vaimon käsi sentti sentiltä hänen otteestaan lipsahtaen lopulta irti. Samalla kuului valtava loiskahdus, ja rouva Pekkarinen katosi kauhun kirkaisu huulillaan veneen laidalta mustiin aaltoihin. Veden pinta väreili ja loiskahteli vielä hetken kertoen syvyyksissä tapahtuvasta kamppailusta. Sitten kaikki oli hiljaista, ja kuutamon valaisema järven pinta tasoittui yhtä tyyneksi kuin se oli ollut ennen tapahtumien alkua.
Pertti Pekkarinen oli ennenkin joutunut ahdistaviin tilanteisiin. Hän oli ollut vartiossa, kun joukko aseistautuneita sissejä hyökkäsi hänen YK-pataljoonansa kimppuun keskiyöllä. Se oli tapahtunut vuosia sitten Lähi-idässä. Silloin oli kuitenkin alusta saakka ollut selvää, ketkä pimeydestä uhkasivat ja millaisin keinoin. Tällä kertaa kauhulla ei ollut nimeä.
Yritettyään epätoivoisesti etsiä kadonnutta vaimoaan taskulampun avulla, insinööri Pekkarinen nosti veneensä ankkurin, käynnisti moottorin ja lähti järkytyksen, pelon ja surun lamaannuttamana ajamaan kohti kaupunkia. Kun veneen potkurin aiheuttamat lähtökuohut vähitellen vaimenivat, mustaan vedenpintaan jäi kellumaan vain yksinäinen tupakantumppi.
- Taitaa tulla viileä yö, hän totesi miehelleen.
- Paljon mahdollista. Taidan panna lämmittimen päälle. Tuleepahan kokeiltua, onko se kunnossa.
Illan hämärä muuttui vähitellen pimeydeksi, ja insinööri Pekkarinen vetäytyi veneen keulahyttiin nukkumaan. Hänen vaimonsa jäi vielä tiskailemaan astioita veneen keskiosassa olevaan avotilaan. Hän kurottautui laidan yli ja huuhtoi kahvipannun. Sitten hän huuhtoi samalla tavalla muut astiat. Lopetettuaan työnsä, hän jäi hetkeksi istumaan ja katselemaan pimeälle järvelle, jolle auringonlaskun viimeinen kajo antoi salaperäistä punertavaa väriään. Hän kaivoi savukkeen taskustaan ja sytytti sen vetäen siitä muutamia iniseviä haikosia. Hänen miehensä ei sietänyt tupakansavua, joten hän oli tottunut polttamaan ulkona. Hänkin oli joskus yrittänyt päästä tästä haitallisesta tavastaan eroon, mutta toistaiseksi onnistunut ainoastaan vähentämään sitä.
Poltettuaan savukkeensa Leena Pekkarinen istui vielä hetken veneen penkillä hiuksiaan kampaamassa. Juuri kun hän oli lähdössä miehensä luokse hyttiin, hän yhtäkkiä pysähtyi ja jäi kuuntelemaan jotakin.
"Laineet ne vain liplattavat", hän ajatteli. Samalla hän huomasi jonkun tumman esineen kelluvan veden rajassa. "Uppotukki. Kunpa se ei hankaisi venettä, jos alkaa tuulla", hän ajatteli. Hän otti esiin venehaan työntääkseen tukkia kauemmaksi. Tukki liukui kuitenkin kauemmaksi niin että hän joutui kurkottautumaan kauas veneen laidan ulkopuolelle ulottuakseen siihen.
Tukin pinta tuntui oudon pehmeältä. Olikohan se sittenkään tukki? Ei kai vain... ruumis. Alueellehan oli edellisenä talvena kadonnut pilkkimies, jota ei ollut vielä tähän päivään mennessä löytynyt. Leena Pekkarista alkoi yhtäkkiä kammottaa, ja hän päätti herättää miehensä. Tätä aietta hän ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa, sillä yhtäkkiä kuului voimakas veden loiskahdus, ja alhaalta järvestä kohottautui salamannopea limainen käsi tarttuen raudanlujalla otteella hänen ranteeseensa. Käsi alkoi saman tien vetää häntä kohti syvyyksiä. Leena Pekkarinen kiljaisi ja tarttui refleksimäisesti toisella kädellään hytin katossa olevaan kaidelistaan.
Insinööri Pertti Pekkarinen oli juuri vaipumassa uneen, kun hän jostakin valveillaolon rajamailta kuuli kimeän kirkaisun. Äänen kauhua ja pelkoa sisältänyt sävy sai hänet välittömästi hereille, ja hetkeäkään empimättä hän pomppasi ylös vuoteelta rynnäten saman tien ulos hytistä. "Mitä ihmettä on tapahtunut? Onnettomuusko? Loukkasiko vaimo itsensä?", hän ehti ajatella.
Saavuttuaan ulos hytistä, Pekkarinen näki vaimonsa roikkuvan puoliksi veneen ulkopuolella toinen käsi yhä kiinni kaidelistassa. Veden loiskeesta ja vaimon hätääntyneistä huudahduksista hän päätteli jonkun voiman olevan vetämässä häntä ulos veneestä. Miettimättä tarkemmin minkä tapauksen todistajaksi oli joutunut, Pekkarinen tarttui vaimonsa ranteeseen yrittäen vetää hänet takaisin veneeseen. Se oli kuitenkin turhaa. Vaikka hän puristi täysin voimin, liukui vaimon käsi sentti sentiltä hänen otteestaan lipsahtaen lopulta irti. Samalla kuului valtava loiskahdus, ja rouva Pekkarinen katosi kauhun kirkaisu huulillaan veneen laidalta mustiin aaltoihin. Veden pinta väreili ja loiskahteli vielä hetken kertoen syvyyksissä tapahtuvasta kamppailusta. Sitten kaikki oli hiljaista, ja kuutamon valaisema järven pinta tasoittui yhtä tyyneksi kuin se oli ollut ennen tapahtumien alkua.
Pertti Pekkarinen oli ennenkin joutunut ahdistaviin tilanteisiin. Hän oli ollut vartiossa, kun joukko aseistautuneita sissejä hyökkäsi hänen YK-pataljoonansa kimppuun keskiyöllä. Se oli tapahtunut vuosia sitten Lähi-idässä. Silloin oli kuitenkin alusta saakka ollut selvää, ketkä pimeydestä uhkasivat ja millaisin keinoin. Tällä kertaa kauhulla ei ollut nimeä.
Yritettyään epätoivoisesti etsiä kadonnutta vaimoaan taskulampun avulla, insinööri Pekkarinen nosti veneensä ankkurin, käynnisti moottorin ja lähti järkytyksen, pelon ja surun lamaannuttamana ajamaan kohti kaupunkia. Kun veneen potkurin aiheuttamat lähtökuohut vähitellen vaimenivat, mustaan vedenpintaan jäi kellumaan vain yksinäinen tupakantumppi.
9. Kohtaaminen
Harry Benton oli saapunut Helsinkiin edellisenä päivänä. Hän oli kierrellyt toreilla ja liikkeissä aivan niin kuin kuka tahansa ulkomainen turisti. Koska hänet oli komennettu tehtävään kesken hyvin ansaitun loman, mielikuva turistina olemisesta tuntuikin jotenkin luonnolliselta. Työn ja huvin yhdistäminen tapahtui kuin itsestään.
Vaelleltuaan aikansa Helsingissä Benton oli mennyt lentokentälle ja noussut Kuopioon menevään iltakoneeseen. Pieneen idylliseen savolaiskaupunkiin saavuttuaan hän oli hakeutunut ensi töikseen hotelliin. Hän oli purkanut matkalaukkunsa ja istui nyt jalat pöydällä katsomassa kaapeli-TV:n ohjelmaa. Vieressään hänellä oli lasillinen kylmää Coca-Colaa. Hän nautiskeli sitä hitaasti samalla kun katseli satelliittilähetystä valtameripurjehduskilpailusta. Benton oli itsekin ylittänyt Atlantin purjeveneellä, joten aihe kiinnosti häntä.
Maailman hotellihuoneet olivat tuttuja Bentonille. Tämä kuopiolainen hotelli vaikutti tasoltaan keskinkertaiselta. Se ei häikäissyt loistokkuudellaan, mutta tarjosi ne palvelut ja mukavuudet, joita kokenut matkailija tarvitsi. Benton viritteli satelliittipuhelimensa käyttökuntoon ja otti yhteyden päämajaan:
- Benton täällä. Olen saapunut kohteeseen. Raportoin parin päivän päästä, tai ennenkin, jos jotain ilmenee. Toistaiseksi ei havaintoja.
Päätettyään puhelun Benton lähti kaupungille. Hän tiesi, että ilta oli ufotutkijoiden parasta aikaa. Silloin tapasi paikallista väkeä baareissa ja ravintoloissa, ja voi saada vihjeitä ufohavainnoista. Niinpä Benton suunnistikin kulkunsa lähimpään ravintolaan, Kultaiseen Härkään. Sieltä hän saisi toivottavasti jotain haukattavaakin.
Kultainen Härkä näytti olevan varsin suosittu paikka. Mikään liikemieskuppila tämä ei selvästikään ollut. Asiakkaat olivat pääasiassa nuorehkoja parrakkaita miehiä ja pitkätukkaisia naisia. Vaatetuksen perusteella voi kuvitella heidän joukossaan olevan taiteilijoita, poliittisia toisinajattelijoita ja yleensäkin jonkinlaista vaihtoehtoväkeä.
"Taisinpa tulla oikeaan paikkaan", Benton pohti. "Tällaisessa seurassa viihtyvät UFO-mielisetkin."
Bentonille oli vuosien varrella kehittynyt eräänlainen erikoisaisti UFO-havaintojen etsiskelyssä. Hän tiesi, millaisille ihmisille oli turha mennä puhumaan aiheesta, mutta hän tiesi myös, millaisia ihmisiä kannatti lähestyä. He olivat niitä, joita joku voi kutsua "ufouskovaisiksi". He tiesivät paljon, ja he olivat alttiita aina uudelle UFO-tiedolle. Heidän joukossaan yleensä joku tiesi aivan viimeisimmätkin kuulumiset.
Istuuduttuaan hetken aikaa lasi kylmää Colaa edessään ja odotettuaan illallis-annosta, Benton alkoi vaivihkaa tarkkailla ympäristöään. Hän mietti, miten pääsisi kontaktiin ravintolan asiakkaiden kanssa herättämättä kuitenkaan liikaa huomiota. Kokemuksesta hän tiesi, että hän ei voisi lähteä kiertämään pöydissä kysyen jokaiselta, ovatko he nähneet ufoja viime aikoina. Tällainen olisi aivan mahdotonta. Sen sijaan hän voisi ohimennen kysyä joltakin jotain yhdentekevää. Saatuaan tämän sanomaan muutaman sanan, olisikin tästä vaatimattomasta alusta yleensä helppo parilla lisäkysymyksellä saada aikaan kunnon keskustelu. Ennen pitkää Benton esittelisi itsensä kirjailijaksi, joka kirjoittelee UFO-romaaneja. Ja eikä aikaakaan, kun keskustelun toinen osapuoli olisi kertonut kaiken tietämänsä ufoista ja vieläpä paljastanut kaikki muutkin tuntemansa UFO-havainnoitsijat. Parhaassa tapauksessa hän jopa olisi esitellyt Bentonin heille.
Vanha tuttu taktiikka ei pettänyt tälläkään kertaa. Tuskin oli tuntiakaan kulunut Bentonin saapumisesta ravintola Kultaiseen Härkään, kun hän jo istui eräiden nuorten miesten pöydässä keskustelemassa niitä näitä. Pahaksi onneksi miehet eivät tienneet ufoista mitään, eivätkä olleet koskaan nähneet tuntemattomia lentäviä esineitä. Politiikasta he sen sijaan tuntuivat olevan kiinnostuneita.
"Eipä anneta periksi", Benton mietti todettuaan ensimmäisten keskustelukumppaneiden tiedot avaruuden ilmiöistä vähäisiksi. "Seuraava tapaamani ihminen voi jo tietää enemmän", hän ajatteli. Samassa hän nousi pöydästä ja lähti kävelemään kohti baaritiskiä, jonka ääressä eräs mies ja nainen juuri keskustelivat. Saavuttuaan tiskille Benton vilkaisi vierellään olevaa kaunista naista ja pyysi samalla yhden vodka-Colan jäillä. Hän oli maailmalla liikkuessaan havainnut, että vain harvat ihmiset menevät iltaisin ravintolaan juomaan pelkkää virvoitusjuomaa. Jos aikoi päästä luontevasti keskusteluun ihmisten kanssa, oli noudatettava periaatetta: "Maassa maan tavalla". Benton noudatti tätä maan tapaa vain puoliksi; hän tilasi, mutta jätti useimmiten juoman lasiin koskemattomana.
Vaelleltuaan aikansa Helsingissä Benton oli mennyt lentokentälle ja noussut Kuopioon menevään iltakoneeseen. Pieneen idylliseen savolaiskaupunkiin saavuttuaan hän oli hakeutunut ensi töikseen hotelliin. Hän oli purkanut matkalaukkunsa ja istui nyt jalat pöydällä katsomassa kaapeli-TV:n ohjelmaa. Vieressään hänellä oli lasillinen kylmää Coca-Colaa. Hän nautiskeli sitä hitaasti samalla kun katseli satelliittilähetystä valtameripurjehduskilpailusta. Benton oli itsekin ylittänyt Atlantin purjeveneellä, joten aihe kiinnosti häntä.
Maailman hotellihuoneet olivat tuttuja Bentonille. Tämä kuopiolainen hotelli vaikutti tasoltaan keskinkertaiselta. Se ei häikäissyt loistokkuudellaan, mutta tarjosi ne palvelut ja mukavuudet, joita kokenut matkailija tarvitsi. Benton viritteli satelliittipuhelimensa käyttökuntoon ja otti yhteyden päämajaan:
- Benton täällä. Olen saapunut kohteeseen. Raportoin parin päivän päästä, tai ennenkin, jos jotain ilmenee. Toistaiseksi ei havaintoja.
Päätettyään puhelun Benton lähti kaupungille. Hän tiesi, että ilta oli ufotutkijoiden parasta aikaa. Silloin tapasi paikallista väkeä baareissa ja ravintoloissa, ja voi saada vihjeitä ufohavainnoista. Niinpä Benton suunnistikin kulkunsa lähimpään ravintolaan, Kultaiseen Härkään. Sieltä hän saisi toivottavasti jotain haukattavaakin.
Kultainen Härkä näytti olevan varsin suosittu paikka. Mikään liikemieskuppila tämä ei selvästikään ollut. Asiakkaat olivat pääasiassa nuorehkoja parrakkaita miehiä ja pitkätukkaisia naisia. Vaatetuksen perusteella voi kuvitella heidän joukossaan olevan taiteilijoita, poliittisia toisinajattelijoita ja yleensäkin jonkinlaista vaihtoehtoväkeä.
"Taisinpa tulla oikeaan paikkaan", Benton pohti. "Tällaisessa seurassa viihtyvät UFO-mielisetkin."
Bentonille oli vuosien varrella kehittynyt eräänlainen erikoisaisti UFO-havaintojen etsiskelyssä. Hän tiesi, millaisille ihmisille oli turha mennä puhumaan aiheesta, mutta hän tiesi myös, millaisia ihmisiä kannatti lähestyä. He olivat niitä, joita joku voi kutsua "ufouskovaisiksi". He tiesivät paljon, ja he olivat alttiita aina uudelle UFO-tiedolle. Heidän joukossaan yleensä joku tiesi aivan viimeisimmätkin kuulumiset.
Istuuduttuaan hetken aikaa lasi kylmää Colaa edessään ja odotettuaan illallis-annosta, Benton alkoi vaivihkaa tarkkailla ympäristöään. Hän mietti, miten pääsisi kontaktiin ravintolan asiakkaiden kanssa herättämättä kuitenkaan liikaa huomiota. Kokemuksesta hän tiesi, että hän ei voisi lähteä kiertämään pöydissä kysyen jokaiselta, ovatko he nähneet ufoja viime aikoina. Tällainen olisi aivan mahdotonta. Sen sijaan hän voisi ohimennen kysyä joltakin jotain yhdentekevää. Saatuaan tämän sanomaan muutaman sanan, olisikin tästä vaatimattomasta alusta yleensä helppo parilla lisäkysymyksellä saada aikaan kunnon keskustelu. Ennen pitkää Benton esittelisi itsensä kirjailijaksi, joka kirjoittelee UFO-romaaneja. Ja eikä aikaakaan, kun keskustelun toinen osapuoli olisi kertonut kaiken tietämänsä ufoista ja vieläpä paljastanut kaikki muutkin tuntemansa UFO-havainnoitsijat. Parhaassa tapauksessa hän jopa olisi esitellyt Bentonin heille.
Vanha tuttu taktiikka ei pettänyt tälläkään kertaa. Tuskin oli tuntiakaan kulunut Bentonin saapumisesta ravintola Kultaiseen Härkään, kun hän jo istui eräiden nuorten miesten pöydässä keskustelemassa niitä näitä. Pahaksi onneksi miehet eivät tienneet ufoista mitään, eivätkä olleet koskaan nähneet tuntemattomia lentäviä esineitä. Politiikasta he sen sijaan tuntuivat olevan kiinnostuneita.
"Eipä anneta periksi", Benton mietti todettuaan ensimmäisten keskustelukumppaneiden tiedot avaruuden ilmiöistä vähäisiksi. "Seuraava tapaamani ihminen voi jo tietää enemmän", hän ajatteli. Samassa hän nousi pöydästä ja lähti kävelemään kohti baaritiskiä, jonka ääressä eräs mies ja nainen juuri keskustelivat. Saavuttuaan tiskille Benton vilkaisi vierellään olevaa kaunista naista ja pyysi samalla yhden vodka-Colan jäillä. Hän oli maailmalla liikkuessaan havainnut, että vain harvat ihmiset menevät iltaisin ravintolaan juomaan pelkkää virvoitusjuomaa. Jos aikoi päästä luontevasti keskusteluun ihmisten kanssa, oli noudatettava periaatetta: "Maassa maan tavalla". Benton noudatti tätä maan tapaa vain puoliksi; hän tilasi, mutta jätti useimmiten juoman lasiin koskemattomana.
10. Uusi ilmoitus
Insinööri Pekkarisen epätoivoinen venematka vaimonsa katoamispaikalta kaupungin satamaan oli kestänyt parisen tuntia. Pekkarinen oli pitänyt moottorinsa kierrokset täysillä, ei siksi että hän olisi kuvitellut siten pelastavan vaimonsa hengen vaan yksinkertaisesti siksi, että moottorin mahdollinen kuluminen tai särkyminen tuntui hänestä sillä hetkellä täysin yhdentekevältä asialta. Itse asiassa hän ei ollut edes katsonut kierroslukumittaria.
Kiinnitettyään veneensä kaupungin satamalaituriin Pekkarinen käveli suorinta tietä lähimmälle poliisiasemalle. Siellä hän yritti selittää öisen järven tapahtumia päivystävälle poliisille. Poliisi rauhoitteli Pekkarista:
- Kuulkaa nyt. Te sanotte, että vaimonne on hukkunut. Mitään ei siis ole tehtävissä hänen pelastamisekseen. Ymmärsinkö oikein?
- Kyllä Vaimoni on hukkunut, mutta ei siinä kaikki, tapaht...
Poliisi keskeytti Pekkarisen lauseen.
- Ehdotan, että menette kotiin ja yritätte nukkua. Kukaan ei voi tehdä mitään ennen päivän tuloa. Järjestän heti aamulla poliisiveneen tapahtumapaikalle. Näyttäkääpä kartasta tarkasti, missä onnettomuus tapahtui.
Miehet tutkivat poliisiaseman seinällä olevaa suurta karttaa. Siihen oli pistetty nuppineuloja sinne tänne. Pekkarinen mietti väsyneillä aivoillaan, mahtoivatko neulat merkitä murhien tapahtumapaikkoja. "Murhien. Ei voi olla noin paljon murhia. Niiden täytyy olla kolaripaikkoja", hän ajatteli. "Murhattiinko Leena? Tämä ei voi olla totta...".
- ...aamulla, käykö se teille?
Pekkarinen havahtui ajatuksistaan.
- Niin että käykö se?, poliisi toisti.
- Anteeksi mitä sanoitte?
- Niin että käykö, että soitamme teille aamulla? Tulette tänne, ja teemme kuulustelupöytäkirjan.
- Kuulustelu... tuota... tottakai. Soittakaa aamulla.
Miehet vaihtoivat vielä pari sanaa, ja sitten Pekkarinen lähti kävelemään kohti yksinäistä kotiaan, jossa vaimon paistamat pullat ja lämmin iltatee eivät enää koskaan odottaisi. Matkalla hän mietti surun ja järkytyksen sumentamin ajatuksin, luulivatko poliisit hänen murhanneen vaimonsa. Istuisiko hän pian kenties vankilassa?
Samaan aikaan kun insinööri Pekkarinen oli lähestymässä kotiaan ravintola Kultaisessa Härässä iltaansa viettävä Harry Benton kysyi vieressään istuvalta nuorelta naiselta:
- Excuse me, but would you tell me, where I could find...
Nainen oli Anja Salo, ja kääntäkäämme tästedes hänen ja Bentonin replikointi suomeksi; kieleksi, jota Benton ei osannut, vaikka hallitsikin useita muita kieliä. Maailmaa kiertäneelle Anja Salolle sujuva Bentonin äidinkielen käyttäminen ei luonnollisestikaan ollut ongelma.
- Sorry, en taida pystyä auttamaan teitä. En ole itsekään paikallisia. Voin tosin kysyä joltakin. Samassa Salo kääntyi baarinhoitajan puoleen.
- Hei. Tämä amerikkalainen haluaa tietää, voiko kaupungista vuokrata veneitä. Onko teillä tietoa?
Baarimikko mietti pari sekuntia ja lausui sitten city-savolaisella sekamurteella:
- En oo ihan varma asiasta, mutta eiköhön se tuo venekauppias tiijä. Tuolla se on satamassa sen liike. On sieltä taijettu vuokratakin. Ainakin kesällä. Sieltä kannattaa ainakin käyvä kysymässä.
- Kiitos. Kerron hänelle.
Näin Salo ja Benton vähitellen pääsivät keskustelun alkuun. Vaikka he kumpikaan eivät heti kertoneet toisilleen todellista tarkoitustaan kaupungissa olemiseensa, kävi ennen pitkää selväksi, että he molemmat olivat paikalla hyvin samantyyppisestä syystä: etsimässä ratkaisua tuntemattomaan ilmiöön. Missä määrin he voivat kertoa tästä asiasta ulkopuolisille eli tässä tapauksessa toisilleen, oli heidän itsensä päätettävissä. Kummallakaan ei ollut virallista vaitiolomääräystä, mutta kokemuksesta kumpikin tiesi, että koskaan ei kannattanut puhua liikaa, varsinkaan ihmiselle, jota ei tuntenut.
Ilta eteni, ja vähitellen Benton huomasi viihtyvänsä tämän hauskannäköisen suomalaisnaisen seurassa, jonka puoleen hän oli alun alkaen kääntynyt vain tietoja saadakseen. Vaikka Anja Salo osoittautui maailmaa nähneeksi tiedenaiseksi, hänessä oli silti tietynlaista ujoutta ja vaatimattomuutta. Hän puhui hiljaisella rauhallisella äänellä, liioittelematta tai itseään korostamatta. Siinä missä joku itsekeskeinen tärkeilijä olisi hetkeäkään epäröimättä kovaan ääneen väittänyt jonkin asian olevan niin tai näin, Salo esitti kantansa huomattavasti varovaisemmin. Hänellä asenteensa elämään ja sen ilmiöihin oli älyllisen pohdiskeleva. Hänessä oli nöyryyttä muuttamaan käsityksiään ja mielipiteitään, jos tosiasiat osoittaisivat ne vääriksi.
Myös Salo huomasi viihtyvänsä Bentonin seurassa. Harry Benton oli miellyttävä ja avomieliseltä vaikuttava henkilö. Kun hänen kanssaan jutteli, luottamuksen tunne syntyi nopeasti. Ystävällisesti hymyilevästä Bentonista oli vaikea uskoa mitään pahaa. Hänen sinisten silmiensä rehellinen katse sai keskustelukumppanin ikään kuin hypnoosin valtaan, ja tässä tilassa keskustelukumppani monesti uskoi varjelluimmatkin salaisuutensa Bentonin kuultavaksi. Benton oli parhainta mahdollista agenttiainesta.
Ilta alkoi jo kääntyä yötunneiksi, kun Salo ja Benton poistuivat Kultaisesta Härästä. Illan kuluessa he olivat vähitellen uskoutuneet toisilleen ja kertoneet lähes kaiken mahdollisen tehtävistään. Keskustelun kuluessa oli myös selvinnyt, että molemmilla oli huone samassa hotellissa. Oli siis lähes luonnollista, että he kävelivät sinne yhdessä läpi öisen kaupungin. He eivät tunteneet pelkoa, vaikka viime päivät olivat osoittaneet, että kävely pimeässä kaupungissa voi olla kohtalokasta. Varsinkin jos sattuu oikaisemaan puiston kautta...
- Käyn aamulla viranomaisten puheilla, Salo sanoi avatessaan hotellihuoneensa ovea. - Jos haluat jutella kanssani sen jälkeen, voimme kai tavata?
- Tottahan toki. Näin satamassa kivan pikku kuppilan. Tavattaisiinko siellä?
Vaikka nuori Anja Salo olikin tottunut matkoillaan nukkumaan mitä merkillisimmissä oloissa, uni ei tahtonut tulla tänä yönä. Salo kiemurteli sängyllään ja mietti, oliko ollut pähkähullua kertoa tuntemattomalle ulkomaalaiselle kaikki se minkä hän oli kertonut. Jos mies osoittautuisi muuksi kuin mikä hän oli sanonut olevansa, Salon päivät poliisin avustajana olisivat luetut - ja ehkä pahempaakin. Kuka tietää, vaikka tämä outo ulkomaalainen olisi kaikkien etsimä rituaalimurhaaja.
Kiinnitettyään veneensä kaupungin satamalaituriin Pekkarinen käveli suorinta tietä lähimmälle poliisiasemalle. Siellä hän yritti selittää öisen järven tapahtumia päivystävälle poliisille. Poliisi rauhoitteli Pekkarista:
- Kuulkaa nyt. Te sanotte, että vaimonne on hukkunut. Mitään ei siis ole tehtävissä hänen pelastamisekseen. Ymmärsinkö oikein?
- Kyllä Vaimoni on hukkunut, mutta ei siinä kaikki, tapaht...
Poliisi keskeytti Pekkarisen lauseen.
- Ehdotan, että menette kotiin ja yritätte nukkua. Kukaan ei voi tehdä mitään ennen päivän tuloa. Järjestän heti aamulla poliisiveneen tapahtumapaikalle. Näyttäkääpä kartasta tarkasti, missä onnettomuus tapahtui.
Miehet tutkivat poliisiaseman seinällä olevaa suurta karttaa. Siihen oli pistetty nuppineuloja sinne tänne. Pekkarinen mietti väsyneillä aivoillaan, mahtoivatko neulat merkitä murhien tapahtumapaikkoja. "Murhien. Ei voi olla noin paljon murhia. Niiden täytyy olla kolaripaikkoja", hän ajatteli. "Murhattiinko Leena? Tämä ei voi olla totta...".
- ...aamulla, käykö se teille?
Pekkarinen havahtui ajatuksistaan.
- Niin että käykö se?, poliisi toisti.
- Anteeksi mitä sanoitte?
- Niin että käykö, että soitamme teille aamulla? Tulette tänne, ja teemme kuulustelupöytäkirjan.
- Kuulustelu... tuota... tottakai. Soittakaa aamulla.
Miehet vaihtoivat vielä pari sanaa, ja sitten Pekkarinen lähti kävelemään kohti yksinäistä kotiaan, jossa vaimon paistamat pullat ja lämmin iltatee eivät enää koskaan odottaisi. Matkalla hän mietti surun ja järkytyksen sumentamin ajatuksin, luulivatko poliisit hänen murhanneen vaimonsa. Istuisiko hän pian kenties vankilassa?
Samaan aikaan kun insinööri Pekkarinen oli lähestymässä kotiaan ravintola Kultaisessa Härässä iltaansa viettävä Harry Benton kysyi vieressään istuvalta nuorelta naiselta:
- Excuse me, but would you tell me, where I could find...
Nainen oli Anja Salo, ja kääntäkäämme tästedes hänen ja Bentonin replikointi suomeksi; kieleksi, jota Benton ei osannut, vaikka hallitsikin useita muita kieliä. Maailmaa kiertäneelle Anja Salolle sujuva Bentonin äidinkielen käyttäminen ei luonnollisestikaan ollut ongelma.
- Sorry, en taida pystyä auttamaan teitä. En ole itsekään paikallisia. Voin tosin kysyä joltakin. Samassa Salo kääntyi baarinhoitajan puoleen.
- Hei. Tämä amerikkalainen haluaa tietää, voiko kaupungista vuokrata veneitä. Onko teillä tietoa?
Baarimikko mietti pari sekuntia ja lausui sitten city-savolaisella sekamurteella:
- En oo ihan varma asiasta, mutta eiköhön se tuo venekauppias tiijä. Tuolla se on satamassa sen liike. On sieltä taijettu vuokratakin. Ainakin kesällä. Sieltä kannattaa ainakin käyvä kysymässä.
- Kiitos. Kerron hänelle.
Näin Salo ja Benton vähitellen pääsivät keskustelun alkuun. Vaikka he kumpikaan eivät heti kertoneet toisilleen todellista tarkoitustaan kaupungissa olemiseensa, kävi ennen pitkää selväksi, että he molemmat olivat paikalla hyvin samantyyppisestä syystä: etsimässä ratkaisua tuntemattomaan ilmiöön. Missä määrin he voivat kertoa tästä asiasta ulkopuolisille eli tässä tapauksessa toisilleen, oli heidän itsensä päätettävissä. Kummallakaan ei ollut virallista vaitiolomääräystä, mutta kokemuksesta kumpikin tiesi, että koskaan ei kannattanut puhua liikaa, varsinkaan ihmiselle, jota ei tuntenut.
Ilta eteni, ja vähitellen Benton huomasi viihtyvänsä tämän hauskannäköisen suomalaisnaisen seurassa, jonka puoleen hän oli alun alkaen kääntynyt vain tietoja saadakseen. Vaikka Anja Salo osoittautui maailmaa nähneeksi tiedenaiseksi, hänessä oli silti tietynlaista ujoutta ja vaatimattomuutta. Hän puhui hiljaisella rauhallisella äänellä, liioittelematta tai itseään korostamatta. Siinä missä joku itsekeskeinen tärkeilijä olisi hetkeäkään epäröimättä kovaan ääneen väittänyt jonkin asian olevan niin tai näin, Salo esitti kantansa huomattavasti varovaisemmin. Hänellä asenteensa elämään ja sen ilmiöihin oli älyllisen pohdiskeleva. Hänessä oli nöyryyttä muuttamaan käsityksiään ja mielipiteitään, jos tosiasiat osoittaisivat ne vääriksi.
Myös Salo huomasi viihtyvänsä Bentonin seurassa. Harry Benton oli miellyttävä ja avomieliseltä vaikuttava henkilö. Kun hänen kanssaan jutteli, luottamuksen tunne syntyi nopeasti. Ystävällisesti hymyilevästä Bentonista oli vaikea uskoa mitään pahaa. Hänen sinisten silmiensä rehellinen katse sai keskustelukumppanin ikään kuin hypnoosin valtaan, ja tässä tilassa keskustelukumppani monesti uskoi varjelluimmatkin salaisuutensa Bentonin kuultavaksi. Benton oli parhainta mahdollista agenttiainesta.
Ilta alkoi jo kääntyä yötunneiksi, kun Salo ja Benton poistuivat Kultaisesta Härästä. Illan kuluessa he olivat vähitellen uskoutuneet toisilleen ja kertoneet lähes kaiken mahdollisen tehtävistään. Keskustelun kuluessa oli myös selvinnyt, että molemmilla oli huone samassa hotellissa. Oli siis lähes luonnollista, että he kävelivät sinne yhdessä läpi öisen kaupungin. He eivät tunteneet pelkoa, vaikka viime päivät olivat osoittaneet, että kävely pimeässä kaupungissa voi olla kohtalokasta. Varsinkin jos sattuu oikaisemaan puiston kautta...
- Käyn aamulla viranomaisten puheilla, Salo sanoi avatessaan hotellihuoneensa ovea. - Jos haluat jutella kanssani sen jälkeen, voimme kai tavata?
- Tottahan toki. Näin satamassa kivan pikku kuppilan. Tavattaisiinko siellä?
Vaikka nuori Anja Salo olikin tottunut matkoillaan nukkumaan mitä merkillisimmissä oloissa, uni ei tahtonut tulla tänä yönä. Salo kiemurteli sängyllään ja mietti, oliko ollut pähkähullua kertoa tuntemattomalle ulkomaalaiselle kaikki se minkä hän oli kertonut. Jos mies osoittautuisi muuksi kuin mikä hän oli sanonut olevansa, Salon päivät poliisin avustajana olisivat luetut - ja ehkä pahempaakin. Kuka tietää, vaikka tämä outo ulkomaalainen olisi kaikkien etsimä rituaalimurhaaja.
11. Autiolla saarella
Komisario Saarinen nojaili kirjoituspöytäänsä ja katseli huoneessa olevia poliiseja. Hän oli juuri selostanut tutkintaa, jota valmisteltiin aloitettavaksi erään saaren edustalla. Poliisivarikolla valmisteltiin mukaan otettavia varusteita. Saarinen kysyi:
- Onko epäselvää? - Ellei ole, lähtö tapahtuu satamasta tunnin kuluttua. Toistaiseksi ei mitään tietoa ulkopuolisille.
Poliisimiehet poistuivat huoneesta Saarisen ja Anja Salon jäädessä kaksin huoneeseen. Saarinen käveli ikkunan ääreen ja avasi sen.
- Taidanpa vähän tuulettaa, hän sanoi.
Salo ei puhunut mitään. Sen sijaan hän kääntyi katsomaan seinällä olevaa karttaa. Hän mietti, mitä siihen pistetyt nuppineulat mahtoivat merkitä. Komisario Saarinen keskeytti hänen ajatuksensa:
- Haluatteko lähteä mukaan? Tapaus saattaa liittyä aiempiin kuolemantapauksiin. Se insinööri... mikä hänen nimensä oli... kertoi outoja asioita aamun kuulustelussa. Emme viitsineet pidättää miestä, vaikka siihenkin ehkä olisi ollut syytä. Hän vaikutti hyvin järkyttyneeltä. Päästimme hänet kotiinsa, mutta pyysimme olemaan tavoitettavissa. Kunhan ruumis löytyy, tiedämme enemmän.
- Jos ruumis löytyy, Salo kommentoi.
- Jos se on saman tekijän töitä, se löytyy. Veret imettynä. Ja ehkä silvottuna.
Saloa värisytti ajatus vedessä kelluvasta ruumiista. Hän oli nähnyt erään paikallisen asukkaan putoavan piranhoja kuhisevaan jokeen Brasilian viidakossa. Sitä tapahtumaa hän ei unohtaisi koskaan. Yhä vieläkin hän joskus näki unessa tuon onnettoman ihmisen kauhuun vääntyneet kasvot, jotka verisinä katosivat ruskeaan veteen.
- Lähden mukaan, Salo sanoi komisariolle. Samassa hän muisti amerikkalaisen. - Tarkoitan, että en lähde mukaan. Se voi olla tavallinen hukkumistapaus. Ehkä on parempi, että tutkin asioita täällä kaupungissa.
Komisario Saarinen ei vastannut mitään. Hän tunsi sisimmässään tyytyväisyyttä siitä, että hänen ei tarvitsisi ottaa naista mukaan. Salon lähettäminen Kuopioon oli osoittanut päättäjien epäluottamusta poliisivoimia kohtaan, eikä Saarinen pitänyt tällaisesta. Hän toivoikin, että poliisit onnistuisivat selvittämään tapauksen omin päin, ja Salon pitäminen syrjässä tutkimuksista palveli parhaiten tätä päämäärää.
- Niin että... onnea matkaan, toivottavasti asiat ratkeavat, Salo toivotti poistuessaan komisarion huoneesta.
Saarinen nyökkäsi mitään sanomatta ja ryhtyi tutkimaan papereitaan.
Benton ja Salo tapasivat sopimassaan paikassa rantamakasiinin edustalla ja kävelivät satamakahvilaan. Benton osti molemmille kupin teetä ja jotain suuhunpantavaa. Ikkunasta näkyi veneranta, jossa lastattiin sukelluslaitteita ja erilaisia tutkimusvälineitä poliisiveneeseen. Salo kertoi tapausten uusimmasta käänteestä. Benton keskeytti hänen kertomuksensa:
- Sanoitko, että oli vetänyt pinnan alle... että joku oli vetänyt naista pinnan alle?
- Niin insinööri oli kertonut. Poliisi kyllä pitää tätä tavallisena hukkumistapauksena. Ehkä se onkin. Ihmisethän kuvittelevat kaikenlaista. Eikä pimeässä edes näe hyvin.
- Muistathan kun eilen kysyin venevuokrausta? Benton kysyi. - Nyt taidamme tarvita venettä. Tarkoitan tietysti..., jos haluat tutkia tapausta kanssani.
Salo mietti pari sekuntia. "Hmm... miksikäs ei?", hän ajatteli. "Voin kai lähteäkin. Hän vaikuttaa luotettavalta. Eikä minulla sitä paitsi ole muitakaan johtolankoja."
- Joo'o. Kyllä se käy. Lähdemmekö heti poliisien perään?
- Annetaan heidän tutkia paikka kaikessa rauhassa. Emmehän kuitenkaan taida etsiä samaa asiaa, Benton vastasi arvoituksellisesti. - Pystytkö sinä järjestämään meille veneen? Minä maksan.
- Veneen... no broblem. Voimme lähteä milloin tahansa.
Benton ja Salo istuivat vielä jonkin aikaa kahvilassa. Benton selosti työtään ja kertoi työnantajastaan, Amerikan Ufotutkimusinstituutista. Hän katsoi velvollisuudekseen esittää myös henkilökorttinsa.
- Olisin uskonut muutenkin, Salo sanoi kortin nähtyään, ikään kuin pyytäen anteeksi sitä, että oli antanut vaikutelman, että epäilisi.
- Tiedän, tiedän. Haluan sinun vain olevan varma, kenen kanssa työskentelet. Sanoit itse olevasi yliopiston palveluksessa. Minäkin olen, tavallaan. Saan palkkani valtiolta. Eräät Yhdysvaltain yliopistot ovat mukana ufotutkimuksessa.
Benton työnsi tyhjän kahvikuppinsa keskelle pöytää ikään kuin merkiksi siitä, että hän olisi valmis lähtemään.
- Haen eräitä tavaroita hotellistani, hän sanoi. - Tapaammeko venesatamassa... esimerkiksi parin tunnin kuluttua.
Ehdotus sopi Salolle. Molemmat nousivat pöydästä ja poistuivat kahvilasta. Salo katseli tovin Bentonin perään, kun tämä lähti ripein askelin kävelemään kohti kaupungin keskustaa. Sitten hän itse kääntyi ja lähti astelemaan kohti lähellä olevaa veneliikettä.
Kun Benton parin tunnin kuluttua saapui taksilla rantaan, veneliikkeen raskas maasturi oli juuri peruuttamassa trailerilla olevaa pulpettivenettä järveen. Salo seisoi laskuluiskan vieressä katsomassa. Hän huomasi Bentonin, joka juuri nosti raskasta tutkimusvälinelaukkuaan auton tavarasäiliöstä.
- Olemme valmiita lähtöön, kunhan vene saadaan valmiiksi, Salo sanoi.
Vene uitettiin laiturin viereen, jossa veneliikkeen mies teki siihen vielä joitakin tarkastuksia.
- Vene on valmis, mies sanoi. - Tankki on täynnä, ja varakanisteri myös. Tämän pitäisi riittää usean tunnin ajoon. Niin, että hyvää matkaa vain.
Salo kiitti miestä ja nosteli samalla tavaroitaan veneeseen.
- Ajatko sinä, hän kysyi Bentonilta. - Täällä on kartta. Saari on tässä. Tuo on se lahti.
Benton tutki karttaa ja nyökkäili. - Eiköhän lähdetä, hän sanoi ja väänsi virta-avaimesta. 40-hevosvoimainen Evinrude käynnistyi saman tien. Benton käänsi kaasukahvasta, ja vene lähti kiitämään ripeästi kohti aallonmurtajan aukkoa.
Saaren nimi oli Selkäsaari. Matka sinne kesti noin puolitoista tuntia. Voimakas pohjoistuuli ja syksyn kylmentämä vesi olivat nostattaneet selälle vaahtopäiset laineet, ja veneen kulku alkoi käydä inhottavan epätasaiseksi, vaikka ajettiinkin sivutuulessa. Vihurimainen tuuli heitti sivuilta roiskahtelevaa vettä veneeseen kastellen siinä olevat. Edessä istuvan Salon ilme kertoi, että hän ei erityisemmin nauttinut kyydistä. Benton huomasi asian ja hidasti vauhtia. Vene puikkelehti suurten aaltojen välissä nousten välillä aallon harjalle ja liukuen sieltä taas kiihtyvällä vauhdilla aallon pohjan kautta uuden aallon harjalle. Jyrkimmät laineet iskivät veneeseen raivokkaalla voimalla ja työnsivät sitä nopeasti edellään. Välillä tuntui, että vene oli vähällä kaatua. Matka jatkui hitaasti.
Benton oli purjehtinut talonkorkuisissa aalloissa valatamerillä, joten häntä eivät Kallaveden aallot juuri hätkähdyttäneet. Hän mittaili niitä mielessään, ja totesi etäisyyden ison aallon harjalta toisen aallon harjalle noin kymmeneksi metriksi. Joskus vähän enemmäksikin. Aaltojen korkeutta sen sijaan oli vaikeampi arvioida.
Vähitellen pahin oli ohitse, ja vene saapui rauhallisemmille vesille. Benton kiihdytti vauhdin taas normaaliksi. Hän katseli syksyistä maisemaa. Puiden lehdet loistivat monissa eri väreissä kuulaassa auringonpaisteessa. Reitti muuttui kapeaksi salmeksi, jota reunustivat punaiset ja vihreät viitat. Benton vilkaisi karttaa ja hiljensi hieman vauhtia. Samassa salmen toiseen päähän ilmestyi suurikokoinen katettu vene, joka lähestyi nopeasti. Veneen katolla oli iso valkoinen tutka-antenni, josta se oli helppo tunnistaa poliisiveneeksi. Se ei hidastanut vauhtiaan syöksyessään heidän ohitseen, eikä kukaan veneessä olijoista näyttänyt tunnistaneen heitä. Poliiseilla näytti olevan kiire kaupunkiin ennen pimeän tuloa.
Kuten arvata saattoi, poliisien tutkimukset yöllisen draaman tapahtumapaikalla eivät olleet johtaneet mihinkään. Pari miestä oli sukellellut hukkumispaikalla, mutta mitään poikkeuksellista ei ollut löytynyt. Edes hukkuneiden etsimiseen koulutettu koira ei ollut saanut havaintoa ruumiista, vaikka siltä harvoin jäi mitään löytämättä. Päivän kallistuessa iltaa kohti poliisit olivat todenneet vetäneensä vesiperän ja päättäneet palata kaupunkiin.
Ylitettyään viimeisen suuren selän Benton ja Salo saapuivat Selkäsaaren lähettyville. He kiersivät saaren ja etsivät rantautumispaikkaa. Saaren länsirannalla oleva matala hiekkainen lahti näytti sopivalta, ja sinne Benton ohjasikin veneen. Rantaa lähestyttäessä hän sammutti moottorin ja kippasi sen ylös vedestä.
Pitkien valoisien kesäöiden jälkeen on joskus vaikea totuttautua siihen, että syksyllä illat pimenevät ja viilenevät nopeasti. Niinpä Salo vilkuilikin huolestuneena punertavaa taivaanrantaa, jossa aurinko oli juuri painumassa metsän taakse. Samaan aikaan Benton sitoi veneen keulaköyttä rannassa kasvavan puun ympärille ja mietti millainen solmu olisi riittävän varma, mutta kuitenkin helppo aukaista vaikka pimeässä. Saattoihan nimittäin olla, että kun rannasta seuraavan kerran lähdettäisiin, sekunnit olivat kyseessä.
Salo käänsi katseensa pois auringon viime säteistä ja sanoi: - Emme kai tulleet tänne liian myöhään? Kohta on pimeää.
- Pimeys on vain etu näissä hommissa, Benton totesi vetäessään painavaa laukkuaan veneen laidan yli. Samalla hän huomasi ällistyneen ilmeen Salon kasvoilla. - Tarkoitan... oletko koskaan nostellut esineitä merenpohjasta? Olet ehkä huomannut, että pohja näkyy parhaiten yöllä lampun valossa.Päivällä, kun aurinko valaisee hiukkaset, vesi näyttää samealta.
Salo nyökkäili ja ojentui nostamaan Bentonin laukkua. - Ennen aamua emme taida täältä selvitä, hän pohti.
- Niin, ellet nimenomaan halua.
- Enhän toki. Tulimme tänne tekemään tutkimuksia, ja niitä teemme, vaikka siihen menisi viikko. Olen ennenkin viettänyt öitä ulkona.
Benton hymyili. Salon mieleen tulivat yöt Amazonin viidakoissa, ja intiaanit leiritulen ympärillä. Benton järjesteli tavaroita. Hän nosteli laukustaan eriskummallisia kojeita, joissa oli mittareita ja merkkivaloja, ja joista lähti kimppu erivärisiä johtoja.
- Tuollaisia en ole tainnut ennen nähdäkään, Salo ihmetteli.
Benton vilkaisi häneen ja hymyili salaperäisesti.
- Ihmettelen, jos olisit, hän sanoi. - Laitteet ovat aivan uusia. Jotkut näistä ovat ensimmäistä kertaa mukanani. Näillä analysoidaan maaperää. Tietänet, että eri alkuaineet jättävät jälkeensä erilaisia säteilykuviota. Jotkut niistä ovat hyvin heikkoja. Näillä laitteilla selviää - tai ainakin pitäisi selvitä - onko paikalla ainetta, joka ei kuulu luontoon.
- Ei kuulu luontoon... tarkoitatko?
- Joka on maapallon ulkopuolelta. Kyllä.
Salo ei sanonut mitään. Hän otti erään oudon näköisen mittarin käteensä ja tutkiskeli sitä hetken. Sitten hän alkoi pystyttää telttaa, jonka oli ottanut mukaansa arvellessaan retken venyvän pitkäksi.
Ilta pimeni nopeasti. Benton ja Salo istuskelivat leirinuotion ääressä. He olivat tehneet leiripaikastaan niin viihtyisän kuin mahdollista. Tavarat oli nostettu telttaan, jota valaisi kodikas öljylyhty. Rannalle vedetty vene suojasi paikkaa järveltä puhaltavalta tuulelta, joka tosin oli tyyntymässä.
Kumpikaan retkeläinen ei ollut ensimmäistä kertaa yötä ulkona. Pitkillä tutkimusmatkoillaan Benton oli asunut joskus jopa viikkokausia teltassa ja sopeutunut alkeelliseen majoitukseen siinä määrin, että hotellissa asuminen oli retken päätyttyä vaatinut totuttelua. Hotellin ilmastointilaitteiden jyminä ja kaupungilta kantauvat liikenteen äänet eivät nimittäin aivan vastanneet telttaan kuuluvaa tuulen huminaa ja yöeläinten ääntelyä.
Salollekaan teltassa asuminen ei ollut uutta. Jo nuorena hän oli ollut mukana partioleireillä ja retkeillyt muutenkin ystäviensä kanssa. Arkeologisten kaivausten vaatima yöpyminen Amazonin viidakossa oli ollut oma lukunsa. Joskus, kun pimeästä metsästä oli kuulunut villieläinten tassujen rapinaa, tai kun jaguaarin murina oli herättänyt kesken unien, hän oli päättänyt jättää kaivaukset siihen paikkaan. Päivän valjettua rohkeus oli kuitenkin palannut, eikä kaupunkiin menevä jokilaiva ollut saanut häntä matkustajakseen - vielä sillä kertaa.
- Aiotko sukeltaa huomenna? Salo kysyi nähdessään Bentonin kasaavan paineilmasukelluslaitteita teltan edustalla.
- En, vaan tänään. Aivan kohta, Benton vastasi.
- Mutta... Salo nielaisi ja oli pari sekuntia vaiti. - Nythän on pimeää. Et kai...
- Siksi aionkin sukeltaa nyt. Pimeässä pohja näkyy paremmin. Käytän lamppua. Ei tässä ole mitään ongelmaa.
Benton kiinnitti suukappaleen ilmaletkuun ja avasin hieman säiliön venttiiliä. Pieni sihaus osoitti, että kaikki toimi niin kuin pitääkin. Salo ei puhunut mitään. Ilme hänen kasvoillaan kertoi kuitenkin enemmän kuin mihin sanat olisivat riittäneet. Benton jatkoi laitteiden käsittelemistä aavistuksenomainen hymy huulillaan. Hän vilkaisi syrjäsilmällä Saloa.
- En viivy vedessä kauan, hän sanoi. - Ei ole mitään syytä huolestua. Otan pari näytettä pohjasta, ja tutkailen hieman tilannetta. Kun kerään näytteet nyt, saan analyysin valmiiksi aamuun mennessä. Emmehän halua olla täällä pitempään kuin on tarve?
Salo ei vastannut vieläkään mitään. Hän vain seurasi jähmettynyt ilme kasvoillaan, kun Benton puki sukelluslaitteet päällensä ja kahlasi taskulamppu kädessään pimeään veteen. Ilmakuplat ja hitaasti vaimenevat aaltomaiset renkaat osoittivat kohdan, jossa Benton häipyi pinnan alle.
- Onko epäselvää? - Ellei ole, lähtö tapahtuu satamasta tunnin kuluttua. Toistaiseksi ei mitään tietoa ulkopuolisille.
Poliisimiehet poistuivat huoneesta Saarisen ja Anja Salon jäädessä kaksin huoneeseen. Saarinen käveli ikkunan ääreen ja avasi sen.
- Taidanpa vähän tuulettaa, hän sanoi.
Salo ei puhunut mitään. Sen sijaan hän kääntyi katsomaan seinällä olevaa karttaa. Hän mietti, mitä siihen pistetyt nuppineulat mahtoivat merkitä. Komisario Saarinen keskeytti hänen ajatuksensa:
- Haluatteko lähteä mukaan? Tapaus saattaa liittyä aiempiin kuolemantapauksiin. Se insinööri... mikä hänen nimensä oli... kertoi outoja asioita aamun kuulustelussa. Emme viitsineet pidättää miestä, vaikka siihenkin ehkä olisi ollut syytä. Hän vaikutti hyvin järkyttyneeltä. Päästimme hänet kotiinsa, mutta pyysimme olemaan tavoitettavissa. Kunhan ruumis löytyy, tiedämme enemmän.
- Jos ruumis löytyy, Salo kommentoi.
- Jos se on saman tekijän töitä, se löytyy. Veret imettynä. Ja ehkä silvottuna.
Saloa värisytti ajatus vedessä kelluvasta ruumiista. Hän oli nähnyt erään paikallisen asukkaan putoavan piranhoja kuhisevaan jokeen Brasilian viidakossa. Sitä tapahtumaa hän ei unohtaisi koskaan. Yhä vieläkin hän joskus näki unessa tuon onnettoman ihmisen kauhuun vääntyneet kasvot, jotka verisinä katosivat ruskeaan veteen.
- Lähden mukaan, Salo sanoi komisariolle. Samassa hän muisti amerikkalaisen. - Tarkoitan, että en lähde mukaan. Se voi olla tavallinen hukkumistapaus. Ehkä on parempi, että tutkin asioita täällä kaupungissa.
Komisario Saarinen ei vastannut mitään. Hän tunsi sisimmässään tyytyväisyyttä siitä, että hänen ei tarvitsisi ottaa naista mukaan. Salon lähettäminen Kuopioon oli osoittanut päättäjien epäluottamusta poliisivoimia kohtaan, eikä Saarinen pitänyt tällaisesta. Hän toivoikin, että poliisit onnistuisivat selvittämään tapauksen omin päin, ja Salon pitäminen syrjässä tutkimuksista palveli parhaiten tätä päämäärää.
- Niin että... onnea matkaan, toivottavasti asiat ratkeavat, Salo toivotti poistuessaan komisarion huoneesta.
Saarinen nyökkäsi mitään sanomatta ja ryhtyi tutkimaan papereitaan.
Benton ja Salo tapasivat sopimassaan paikassa rantamakasiinin edustalla ja kävelivät satamakahvilaan. Benton osti molemmille kupin teetä ja jotain suuhunpantavaa. Ikkunasta näkyi veneranta, jossa lastattiin sukelluslaitteita ja erilaisia tutkimusvälineitä poliisiveneeseen. Salo kertoi tapausten uusimmasta käänteestä. Benton keskeytti hänen kertomuksensa:
- Sanoitko, että oli vetänyt pinnan alle... että joku oli vetänyt naista pinnan alle?
- Niin insinööri oli kertonut. Poliisi kyllä pitää tätä tavallisena hukkumistapauksena. Ehkä se onkin. Ihmisethän kuvittelevat kaikenlaista. Eikä pimeässä edes näe hyvin.
- Muistathan kun eilen kysyin venevuokrausta? Benton kysyi. - Nyt taidamme tarvita venettä. Tarkoitan tietysti..., jos haluat tutkia tapausta kanssani.
Salo mietti pari sekuntia. "Hmm... miksikäs ei?", hän ajatteli. "Voin kai lähteäkin. Hän vaikuttaa luotettavalta. Eikä minulla sitä paitsi ole muitakaan johtolankoja."
- Joo'o. Kyllä se käy. Lähdemmekö heti poliisien perään?
- Annetaan heidän tutkia paikka kaikessa rauhassa. Emmehän kuitenkaan taida etsiä samaa asiaa, Benton vastasi arvoituksellisesti. - Pystytkö sinä järjestämään meille veneen? Minä maksan.
- Veneen... no broblem. Voimme lähteä milloin tahansa.
Benton ja Salo istuivat vielä jonkin aikaa kahvilassa. Benton selosti työtään ja kertoi työnantajastaan, Amerikan Ufotutkimusinstituutista. Hän katsoi velvollisuudekseen esittää myös henkilökorttinsa.
- Olisin uskonut muutenkin, Salo sanoi kortin nähtyään, ikään kuin pyytäen anteeksi sitä, että oli antanut vaikutelman, että epäilisi.
- Tiedän, tiedän. Haluan sinun vain olevan varma, kenen kanssa työskentelet. Sanoit itse olevasi yliopiston palveluksessa. Minäkin olen, tavallaan. Saan palkkani valtiolta. Eräät Yhdysvaltain yliopistot ovat mukana ufotutkimuksessa.
Benton työnsi tyhjän kahvikuppinsa keskelle pöytää ikään kuin merkiksi siitä, että hän olisi valmis lähtemään.
- Haen eräitä tavaroita hotellistani, hän sanoi. - Tapaammeko venesatamassa... esimerkiksi parin tunnin kuluttua.
Ehdotus sopi Salolle. Molemmat nousivat pöydästä ja poistuivat kahvilasta. Salo katseli tovin Bentonin perään, kun tämä lähti ripein askelin kävelemään kohti kaupungin keskustaa. Sitten hän itse kääntyi ja lähti astelemaan kohti lähellä olevaa veneliikettä.
Kun Benton parin tunnin kuluttua saapui taksilla rantaan, veneliikkeen raskas maasturi oli juuri peruuttamassa trailerilla olevaa pulpettivenettä järveen. Salo seisoi laskuluiskan vieressä katsomassa. Hän huomasi Bentonin, joka juuri nosti raskasta tutkimusvälinelaukkuaan auton tavarasäiliöstä.
- Olemme valmiita lähtöön, kunhan vene saadaan valmiiksi, Salo sanoi.
Vene uitettiin laiturin viereen, jossa veneliikkeen mies teki siihen vielä joitakin tarkastuksia.
- Vene on valmis, mies sanoi. - Tankki on täynnä, ja varakanisteri myös. Tämän pitäisi riittää usean tunnin ajoon. Niin, että hyvää matkaa vain.
Salo kiitti miestä ja nosteli samalla tavaroitaan veneeseen.
- Ajatko sinä, hän kysyi Bentonilta. - Täällä on kartta. Saari on tässä. Tuo on se lahti.
Benton tutki karttaa ja nyökkäili. - Eiköhän lähdetä, hän sanoi ja väänsi virta-avaimesta. 40-hevosvoimainen Evinrude käynnistyi saman tien. Benton käänsi kaasukahvasta, ja vene lähti kiitämään ripeästi kohti aallonmurtajan aukkoa.
Saaren nimi oli Selkäsaari. Matka sinne kesti noin puolitoista tuntia. Voimakas pohjoistuuli ja syksyn kylmentämä vesi olivat nostattaneet selälle vaahtopäiset laineet, ja veneen kulku alkoi käydä inhottavan epätasaiseksi, vaikka ajettiinkin sivutuulessa. Vihurimainen tuuli heitti sivuilta roiskahtelevaa vettä veneeseen kastellen siinä olevat. Edessä istuvan Salon ilme kertoi, että hän ei erityisemmin nauttinut kyydistä. Benton huomasi asian ja hidasti vauhtia. Vene puikkelehti suurten aaltojen välissä nousten välillä aallon harjalle ja liukuen sieltä taas kiihtyvällä vauhdilla aallon pohjan kautta uuden aallon harjalle. Jyrkimmät laineet iskivät veneeseen raivokkaalla voimalla ja työnsivät sitä nopeasti edellään. Välillä tuntui, että vene oli vähällä kaatua. Matka jatkui hitaasti.
Benton oli purjehtinut talonkorkuisissa aalloissa valatamerillä, joten häntä eivät Kallaveden aallot juuri hätkähdyttäneet. Hän mittaili niitä mielessään, ja totesi etäisyyden ison aallon harjalta toisen aallon harjalle noin kymmeneksi metriksi. Joskus vähän enemmäksikin. Aaltojen korkeutta sen sijaan oli vaikeampi arvioida.
Vähitellen pahin oli ohitse, ja vene saapui rauhallisemmille vesille. Benton kiihdytti vauhdin taas normaaliksi. Hän katseli syksyistä maisemaa. Puiden lehdet loistivat monissa eri väreissä kuulaassa auringonpaisteessa. Reitti muuttui kapeaksi salmeksi, jota reunustivat punaiset ja vihreät viitat. Benton vilkaisi karttaa ja hiljensi hieman vauhtia. Samassa salmen toiseen päähän ilmestyi suurikokoinen katettu vene, joka lähestyi nopeasti. Veneen katolla oli iso valkoinen tutka-antenni, josta se oli helppo tunnistaa poliisiveneeksi. Se ei hidastanut vauhtiaan syöksyessään heidän ohitseen, eikä kukaan veneessä olijoista näyttänyt tunnistaneen heitä. Poliiseilla näytti olevan kiire kaupunkiin ennen pimeän tuloa.
Kuten arvata saattoi, poliisien tutkimukset yöllisen draaman tapahtumapaikalla eivät olleet johtaneet mihinkään. Pari miestä oli sukellellut hukkumispaikalla, mutta mitään poikkeuksellista ei ollut löytynyt. Edes hukkuneiden etsimiseen koulutettu koira ei ollut saanut havaintoa ruumiista, vaikka siltä harvoin jäi mitään löytämättä. Päivän kallistuessa iltaa kohti poliisit olivat todenneet vetäneensä vesiperän ja päättäneet palata kaupunkiin.
Ylitettyään viimeisen suuren selän Benton ja Salo saapuivat Selkäsaaren lähettyville. He kiersivät saaren ja etsivät rantautumispaikkaa. Saaren länsirannalla oleva matala hiekkainen lahti näytti sopivalta, ja sinne Benton ohjasikin veneen. Rantaa lähestyttäessä hän sammutti moottorin ja kippasi sen ylös vedestä.
Pitkien valoisien kesäöiden jälkeen on joskus vaikea totuttautua siihen, että syksyllä illat pimenevät ja viilenevät nopeasti. Niinpä Salo vilkuilikin huolestuneena punertavaa taivaanrantaa, jossa aurinko oli juuri painumassa metsän taakse. Samaan aikaan Benton sitoi veneen keulaköyttä rannassa kasvavan puun ympärille ja mietti millainen solmu olisi riittävän varma, mutta kuitenkin helppo aukaista vaikka pimeässä. Saattoihan nimittäin olla, että kun rannasta seuraavan kerran lähdettäisiin, sekunnit olivat kyseessä.
Salo käänsi katseensa pois auringon viime säteistä ja sanoi: - Emme kai tulleet tänne liian myöhään? Kohta on pimeää.
- Pimeys on vain etu näissä hommissa, Benton totesi vetäessään painavaa laukkuaan veneen laidan yli. Samalla hän huomasi ällistyneen ilmeen Salon kasvoilla. - Tarkoitan... oletko koskaan nostellut esineitä merenpohjasta? Olet ehkä huomannut, että pohja näkyy parhaiten yöllä lampun valossa.Päivällä, kun aurinko valaisee hiukkaset, vesi näyttää samealta.
Salo nyökkäili ja ojentui nostamaan Bentonin laukkua. - Ennen aamua emme taida täältä selvitä, hän pohti.
- Niin, ellet nimenomaan halua.
- Enhän toki. Tulimme tänne tekemään tutkimuksia, ja niitä teemme, vaikka siihen menisi viikko. Olen ennenkin viettänyt öitä ulkona.
Benton hymyili. Salon mieleen tulivat yöt Amazonin viidakoissa, ja intiaanit leiritulen ympärillä. Benton järjesteli tavaroita. Hän nosteli laukustaan eriskummallisia kojeita, joissa oli mittareita ja merkkivaloja, ja joista lähti kimppu erivärisiä johtoja.
- Tuollaisia en ole tainnut ennen nähdäkään, Salo ihmetteli.
Benton vilkaisi häneen ja hymyili salaperäisesti.
- Ihmettelen, jos olisit, hän sanoi. - Laitteet ovat aivan uusia. Jotkut näistä ovat ensimmäistä kertaa mukanani. Näillä analysoidaan maaperää. Tietänet, että eri alkuaineet jättävät jälkeensä erilaisia säteilykuviota. Jotkut niistä ovat hyvin heikkoja. Näillä laitteilla selviää - tai ainakin pitäisi selvitä - onko paikalla ainetta, joka ei kuulu luontoon.
- Ei kuulu luontoon... tarkoitatko?
- Joka on maapallon ulkopuolelta. Kyllä.
Salo ei sanonut mitään. Hän otti erään oudon näköisen mittarin käteensä ja tutkiskeli sitä hetken. Sitten hän alkoi pystyttää telttaa, jonka oli ottanut mukaansa arvellessaan retken venyvän pitkäksi.
Ilta pimeni nopeasti. Benton ja Salo istuskelivat leirinuotion ääressä. He olivat tehneet leiripaikastaan niin viihtyisän kuin mahdollista. Tavarat oli nostettu telttaan, jota valaisi kodikas öljylyhty. Rannalle vedetty vene suojasi paikkaa järveltä puhaltavalta tuulelta, joka tosin oli tyyntymässä.
Kumpikaan retkeläinen ei ollut ensimmäistä kertaa yötä ulkona. Pitkillä tutkimusmatkoillaan Benton oli asunut joskus jopa viikkokausia teltassa ja sopeutunut alkeelliseen majoitukseen siinä määrin, että hotellissa asuminen oli retken päätyttyä vaatinut totuttelua. Hotellin ilmastointilaitteiden jyminä ja kaupungilta kantauvat liikenteen äänet eivät nimittäin aivan vastanneet telttaan kuuluvaa tuulen huminaa ja yöeläinten ääntelyä.
Salollekaan teltassa asuminen ei ollut uutta. Jo nuorena hän oli ollut mukana partioleireillä ja retkeillyt muutenkin ystäviensä kanssa. Arkeologisten kaivausten vaatima yöpyminen Amazonin viidakossa oli ollut oma lukunsa. Joskus, kun pimeästä metsästä oli kuulunut villieläinten tassujen rapinaa, tai kun jaguaarin murina oli herättänyt kesken unien, hän oli päättänyt jättää kaivaukset siihen paikkaan. Päivän valjettua rohkeus oli kuitenkin palannut, eikä kaupunkiin menevä jokilaiva ollut saanut häntä matkustajakseen - vielä sillä kertaa.
- Aiotko sukeltaa huomenna? Salo kysyi nähdessään Bentonin kasaavan paineilmasukelluslaitteita teltan edustalla.
- En, vaan tänään. Aivan kohta, Benton vastasi.
- Mutta... Salo nielaisi ja oli pari sekuntia vaiti. - Nythän on pimeää. Et kai...
- Siksi aionkin sukeltaa nyt. Pimeässä pohja näkyy paremmin. Käytän lamppua. Ei tässä ole mitään ongelmaa.
Benton kiinnitti suukappaleen ilmaletkuun ja avasin hieman säiliön venttiiliä. Pieni sihaus osoitti, että kaikki toimi niin kuin pitääkin. Salo ei puhunut mitään. Ilme hänen kasvoillaan kertoi kuitenkin enemmän kuin mihin sanat olisivat riittäneet. Benton jatkoi laitteiden käsittelemistä aavistuksenomainen hymy huulillaan. Hän vilkaisi syrjäsilmällä Saloa.
- En viivy vedessä kauan, hän sanoi. - Ei ole mitään syytä huolestua. Otan pari näytettä pohjasta, ja tutkailen hieman tilannetta. Kun kerään näytteet nyt, saan analyysin valmiiksi aamuun mennessä. Emmehän halua olla täällä pitempään kuin on tarve?
Salo ei vastannut vieläkään mitään. Hän vain seurasi jähmettynyt ilme kasvoillaan, kun Benton puki sukelluslaitteet päällensä ja kahlasi taskulamppu kädessään pimeään veteen. Ilmakuplat ja hitaasti vaimenevat aaltomaiset renkaat osoittivat kohdan, jossa Benton häipyi pinnan alle.
12. Lentävä hollantilainen
Lentäväksi Hollantilaiseksi sanottiin muinaisissa merimiestaruissa aavelaivaa, joka purjehti maailman merillä ilman miehistöä vain aaveet ruorissaan. Laivan oikea miehistö oli saanut surmansa jollakin katalalla tavalla. Lentävä Hollantilainen näyttäytyi pimeinä myrskyisinä öinä joillekin vahdissa olleille merimiehille, ja niin legenda jatkui.
Hinaaja Kalla oli kaukana Lentävästä Hollantilaisesta. Sen pari kilometriä tunnissa etenevä meno puutavaralautan kanssa ei ollut lentämistä, eikä sen kipparin savon murre ollut lähelläkään hollantia. Mateleva savolainen olisi ainakin lauttaa hinatessa ollut sopiva nimi tälle parikymmentä vuotta vanhalle rautalaivalle, joka kulki Mercedes-Benz V10 dieselin voimalla aivan tavallisten lihallisten ihmisten miehittämänä.
- Jokos se kohta on sauna valamis, tokaisi ruorissa oleva kansimies Kainulainen laivan päällikölle, joka juuri nousi kannelle pienestä luukusta.
- Niin, mitä sanoit?
- Kysyin vaan, että joko sinne voi kohta mennä... saunaan, Kainulainen toisti hieman kovemmalla äänellä, jonka päällikkö Kovanen nyt jo kuuli yli konehuoneen suunnalta kuuluvan turbon vihellyksen.
- Panin sen just päälle. Kunhan päästään tuosta Koivusalmesta, käydään vuorotellen.
Kovanen vilkaisi kelloaan. Ohjailuvuoron vaihtumiseen oli vielä parikymmentä minuuttia. Hän laskeutui hyttiinsä lukemaan Ilta-Sanomia, jonka konepäällikkö oli hetkeä aikaisemmin tuonut laivalle kauppareissulta. Kovanen tiesi, että miehistön poistuminen kauppa-asioille kesken hinauksen ei ollut sallittua, ja hän itse joutuisi kiipeliin, jos joku huomaisi puuttua asiaan; merilaki kun velvoittaa aluksen päällikön huolehtimaan siitä, että alus on paitsi varustuksensa myös miehityksensä puolesta joka hetki turvallisessa kunnossa. Tässä asiassa perinne kuitenkin voitti byrokratian. Hitaasti lauttaa vetäviltä hinaajalaivoilta oli nimittäin iät ajat käyty veneellä kaupoissa tai maalaistaloissa ruokaa ostamassa silloin kun reitti oli vienyt sopivan läheltä tällaista paikkaa. Viime vuosina käynnit tosin olivat harventuneet, sillä tarvetta maihin menoon ei enää ollut. Laivojen jääkaappeihin ja pakastimiin mahtui nimittäin muonaa pitkienkin matkojen tarpeisiin. Radiopuhelinten aikakaudella ei myöskään puhelinta tarvinnut lähteä etsimään maista. Oikeastaan ainoa, mitä nykyajan laivamiehet enää kokivat laivaltaan puuttuvan, oli ALKOn myymälä.
Hinaaja Kalla jatkoi hidasta kulkuaan kapeassa salmessa. Salmen läpi ajaminen vaati kokemusta, sillä tuuli ja virta painoivat lauttaa. Kipparin oli osattava ottaa nämä seikat huomioon, jotta lautta ei olisi vienyt mennessään kesämökkien laitureita. Kansimies Kainulaiselle tämä ei ollut mikään ongelma. Hän oli aivan yhtä taitava laivan käsittelijä kuin päällikkönsäkin. Omasta mielestään jopa vähän taitavampi. Hän seurasi silmä tarkkana ohjaamon takaikkunasta, miten lautta eteni salmessa. Kaikki näytti sujuvan hyvin. Lautan perällä istuskeli konepäällikkö Salmi alumiiniveneessä ja näytti onkivan. Kainulainen naureskeli mielessään ja pohti, pitäisikö kalat paistaa, vai tehtäisiinkö niistä kalakeittoa.
Ilta alkoi jo pimetä, kun tukkilautan viimeiset niput soljuivat salmen läpi. Itse laiva oli jo kaukana selällä. Sen dieselmoottorin vinkuva jyminä kuului vaimeana järven yli.
Kippari ja kansimies olivat vaihtaneet ohjailuvuoroaan noin puoli tuntia aikaisemmin. Kansimies oli mennyt laivan keulassa olevaan saunaan ja istuskeli siellä edelleen. Aluksen päällikkö Kovanen puolestaan kuunteli radiouutisia ruorihytissä. "Taas sitä iänikuista TUPOA", hän kirosi mielessään. "Sillä jolla on, sille annetaan...", hän jatkoi pohdintojaan. Uutiset loppuivat, ja Kovanen vilkaisi kelloaan. Häntä ihmetytti, miksi konepäällikkö ei ollut palannut laivalle. Hän katseli kiikarilla lautan perille, mutta hämärä esti näkemästä tarkkaan mitä siellä tapahtui. Tai tuskin siellä mitään tapahtui. Alumiininen Buster-vene ainakin näytti olevan paikallaan, ja kai Salmikin oli siellä. Ehkä paikalle oli sattunut muhkea ahvenparvi, jota Salmi parhaillaan veteli veneeseen. Kukapa silloin ajankulua huomaisi.
Kului puolisen tuntia, ja Kainulainen nousi kannelle. Hän kehui uutta sähkökiuasta ja sen tarjoamia löylyjä.
- Missäs se masinisti on?, hän kysäisi ja hörppäsi ryypyn kaljapullosta. - Sauna on lämpimänä, ja ukkoa ei näy missään.
- Kun oot juonu sen kaljan, niin voitko tulla vähäksi aikaa ruoriin?, Kovanen pyysi. Kainulainen oli havaitsevinaan huolestuneen sävyn hänen äänessään.
- Totta kai, mutta mitäs sulla on mielessä?
- Minä otan tuo toisen veneen ja käyn tuolla lautan perällä. Jos ei se Salmi vaikka saa kaikkia kaloja mahtumaan yhteen veneeseen, Kovanen vastasi yrittäen peittää huolestuneisuuttaan.
- No mikä ettei, jouvanhan minä tässä istuskelemaan.
Kovanen hyppäsi peltiseen keluveneeseen ja alkoi soutaa sillä kohti lautan perää. Sinne oli matkaa satoja metrejä, ja hän harmitteli mielessään, ettei ollut tullut vaatineeksi perämoottoria myös tähän pienempään veneeseen. Toisaalta ei soutaminenkaan välillä pahaa tehnyt. Nyt potkurivirta ja laivan eteneminen sitä paitsi nopeuttivat sitä. "Pahuksen Salmi", Kovanen mietti mielessään. Se on tietysti hakenut pullon maista, ja ryypiskelee nyt sitä tuolla veneessä. Ja kuinka monesti onkaan ollut puhetta, että jätetään nämä pullohommat työajan ulkopuolelle. No, minkäs juoppo tavoilleen mahtaa."
Metallinen keluvene töytäisi pari kertaa tukkilautan sivua ohi kulkiessaan. Pimeässä soutaminen ei ollut kovin helppoa. Kovanen vilkuili tuon tuostakin olkansa yli pitääkseen veneen oikeassa suunnassa. Sen kevyt perä pyrki kuitenkin jatkuvasti kääntymään sivusuuntaan. Vähitellen lautan perä oli kuitenkin kohdalla, ja Kovanen käänsi veneensä keulan lautan kylkeen. Hän solmi keulaköyden erään tukkinipun ympäri kulkevaan rautalankaan ja nousi nipulle.
- Salmi, hohoi! Mitä sinä siellä touhuat?, hän huusi.
Kukaan ei vastannut. Buster oli paikallaan nipun kupeessa Yamaha-perämoottori ylös kipattuna. Veneessä ei näkynyt ketään. Vain onki makasi veneen pohjalla.
- Masinisti, missä sinä luuraat?, Kovanen toisti saamatta edelleenkään vastausta.
"Hitto, mitä ihmettä tämä tarkoittaa?" hän manasi mielessään ja lähti kompuroimaan liukkaalta tukkinipulta toiselle. Hän horjahti pari kertaa lähes kaatuen, kun kuori irtosi märän tukin pinnasta, jolle hän astui. "Pahus, mikä juoppopaimen minä muka olen?", hän pauhasi mielessään, sillä hän oli aivan varma, että Salmi löytyisi köllöttelemästä kännipäissään jonkun tukkinipun kainalosta - ellei tämä sitten olisi pudonnut veteen. Jos niin olisi käynyt, virta olisi vienyt hänet, ja hyvänä uimarina hän olisi ehkä päätynyt johonkin rannalle. Tai hän olisi kangistunut kylmään veteen ja hukkunut. Kovanen kavahti ajatusta, että olisi edes alitajuisesti toivonut Salmen hukkumista. Olihan Salmi sentään pitkäaikainen työtoveri, jonka kanssa oli monta seikkailua koettu. Ihan mukava mies selvin päin ollessaan, itse asiassa.
Kovanen jatkoi etenemistään nipulta toiselle löytämättä ketään. Hän alkoi vähitellen päätyä siihen ajatukseen, että Salmi ei enää ollut lautalla, ja että häntä olisi lähdettävä etsimään oikein apuvoimien kanssa. Lopulta kai olisi soitettava poliisitkin paikalle.
Ollessaan palaamassa veneelleen Kovanen havaitsi jonkun tumman möykyn tukkinipun päällä noin sadan metrin päässä. Se näytti ihmiseltä. "No sinnekö se Salmi on nukahtanut?", hän huokaisi ja lähti hyppelemään nipulta toiselle näkemäänsä hahmoa kohti. Lähestyessään sitä, hän tuli yhä vakuuttuneemmaksi, että se oli Salmi.
- "No täälläkö sitä maataan kännissä ja jalat vedessä roikk..."
Kovanen ei jatkanut lausettaan loppuun. Tuntematon möykky oli Salmi. Siitä ei ollut epäilystäkään. Eikä hän ollut hukkunut, koska oli tukkinipulla. Vaatteetkin vaikuttivat kuivilta, joten uimareissuakaan hän ei ollut tehnyt. Ainostaan hänen jalkansa roikkuivat osittain vedessä kahden nipun välissä. Hänessä oli kuitenkin jotain, joka sai Kovasen pelkäämään pahempaa kuin humalaa ja sammumista. Konemestarin asento oli jollakin tavalla luonnoton. Kukaan ihminen ei itse asettasi itseään tuollaiseen asentoon; selkä taaksepäin kaarelle ja toinen käsi outoon asentoon selän taakse. "Mitä ihmettä sille on tapahtunut", Kovanen mutisi itsekseen ja kumartui kohti konemestaria. Hän kohotti työtoveriaan, ja samalla hänen kätensä kastui johonkin tahmeaan, jota oli Salmen takissa. Hän tunnusteli käsiään, mutta pimeä esti näkemästä mitä tahmea neste oli. Se vaikutti vereltä, mutta saattoi se olla jotain muutakin. Salmi kuitenkin vaikutti elottomalta. Mahdolliset kuolinsyyt - sairauskohtaus tai kaatuminen todennäköisimpinä - vilisivät Kovasen mielessä, jota sen enempää järkytys kuin muukaan tunnetila ei ollut vielä ehtinyt saavuttaa.
"Olipa elossa tai ei, pitäähän tuon jalat sentään nostaa pois vedestä", Kovanen ajatteli kylmän järkevästi ja tarttui kädellään Salmen housunlahkeeseen, joka oli hieman vedenpinnan alapuolella. Hän ehti nostaa Salmen jalkaa vain muutaman sentin, kun nippujen välistä kuului voimakas loiskahdus, ja joku pinnan alla oleva tarttui salamannopealla ja raudanlujalla otteellaan hänen käsivarteensa ja alkoi vetää häntä itseään pinnan alle.
- Mitä ihmettä, Kovanen ehti kiljaista, ennen kuin hänet kiskottiin tukkien välistä kuin mankelin läpi kylmään pimeään veteen, josta hän ei koskaan enää palaisi ihmisten ilmoille.
Kovasen hävittyä pinnan alle, hänen kauhun ja pelon sekainen karjuntansa jäi vielä lyhyeksi hetkeksi kaikumaan tyynelle järvelle. Huutoon sekoittui selältä kantautuva diesel-hinaajan jylinä sen jatkaessa matkaansa kahden kilometrin tuntivauhdilla.
Hinaaja Kalla oli kaukana Lentävästä Hollantilaisesta. Sen pari kilometriä tunnissa etenevä meno puutavaralautan kanssa ei ollut lentämistä, eikä sen kipparin savon murre ollut lähelläkään hollantia. Mateleva savolainen olisi ainakin lauttaa hinatessa ollut sopiva nimi tälle parikymmentä vuotta vanhalle rautalaivalle, joka kulki Mercedes-Benz V10 dieselin voimalla aivan tavallisten lihallisten ihmisten miehittämänä.
- Jokos se kohta on sauna valamis, tokaisi ruorissa oleva kansimies Kainulainen laivan päällikölle, joka juuri nousi kannelle pienestä luukusta.
- Niin, mitä sanoit?
- Kysyin vaan, että joko sinne voi kohta mennä... saunaan, Kainulainen toisti hieman kovemmalla äänellä, jonka päällikkö Kovanen nyt jo kuuli yli konehuoneen suunnalta kuuluvan turbon vihellyksen.
- Panin sen just päälle. Kunhan päästään tuosta Koivusalmesta, käydään vuorotellen.
Kovanen vilkaisi kelloaan. Ohjailuvuoron vaihtumiseen oli vielä parikymmentä minuuttia. Hän laskeutui hyttiinsä lukemaan Ilta-Sanomia, jonka konepäällikkö oli hetkeä aikaisemmin tuonut laivalle kauppareissulta. Kovanen tiesi, että miehistön poistuminen kauppa-asioille kesken hinauksen ei ollut sallittua, ja hän itse joutuisi kiipeliin, jos joku huomaisi puuttua asiaan; merilaki kun velvoittaa aluksen päällikön huolehtimaan siitä, että alus on paitsi varustuksensa myös miehityksensä puolesta joka hetki turvallisessa kunnossa. Tässä asiassa perinne kuitenkin voitti byrokratian. Hitaasti lauttaa vetäviltä hinaajalaivoilta oli nimittäin iät ajat käyty veneellä kaupoissa tai maalaistaloissa ruokaa ostamassa silloin kun reitti oli vienyt sopivan läheltä tällaista paikkaa. Viime vuosina käynnit tosin olivat harventuneet, sillä tarvetta maihin menoon ei enää ollut. Laivojen jääkaappeihin ja pakastimiin mahtui nimittäin muonaa pitkienkin matkojen tarpeisiin. Radiopuhelinten aikakaudella ei myöskään puhelinta tarvinnut lähteä etsimään maista. Oikeastaan ainoa, mitä nykyajan laivamiehet enää kokivat laivaltaan puuttuvan, oli ALKOn myymälä.
Hinaaja Kalla jatkoi hidasta kulkuaan kapeassa salmessa. Salmen läpi ajaminen vaati kokemusta, sillä tuuli ja virta painoivat lauttaa. Kipparin oli osattava ottaa nämä seikat huomioon, jotta lautta ei olisi vienyt mennessään kesämökkien laitureita. Kansimies Kainulaiselle tämä ei ollut mikään ongelma. Hän oli aivan yhtä taitava laivan käsittelijä kuin päällikkönsäkin. Omasta mielestään jopa vähän taitavampi. Hän seurasi silmä tarkkana ohjaamon takaikkunasta, miten lautta eteni salmessa. Kaikki näytti sujuvan hyvin. Lautan perällä istuskeli konepäällikkö Salmi alumiiniveneessä ja näytti onkivan. Kainulainen naureskeli mielessään ja pohti, pitäisikö kalat paistaa, vai tehtäisiinkö niistä kalakeittoa.
Ilta alkoi jo pimetä, kun tukkilautan viimeiset niput soljuivat salmen läpi. Itse laiva oli jo kaukana selällä. Sen dieselmoottorin vinkuva jyminä kuului vaimeana järven yli.
Kippari ja kansimies olivat vaihtaneet ohjailuvuoroaan noin puoli tuntia aikaisemmin. Kansimies oli mennyt laivan keulassa olevaan saunaan ja istuskeli siellä edelleen. Aluksen päällikkö Kovanen puolestaan kuunteli radiouutisia ruorihytissä. "Taas sitä iänikuista TUPOA", hän kirosi mielessään. "Sillä jolla on, sille annetaan...", hän jatkoi pohdintojaan. Uutiset loppuivat, ja Kovanen vilkaisi kelloaan. Häntä ihmetytti, miksi konepäällikkö ei ollut palannut laivalle. Hän katseli kiikarilla lautan perille, mutta hämärä esti näkemästä tarkkaan mitä siellä tapahtui. Tai tuskin siellä mitään tapahtui. Alumiininen Buster-vene ainakin näytti olevan paikallaan, ja kai Salmikin oli siellä. Ehkä paikalle oli sattunut muhkea ahvenparvi, jota Salmi parhaillaan veteli veneeseen. Kukapa silloin ajankulua huomaisi.
Kului puolisen tuntia, ja Kainulainen nousi kannelle. Hän kehui uutta sähkökiuasta ja sen tarjoamia löylyjä.
- Missäs se masinisti on?, hän kysäisi ja hörppäsi ryypyn kaljapullosta. - Sauna on lämpimänä, ja ukkoa ei näy missään.
- Kun oot juonu sen kaljan, niin voitko tulla vähäksi aikaa ruoriin?, Kovanen pyysi. Kainulainen oli havaitsevinaan huolestuneen sävyn hänen äänessään.
- Totta kai, mutta mitäs sulla on mielessä?
- Minä otan tuo toisen veneen ja käyn tuolla lautan perällä. Jos ei se Salmi vaikka saa kaikkia kaloja mahtumaan yhteen veneeseen, Kovanen vastasi yrittäen peittää huolestuneisuuttaan.
- No mikä ettei, jouvanhan minä tässä istuskelemaan.
Kovanen hyppäsi peltiseen keluveneeseen ja alkoi soutaa sillä kohti lautan perää. Sinne oli matkaa satoja metrejä, ja hän harmitteli mielessään, ettei ollut tullut vaatineeksi perämoottoria myös tähän pienempään veneeseen. Toisaalta ei soutaminenkaan välillä pahaa tehnyt. Nyt potkurivirta ja laivan eteneminen sitä paitsi nopeuttivat sitä. "Pahuksen Salmi", Kovanen mietti mielessään. Se on tietysti hakenut pullon maista, ja ryypiskelee nyt sitä tuolla veneessä. Ja kuinka monesti onkaan ollut puhetta, että jätetään nämä pullohommat työajan ulkopuolelle. No, minkäs juoppo tavoilleen mahtaa."
Metallinen keluvene töytäisi pari kertaa tukkilautan sivua ohi kulkiessaan. Pimeässä soutaminen ei ollut kovin helppoa. Kovanen vilkuili tuon tuostakin olkansa yli pitääkseen veneen oikeassa suunnassa. Sen kevyt perä pyrki kuitenkin jatkuvasti kääntymään sivusuuntaan. Vähitellen lautan perä oli kuitenkin kohdalla, ja Kovanen käänsi veneensä keulan lautan kylkeen. Hän solmi keulaköyden erään tukkinipun ympäri kulkevaan rautalankaan ja nousi nipulle.
- Salmi, hohoi! Mitä sinä siellä touhuat?, hän huusi.
Kukaan ei vastannut. Buster oli paikallaan nipun kupeessa Yamaha-perämoottori ylös kipattuna. Veneessä ei näkynyt ketään. Vain onki makasi veneen pohjalla.
- Masinisti, missä sinä luuraat?, Kovanen toisti saamatta edelleenkään vastausta.
"Hitto, mitä ihmettä tämä tarkoittaa?" hän manasi mielessään ja lähti kompuroimaan liukkaalta tukkinipulta toiselle. Hän horjahti pari kertaa lähes kaatuen, kun kuori irtosi märän tukin pinnasta, jolle hän astui. "Pahus, mikä juoppopaimen minä muka olen?", hän pauhasi mielessään, sillä hän oli aivan varma, että Salmi löytyisi köllöttelemästä kännipäissään jonkun tukkinipun kainalosta - ellei tämä sitten olisi pudonnut veteen. Jos niin olisi käynyt, virta olisi vienyt hänet, ja hyvänä uimarina hän olisi ehkä päätynyt johonkin rannalle. Tai hän olisi kangistunut kylmään veteen ja hukkunut. Kovanen kavahti ajatusta, että olisi edes alitajuisesti toivonut Salmen hukkumista. Olihan Salmi sentään pitkäaikainen työtoveri, jonka kanssa oli monta seikkailua koettu. Ihan mukava mies selvin päin ollessaan, itse asiassa.
Kovanen jatkoi etenemistään nipulta toiselle löytämättä ketään. Hän alkoi vähitellen päätyä siihen ajatukseen, että Salmi ei enää ollut lautalla, ja että häntä olisi lähdettävä etsimään oikein apuvoimien kanssa. Lopulta kai olisi soitettava poliisitkin paikalle.
Ollessaan palaamassa veneelleen Kovanen havaitsi jonkun tumman möykyn tukkinipun päällä noin sadan metrin päässä. Se näytti ihmiseltä. "No sinnekö se Salmi on nukahtanut?", hän huokaisi ja lähti hyppelemään nipulta toiselle näkemäänsä hahmoa kohti. Lähestyessään sitä, hän tuli yhä vakuuttuneemmaksi, että se oli Salmi.
- "No täälläkö sitä maataan kännissä ja jalat vedessä roikk..."
Kovanen ei jatkanut lausettaan loppuun. Tuntematon möykky oli Salmi. Siitä ei ollut epäilystäkään. Eikä hän ollut hukkunut, koska oli tukkinipulla. Vaatteetkin vaikuttivat kuivilta, joten uimareissuakaan hän ei ollut tehnyt. Ainostaan hänen jalkansa roikkuivat osittain vedessä kahden nipun välissä. Hänessä oli kuitenkin jotain, joka sai Kovasen pelkäämään pahempaa kuin humalaa ja sammumista. Konemestarin asento oli jollakin tavalla luonnoton. Kukaan ihminen ei itse asettasi itseään tuollaiseen asentoon; selkä taaksepäin kaarelle ja toinen käsi outoon asentoon selän taakse. "Mitä ihmettä sille on tapahtunut", Kovanen mutisi itsekseen ja kumartui kohti konemestaria. Hän kohotti työtoveriaan, ja samalla hänen kätensä kastui johonkin tahmeaan, jota oli Salmen takissa. Hän tunnusteli käsiään, mutta pimeä esti näkemästä mitä tahmea neste oli. Se vaikutti vereltä, mutta saattoi se olla jotain muutakin. Salmi kuitenkin vaikutti elottomalta. Mahdolliset kuolinsyyt - sairauskohtaus tai kaatuminen todennäköisimpinä - vilisivät Kovasen mielessä, jota sen enempää järkytys kuin muukaan tunnetila ei ollut vielä ehtinyt saavuttaa.
"Olipa elossa tai ei, pitäähän tuon jalat sentään nostaa pois vedestä", Kovanen ajatteli kylmän järkevästi ja tarttui kädellään Salmen housunlahkeeseen, joka oli hieman vedenpinnan alapuolella. Hän ehti nostaa Salmen jalkaa vain muutaman sentin, kun nippujen välistä kuului voimakas loiskahdus, ja joku pinnan alla oleva tarttui salamannopealla ja raudanlujalla otteellaan hänen käsivarteensa ja alkoi vetää häntä itseään pinnan alle.
- Mitä ihmettä, Kovanen ehti kiljaista, ennen kuin hänet kiskottiin tukkien välistä kuin mankelin läpi kylmään pimeään veteen, josta hän ei koskaan enää palaisi ihmisten ilmoille.
Kovasen hävittyä pinnan alle, hänen kauhun ja pelon sekainen karjuntansa jäi vielä lyhyeksi hetkeksi kaikumaan tyynelle järvelle. Huutoon sekoittui selältä kantautuva diesel-hinaajan jylinä sen jatkaessa matkaansa kahden kilometrin tuntivauhdilla.
13. Se, mitä tulimme etsimään
Harry Benton hengitti paineilmaa hitain ja määrätietoisin liikkein. Vesi oli todella kylmää, ja sukelluspuku pystyi vain osittain lämmittämään hänen kehoaan. Benton oli keskimääräistä harrastajaa kokeneempi sukeltaja, mistä eräänä osoituksena oli hänen suorittamansa seoskaasusukeltamiseen oikeuttava lupakirja. Hän tiesi, miltä tuntui uida sadan metrin syvyydessä kymmenen ilmakehän paineen puristaessa joka puolelta. Jotkut hänen tutkimistaan hylyistä olivat olleet vielä tätäkin syvemmällä. Niissä olosuhteissa ei ollut varaa virheisiin. Paniikkiin joutuminen merkitsi lähes varmaa kuolemaa.
Bentonin lampun valokeila vaelsi vesikasvien seassa osuen välillä isoon kiveen, jollaisia pohjassa oli paljon. Valtamerien kirkkaisiin vesiin ja kymmenien metrien näkyvyyteen tottuneelle Kallaveden ruskeansamea vesi oli hämmentävä kokemus. Näkyvyyttä oli tuskin paria metriä enempää.
Ufotutkija ui hitaasti eteenpäin valaisten pohjaa alapuolellaan. Parvi pieniä kaloja osui tuon tuostakin lampun valokeilaan. Kalat eivät reagoineet mitenkään. Ne vaikuttivat korkeintaan hämmästyneiltä ja uteliailta. Benton teki loivan kaarroksen ja ui sitten lähtöpaikalleen. Hän ei havainnut pohjassa mitään erikoista. Hän nousi pintaan ja huusi Anja Salolle:
- Tutkin vielä hieman. Voitko ojentaa minulle näyteastian teltan suulta.
Salo penkoi laukkua ja kahlasi rantaveteen läpinäkyvä muovinen lieriö kädessään. Lieriöstä, jonka toinen pää oli umpinainen, lähti pitkä metallivarsi, joka oli kiinnitetty lieriön sisässä olevaan mäntään. Varren toisessa päässä oli kahva.
- Tätäkö tarkoitit, Salo kysyi Bentonilta ojentaen mittalaitteen hänelle.
- Juuri sitä. Otan siihen vähän pohjamutaa. Analysoin sen myöhemmin rannalla.
Samassa Benton painoi jälleen päänsä veteen ja hävisi pinnan alle. Salo jäi katselemaan teltan edustalle. Hän käveli edestakaisin rantahietikolla. "Huolestunut. Olenko huolestunut?", hän mietti huomatessaan kääntyvänsä jo kolmatta kertaa samassa paikassa. "Mitä tuo mies merkitsee minulle? Pitäisikö hänen merkitä jotain? Kun juttu on ohi, hän lähtee kotimaahansa. On parempi, jos en tunne häntä kohtaan mitään."
Salon mietiskelyt keskeytyivät, kun hänen silmiinsä osui kirkas valonvälähdys metsän reunasta. Hän kääntyi katsomaan sitä. Se näytti nyt himmeämmältä. Sitten se vilahti taas kirkkaana. Salo siirtyi paikkaan, jossa puut eivät estäneet näkyvyyttä. Nyt hän saattoi havaita, että valo oli peräisin valonheittimestä, jonka keila haroi järven pintaa ikään kuin etsien jotain. Pian hän näki laivankin. Se näytti hinaajalta, jonka perässä oli tukkilauttoja. Tukit näkyivät selvästi valokeilan pyyhkiessä niiden yli.
Benton jatkoi omaa etsintäänsä tietämättä mitä pinnalla tapahtui. Hän oli havainnut pohjassa outoja jälkiä. Hänestä näytti aivan siltä, kuin pohjaa pitkin olisi vedetty jotain, ja tämä esine olisi painanut uria saveen. Hän ui eteenpäin. Hänen sydämensä syke kiihtyi. Hän vaistosi ratkaisun hetken koittavan, jos se yleensä joskus koittaisi. Hän ui yhä nopeammin.
Jäljet johtivat yhä vain syvemmälle. Benton vilkaisi syvyysmittaria. Kaksitoista metriä. Kohta hänen olisi käännyttävä. Taskulampun kiilamainen valo eteni ruskeassa pohjamudassa. Vedenalaisen hiljaisuuden rikkoi vain paineilmalaitteen vingahtava ääni ja ilmakuplien pulputus Bentonin hengittäessä. Kuplapilvet kohosivat hitaasti kohti pintaa. Lukuun ottamatta lampun hohdetta, veden alla vallitsi täydellinen pimeys.
Benton ei ollut yksin. Jos hän olisi suunnannut lamppunsa, sinne mistä juuri oli tullut, hän olisi nähnyt viirumaisen silmäparin seuraavan itseään sakean ahvenheinäpensaan takaa. Hän olisi nähnyt tummanvihreän ihmismäisen olennon liikkuvan hitaasi pohjan tuntumassa. Hän olisi nähnyt ryppyiset kasvot ja paksut kumimaiset huulet, joiden välistä pitkät kellertävät raateluhampaat silloin tällöin pilkahtivat. Hän olisi nähnyt, kuinka olento hitaasti lähestyi häntä.
Amerikkalainen ei tullut kääntäneeksi lamppuaan oikeaan suuntaan. Hän ui eteenpäin tietämättömänä siitä, mikä häntä uhkasi. Tällä kertaa hän ei säilynyt hengissä oman taitavuutensa tai varovaisuutensa ansiosta. Hänet pelasti ainoastaan se, että häntä saalistajan lailla tarkkaileva olento ei ollut nälissään. Se oli juuri saanut nauttia runsaimmasta ja parhaimmasta ateriasta, minkä se muisti pitkään aikaan nauttineensa. Se oli juonut runsaasti verta ja syönyt mielin määrin lihaa. Ihmisverta ja ihmislihaa.
Harry Benton suuntasi lamppunsa paikkaan, johon hänen seuraamansa jäljet näyttivät päättyvän. Savisessa järvenpohjassa oli runsaasti merkkejä siitä, että jotain oli tapahtunut. Lopulta - aivan yllättäen - lampun valokeilaan osui irrallinen ihmiskäsi, josta roikkui verisiä jänteitä ja lihankappaleita. Se oli osittain pohjamudan peittämä. Käden vieressä oli punertavia lihanriekaleita. Näky sai paljon kokeneen Bentoninkin hätkähtämään. Kauhun väreet kulkivat pitkin hänen kehoaan, ja hän lähti uimaan kohti pintaa minkä räpylöistään pääsi. Hänen peräänsä lähti myös tummanvihreä aave, jonka ruokapöytää näin röyhkeästi oli käyty nuuskimassa.
Päästyään pintaan Benton ui nopein vedoin kohti rantaa, jossa Anja Salo yhä seisoi leirinuotion vieressä. Tummanvihreä aave ui jonkin matkaa Bentonin alapuolella. Se oli valmiina iskemään minä hetkenä tahansa. Lopulta se kuitenkin kääntyi poispäin ja lähti uimaan kovaa vauhtia kohti Kallaveden syvänteitä.
Benton kahlasi rantaan ja käveli teltan luokse. Kädessään hänellä oli muovinen mittapurkki, johon hän oli kaapannut pohjaliejua hieman ennen karmeaa löytöään. Hän laski purkin maahan teltan viereen ja jäi seisomaan hiljaa paikalleen.
- Löysitkö mitään, Salo kysyi.
- Sen mitä tulimme etsimään.
- Tarkoitatko... mitä tarkoitat... ruumiinko, vai mi...? Salon lause katkesi, ja hän jäi tuijottamaan Bentonia.
- Tarkoitan, että tehtävämme täällä on suoritettu. Voimme lähteä milloin tahansa. Se hukkunut nainen on tuolla. Benton osoitti järveä. - Minulla on näytteenä pohjamutaa. Voin analysoida sen myöhemmin kaupungissa.
Salo ei vastannut mitään.
Bentonin lampun valokeila vaelsi vesikasvien seassa osuen välillä isoon kiveen, jollaisia pohjassa oli paljon. Valtamerien kirkkaisiin vesiin ja kymmenien metrien näkyvyyteen tottuneelle Kallaveden ruskeansamea vesi oli hämmentävä kokemus. Näkyvyyttä oli tuskin paria metriä enempää.
Ufotutkija ui hitaasti eteenpäin valaisten pohjaa alapuolellaan. Parvi pieniä kaloja osui tuon tuostakin lampun valokeilaan. Kalat eivät reagoineet mitenkään. Ne vaikuttivat korkeintaan hämmästyneiltä ja uteliailta. Benton teki loivan kaarroksen ja ui sitten lähtöpaikalleen. Hän ei havainnut pohjassa mitään erikoista. Hän nousi pintaan ja huusi Anja Salolle:
- Tutkin vielä hieman. Voitko ojentaa minulle näyteastian teltan suulta.
Salo penkoi laukkua ja kahlasi rantaveteen läpinäkyvä muovinen lieriö kädessään. Lieriöstä, jonka toinen pää oli umpinainen, lähti pitkä metallivarsi, joka oli kiinnitetty lieriön sisässä olevaan mäntään. Varren toisessa päässä oli kahva.
- Tätäkö tarkoitit, Salo kysyi Bentonilta ojentaen mittalaitteen hänelle.
- Juuri sitä. Otan siihen vähän pohjamutaa. Analysoin sen myöhemmin rannalla.
Samassa Benton painoi jälleen päänsä veteen ja hävisi pinnan alle. Salo jäi katselemaan teltan edustalle. Hän käveli edestakaisin rantahietikolla. "Huolestunut. Olenko huolestunut?", hän mietti huomatessaan kääntyvänsä jo kolmatta kertaa samassa paikassa. "Mitä tuo mies merkitsee minulle? Pitäisikö hänen merkitä jotain? Kun juttu on ohi, hän lähtee kotimaahansa. On parempi, jos en tunne häntä kohtaan mitään."
Salon mietiskelyt keskeytyivät, kun hänen silmiinsä osui kirkas valonvälähdys metsän reunasta. Hän kääntyi katsomaan sitä. Se näytti nyt himmeämmältä. Sitten se vilahti taas kirkkaana. Salo siirtyi paikkaan, jossa puut eivät estäneet näkyvyyttä. Nyt hän saattoi havaita, että valo oli peräisin valonheittimestä, jonka keila haroi järven pintaa ikään kuin etsien jotain. Pian hän näki laivankin. Se näytti hinaajalta, jonka perässä oli tukkilauttoja. Tukit näkyivät selvästi valokeilan pyyhkiessä niiden yli.
Benton jatkoi omaa etsintäänsä tietämättä mitä pinnalla tapahtui. Hän oli havainnut pohjassa outoja jälkiä. Hänestä näytti aivan siltä, kuin pohjaa pitkin olisi vedetty jotain, ja tämä esine olisi painanut uria saveen. Hän ui eteenpäin. Hänen sydämensä syke kiihtyi. Hän vaistosi ratkaisun hetken koittavan, jos se yleensä joskus koittaisi. Hän ui yhä nopeammin.
Jäljet johtivat yhä vain syvemmälle. Benton vilkaisi syvyysmittaria. Kaksitoista metriä. Kohta hänen olisi käännyttävä. Taskulampun kiilamainen valo eteni ruskeassa pohjamudassa. Vedenalaisen hiljaisuuden rikkoi vain paineilmalaitteen vingahtava ääni ja ilmakuplien pulputus Bentonin hengittäessä. Kuplapilvet kohosivat hitaasti kohti pintaa. Lukuun ottamatta lampun hohdetta, veden alla vallitsi täydellinen pimeys.
Benton ei ollut yksin. Jos hän olisi suunnannut lamppunsa, sinne mistä juuri oli tullut, hän olisi nähnyt viirumaisen silmäparin seuraavan itseään sakean ahvenheinäpensaan takaa. Hän olisi nähnyt tummanvihreän ihmismäisen olennon liikkuvan hitaasi pohjan tuntumassa. Hän olisi nähnyt ryppyiset kasvot ja paksut kumimaiset huulet, joiden välistä pitkät kellertävät raateluhampaat silloin tällöin pilkahtivat. Hän olisi nähnyt, kuinka olento hitaasti lähestyi häntä.
Amerikkalainen ei tullut kääntäneeksi lamppuaan oikeaan suuntaan. Hän ui eteenpäin tietämättömänä siitä, mikä häntä uhkasi. Tällä kertaa hän ei säilynyt hengissä oman taitavuutensa tai varovaisuutensa ansiosta. Hänet pelasti ainoastaan se, että häntä saalistajan lailla tarkkaileva olento ei ollut nälissään. Se oli juuri saanut nauttia runsaimmasta ja parhaimmasta ateriasta, minkä se muisti pitkään aikaan nauttineensa. Se oli juonut runsaasti verta ja syönyt mielin määrin lihaa. Ihmisverta ja ihmislihaa.
Harry Benton suuntasi lamppunsa paikkaan, johon hänen seuraamansa jäljet näyttivät päättyvän. Savisessa järvenpohjassa oli runsaasti merkkejä siitä, että jotain oli tapahtunut. Lopulta - aivan yllättäen - lampun valokeilaan osui irrallinen ihmiskäsi, josta roikkui verisiä jänteitä ja lihankappaleita. Se oli osittain pohjamudan peittämä. Käden vieressä oli punertavia lihanriekaleita. Näky sai paljon kokeneen Bentoninkin hätkähtämään. Kauhun väreet kulkivat pitkin hänen kehoaan, ja hän lähti uimaan kohti pintaa minkä räpylöistään pääsi. Hänen peräänsä lähti myös tummanvihreä aave, jonka ruokapöytää näin röyhkeästi oli käyty nuuskimassa.
Päästyään pintaan Benton ui nopein vedoin kohti rantaa, jossa Anja Salo yhä seisoi leirinuotion vieressä. Tummanvihreä aave ui jonkin matkaa Bentonin alapuolella. Se oli valmiina iskemään minä hetkenä tahansa. Lopulta se kuitenkin kääntyi poispäin ja lähti uimaan kovaa vauhtia kohti Kallaveden syvänteitä.
Benton kahlasi rantaan ja käveli teltan luokse. Kädessään hänellä oli muovinen mittapurkki, johon hän oli kaapannut pohjaliejua hieman ennen karmeaa löytöään. Hän laski purkin maahan teltan viereen ja jäi seisomaan hiljaa paikalleen.
- Löysitkö mitään, Salo kysyi.
- Sen mitä tulimme etsimään.
- Tarkoitatko... mitä tarkoitat... ruumiinko, vai mi...? Salon lause katkesi, ja hän jäi tuijottamaan Bentonia.
- Tarkoitan, että tehtävämme täällä on suoritettu. Voimme lähteä milloin tahansa. Se hukkunut nainen on tuolla. Benton osoitti järveä. - Minulla on näytteenä pohjamutaa. Voin analysoida sen myöhemmin kaupungissa.
Salo ei vastannut mitään.
14. Arvoitus järvenselällä
Nopeasti kiitäviä pilvenhattaroita purjehti öisellä taivaalla peittäen välillä kuun ja päästäen sen taas hetken kuluttua loistamaan täydellä tehollaan. Pilvet hohtivat vaaleina ja lisäsivät siten kuutamon valovoimaa. Ainoastaan talvisten hankien heijastus olisi enää voinut tuoda lisää tehoa tähän luonnon omaan yövalaistukseen.
Harry Benton ja Anja Salo purkivat leiriään, jonka he vain hetkeä aikaisemmin olivat suurella vaivalla pystyttäneet. Benton oli riisunut sukellusvarusteet ja pakkasi niitä säilytyskassiin. Salo irrotti teltan tukiputkea. Hän sanoi Bentonille:
- Tuolla järvellä on joku laiva. Se näyttää pysähtyneen. Sieltä näkyi äsken valoa. Käymmekö vilkaisemassa?
Bentonilla ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan. He olivat tehneet dramaattisen löydön, mutta se ei merkinnyt, että heillä olisi erityinen kiire. Käynti täkäläistä alusta katsomassa tuntui sitä paitsi kiinnostavalta. Benton oli lapsena päässyt silloin tällöin satamahinaajien mukaan, sillä erään hänen koulukaverinsa isä oli omistanut hinaajavarustamon. Noista ajoista alkaen Benton oli tuntenut sammumatonta kiinnostusta laivoihin.
Leiri oli pian purettu, ja matka kaupunkiin voitiin aloittaa. Benton työnsi veneen irti rannasta ja hyppäsi sen pienelle keulakannelle. Hän otti melan käteensä ja alkoi pohjasta työnnellen kasvattaa veneen etäisyyttä rannasta. Lopuksi hän meloi vielä muutaman ripeän vedon ja siirtyi sitten ohjauspulpetin ääreen. Lahden vesi kimalteli lähes tyynenä kirkkaassa kuutamossa, kun Benton starttasi moottorin käyntiin tottunein ottein. Hän ajoi hitaasti lenkin lahdella ikään kuin jättäen jäähyväiset paikalle, jossa tuntemattoman naisen ruumiin jäännökset hiljaa lepäsivät savisessa järvenpojassa - pohjassa, josta Bentonin aavistamatta oli ollut vähällä tulla hänenkin viimeinen leposijansa.
Veneen vauhti kiihtyi, ja Benton suuntasi sen keulan kohti avovettä. Pian alus oli saavuttanut täyden vauhtinsa, joka pimeässä tuntui vieläkin kovemmalta kuin päivänvalossa. Benton terästi katsettaan, ja hetken kuluttua järven pinnasta nousevan usvan seasta alkoikin näkyä paikallaan kelluva hinaaja, jossa paloivat täydet purjehdusvalot.
Välttääkseen ajamasta mahdolliseen hinausvaijeriin Benton hidasti hyvissä ajoin veneen vauhdin kävelynopeudeksi. Hän ohjasi toisella kädellä samalla kun valaisi vedenpintaa taskulampullaan. Vaijerista ei tällä kertaa näyttänyt olevan vaaraa, sillä se oli kelattu lähes kokonaan hinaajan peräkannella olevaan vinssiin. Lautta oli aivan laivan vieressä.
- Täällähän ei näy ketään, Benton sanoi. - Kierretään vielä toiselle puolelle.
Benton ohjasi veneen hitaasti aluksen keulan ympäri ja sitten kohti sen kylkeä. Vene töksähti partaaseen aivan laivan peräosassa, ja keulassa istunut Salo tarrasi kädellään kiinni kaiteesta. Saatuaan tukevan otteen hän sitoi veneen keulaköyden kiinni. Benton sammutti perämoottorin. Kuuluviin jäi vain laivan konehuoneesta kantautuva aggregaatin matalaääninen hurina sekä pääkoneen verkkainen jumpsuttava jyminä sen käydessä tyhjäkäyntiä.
- Nousemmeko laivaan?, Salo kysyi.
Benton mietti muutaman sekunnin ja yritti vilkuilla, näkyisikö aluksessa ketään. Sitten hän vastasi:
- Ehkä meidän on parasta käydä katsomassa.
Salo astui ensimmäisenä hinaajan kannelle, ja Benton seurasi pian häntä. He kävelivät aluksen ympäri ja tutkiskelivat kannella olevia hyttejä. Laiva vaikutti autiolta, vaikka kaikesta näki, että miehistö oli ollut paikalla vielä hetki sitten. Keittiön pöydällä oleva kahvipannu oli yhä kuuma. Toinen ohjaushytin ovi oli puoliksi auki.
- Ojennatko taskulampun, käyn katsomassa onko alhaalla ketään, Benton sanoi.
Sytytettyään lampun hän lähti laskeutumaan kapeassa käytävässä olevia kierreportaita pitkin alas laivan keulaosan hytteihin etsiskellen samalla valokatkaisinta. Hyttikäytävä näytti tyhjältä. Käytävän perällä oleva ovi oli kiinni. Benton valaisi lampullaan ovenkahvaa, mutta empi hetken ennen kuin ojensi kätensä sitä kohti. Hänen mieleensä palasi näky, jossa ihmisen kalvakas käsi roikkuvine jänteineen ja repsottavine verisuonineen makasi savisessa järvenpohjassa. Hän karisti tämän muistikuvan mielestään ja väänsi hitaasti kahvasta. Ovi ei ollut lukossa.
Sisältä hytistä tulvahti lämmintä ja kosteaa ilmaa, johon oli sekoittunut äskettäin poltetun tupakan tuoksua. Hytti vaikutti tyhjältä. Taskulampun valokeila osui oven vieressä olevaan sähkökatkaisimeen. "Valoa... jo oli aikakin", Benton huokaisi mielessään ja painoi katkaisimesta. Valot syttyivät.
- Mikä tämä on? Sauna? Onko tämä sauna?, hän kysyi Salolta, joka odotti rappukäytävän yläpäässä.
Salo laskeutui pari askelmaa nähdäkseen huoneen.
- Sauna taitaa olla tuon oven takana. Tämä on jonkinlainen pukuhuone.
Benton aukaisi oven, ja kuuma tuulahdus lehahti huoneeseen. Sauna oli tyhjä. Benton sulki oven.
- Olen kuullut, että te suomalaiset pidätte saunasta, mutta sauna hinaajassa... tätä on vaikea uskoa.
Salo ei heti osannut kommentoida, sillä hän ei ollut perillä siitä, kuuluuko hinaajissa olla saunoja vai ei. Suomalaisten innostuksesta saunoihin hän kuitenkin oli tietoinen. Hän oli kuullut, että monet rakentavat mökkitontillekin ensiksi saunan ja vasta myöhemmin itse mökin. "Sauna tynnyrissä - sauna hinaajassa, miksikäs ei", hän mietti.
Benton ja Salo palasivat kannelle. Tarkastettuaan kaikki muut sisätilat Benton kipusi ohjaushyttiin, jonne mittareiden vihreä valo loi tunnelmallista hohdettaan. Hän katseli ympärilleen. Ohjaamon takaseinällä roikkui kehystettynä aluksen katsastustodistus.
"M/S Kalla, kotipaikka Kuopio, merikelpoisuuden katsastus voimassa kuluvan purjehduskauden loppuun." Todistuksen oli allekirjoittanut katsastusmies Kalle Salo. Nimessä oli jotain tuttua.
Vilkaistuaan katsastustodistusta Benton tutkiskeli navigointivarusteita. Useimmat laitteista olivat hänelle tuttuja. Hän napsautti tutkan käynnistyspainiketta. Antennimoottorin vaimea hurina alkoi kuulua ohjaamon katolta. Samalla monitorista kuului ritisevää ääntä, ja vihreänkuultava tutkakuva ilmestyi ruutuun. Kuvassa näkyivät läheisten saarten rantojen ääriviivat sekä tukkilautta, joka kellui laivan vieressä. Muita aluksia tai esineitä ei tutkan kantaman sisällä näkynyt.
Benton siirtyi ohjaushytin toiseen päähän, jossa valonheittimen käyttövivusto roikkui katosta. Kytkettyään virran hän alkoi käännellä valonheitintä. Läheiset rannat näkyivät selvästi, samoin tukkiniput. Ainoatakaan ihmistä ei kuitenkaan näkynyt. Lautan toisessa päässä kellui pieni harmaa vene, joka näytti olevan sidottu kiinni tukkinippuun.
- Olemmeko tulleet aavelaivalle, vai kulkevatko laivat Suomessa miehittämättöminä?, Benton kysyi Salolta. - Tämä ei näytä olevan edes ankkuroitu. Alushan on tuuliajolla.!
- Meidän on tehtävä jotain. Emme voi jättää laivaa ajelehtimaan. Onko täällä radiopuhelinta? Ehkä meidän on otettava yhteys jonnekin?
Benton katseli hetken ympärilleen ja havaitsi pian UHF-puhelimen ohjaamon takaseinällä. Siinä oli virta kytkettynä, ja se näytti olevan säädetty kanavalle 16. Benton otti mikrofonin käteensä ja painoi tangenttia.
- "Hello, this is m/s... Kalla calling".
Radiopuhelimesta kuului vain kohinaa. Benton uudisti kutsunsa saamatta vastausta.
- Onko sinulla kokemusta näistä?, hän kysyi Salolta.
- Eipä paljonkaan, valitettavasti. Minulla ei ole edes kännykkää. Oletko kokeillut muita kanavia?
Benton väänteli kanavakiekkoa ja yritti uudelleen saada yhteyden johonkin, joka kuuntelisi. Vastaus oli joka kanavalta sama; pelkkää kohinaa. Tutkittuaan antennijohdon ja sen liittimet sekä etsittyään mahdollisia lisäkatkaisimia Benton pani mikrofonin paikalleen.
- Ei onnistu. Ihmiset taitavat olla nukkumassa. Joka tapauksessa, laiva on tuuliajolla. Meidän on laskettava ankkuri. Lautta ajelehtikoon tuon saaren rantaan.
Benton valaisi taskulampullaan aluksen keulakantta nähdäkseen minkä tyyppinen ankkurikoje laivassa oli. Se vaikutti sähkökäyttöiseltä, jolloin sen käyttö tapahtui luultavasti ohjaamosta. Benton tutki ohjaamon laitteita, mutta ei kuitenkaan löytänyt ankkurin laskemiseen tarkoitettua katkaisinta. Niinpä hän laskeutui kannelle ja suuntasi lamppunsa kohti ankkurikojetta. Mitään katkaisimia hän ei siitäkään löytänyt, mutta kojeen vieressä oli vipu, jolla rulla saatiin vapautumaan rattaistosta.
Benton kiskaisi vivusta, ja samalla ankkuri ketjuineen alkoi valua kovalla ryminällä järveen. Benton arvioi veden syvyydeksi noin kymmenen metriä. Hän käänteli rullaa jalallaan saadakseen lasketuksi tarvittavan määrän ylimääräistä ketjua.
- Eiköhän tämä tässä pysy, hän totesi lukittuaan rullan. - Nyt ei tuule kovaa, ja ilmoitamme laivasta heti maihin päästyämme. Aamulla täällä on jo väkeä.
Pysäytettyään hinaajan pääkoneen, sammutettuaan sähkökiukaan ja suljettuaan ovet Salo ja Benton olivat valmiit lähtemään. Aluksen diesel-aggregaatin he jättivät käyntiin, koska ankkurivalo sekä jääkaapit ja pakastin vaativat virtaa. Tekniikkaa tuntevana Benton huomasi kuitenkin viime töikseen tarkastaa aggregaattia pyörittävän dieselmoottorin öljymäärän.
Kuutamo valaisi yhä kirkkaasti pilvien lomasta, kun Bentonin ja Salon vene kiihdytti vauhtiaan kohti läheistä salmea. Salo katseli kuinka hämärästi valaistu hinaaja hiljaa peittyi järvenpinnassa leijuvaan usvaan. Vain mastonhuipussa palava ankkurivalo oli enää näkyvissä laivan hävitessä niemen taakse. Edessä aukeni suuri järvenselkä, jonka toisella rannalla näkyi muutaman sekunnin välein linjaloiston nopea valosarja. Benton lisäsi kaasua samalla kun valaisi karttaa taskulampullaan. Lampun lasiin hän oli kiinnittänyt tumman kankaanpalan, jotta valo ei sokaisisi hänen silmiään.
Veneen peräaallot kimaltelivat kuutamossa sen edetessä pitkin suurta järvenselkää. Välillä ratin takana istuva Benton kohottautui istuimeltaan nähdäkseen paremmin kaukaisen rantaviivan. Viileä viima sai veden valumaan hänen silmistään, mikä luonnollisesti heikensi näkyvyyttä. Välillä Benton räpytteli silmiään ja pyyhki niitä kämmenselällään. Yhtäkkiä hän vähensi vauhtia ja kohottautui jälleen katsomaan jotain edessäpäin. Hän nosti kämmenen silmiensä yläpuolelle vähentääkseen kuun häikäisyä.
- Mitä nyt, Salo kysyi.
- Katsopas sinäkin, eikö tuolla kellu jotain. Jokin esine.
Salo suuntasi katseensa etuoikealle ja nyt hänkin näki tumman hahmon vedenrajassa. Benton hidasti yhä nopeutta, kunnes vene lipui tuskin kävelyvauhtia kohti tuntematonta esinettä. Epämiellyttävät muistikuvat viime tuntien tapahtumista tulivat Bentonin mieleen hänen ohjatessaan kohti tummaa hahmoa. Hän tunsi vilunväreiden kulkevan pitkin selkänahkaansa.
Kohde tuli lähemmäksi ja oli pian tunnistettavissa. Se oli perämoottorilla varustettu alumiinivene. Sen keulapenkillä istui joku eteenpäin kyyristyneenä ja liikkumattomana.
- Hei siellä... aloitti Benton äidinkielellään, mutta keskeytti lauseensa ja pyysi Saloa jatkamaan.
- Onko ongelmia? Voimmeko olla avuksi? Salo kyseli.
Kukaan ei vastannut. Veneet tökkäsivät toisiinsa. Benton osoitti lampullaan tuntematonta hahmoa, joka osoittautui keski-ikäiseksi mieheksi. Mies istui nojallaan etuviistossa käsillään päätään tukien. Hän ei näyttänyt reagoivan mitenkään toisen veneen saapumiseen.
- Kuka te olette?, Salo kysyi saamatta vastausta. - Voimmeko auttaa jotenkin? Onko teillä ongelmia?
Mies ei vastannut, mutta nytkähti kuitenkin osoittaen kuulleensa kysymykset. Sitten hän kohotti hitaasti päänsä, kääntyi Salon puoleen ja jäi tuijottamaan häntä muutamaksi sekunniksi poissaoleva ilme kasvoillaan. Ennen kuin Salo ehti sanoa sanakaan, miehen suusta kajahti ilmoille mielipuolinen kimeä huuto, ja hän alkoi rimpuilla hysteerisesti. Salo säpsähti ja vetäytyi refleksimäisesti taaksepäin. Samalla mies tarrautui häntä puseron rinnuksesta ja sopersi jotain käsittämätöntä. Vaikka sanoista ei saanut selvää, miehen äänensävy ja kasvojen ilme kuvastivat pelkoa ja kauhua.
Myös Salo kiljaisi säikähdyksestä, ja Benton riensi hänen avukseen.
- Please, calm down... hän puhutteli miestä samalla kun irrotti Saloa tämän otteesta. - Everything is allright, hän jatkoi todeten samalla mielessään hokevansa tyypillisiä elokuvien kliseitä.
Selvittyään säikähdyksestään Salokin sai puhekykynsä takaisin, vaikka vapisikin yhä.
- Me viemme teidät turvaan. Nouskaa tänne veneeseen, hän sanoi.
Mies käpristyi liikkumattomana paikalleen, kunnes Benton ja Salo puoliväkisin kiskoivat hänet laidan yli veneeseensä. Miehen veneen he kiinnittivät oman aluksensa perään. Matka jatkui.
Noin tunti oli kulunut kahden veneen yöllisestä tapaamisesta kun Benton ohjasi alukset aallonmurtajan ohitse kaupungin purjehdusseuran rantaan. Hän laskeskeli mielessään, että ilman hinattavaa venettä matka olisi sujunut noin puolta nopeammin. Mukaan otettu mies oli koko matkan ajan kyhjöttänyt liikkumatta ja puhumatta veneen keulassa.
Kun alukset oli kiinnitetty, Salo käveli läheiseen puhelinkoppiin ja soitti poliisille selostaen tilanteen pääpiirteittäin. Muutaman minuutin kuluttua poliisiauto kaarsikin jo paikalle.
Harry Benton ja Anja Salo purkivat leiriään, jonka he vain hetkeä aikaisemmin olivat suurella vaivalla pystyttäneet. Benton oli riisunut sukellusvarusteet ja pakkasi niitä säilytyskassiin. Salo irrotti teltan tukiputkea. Hän sanoi Bentonille:
- Tuolla järvellä on joku laiva. Se näyttää pysähtyneen. Sieltä näkyi äsken valoa. Käymmekö vilkaisemassa?
Bentonilla ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan. He olivat tehneet dramaattisen löydön, mutta se ei merkinnyt, että heillä olisi erityinen kiire. Käynti täkäläistä alusta katsomassa tuntui sitä paitsi kiinnostavalta. Benton oli lapsena päässyt silloin tällöin satamahinaajien mukaan, sillä erään hänen koulukaverinsa isä oli omistanut hinaajavarustamon. Noista ajoista alkaen Benton oli tuntenut sammumatonta kiinnostusta laivoihin.
Leiri oli pian purettu, ja matka kaupunkiin voitiin aloittaa. Benton työnsi veneen irti rannasta ja hyppäsi sen pienelle keulakannelle. Hän otti melan käteensä ja alkoi pohjasta työnnellen kasvattaa veneen etäisyyttä rannasta. Lopuksi hän meloi vielä muutaman ripeän vedon ja siirtyi sitten ohjauspulpetin ääreen. Lahden vesi kimalteli lähes tyynenä kirkkaassa kuutamossa, kun Benton starttasi moottorin käyntiin tottunein ottein. Hän ajoi hitaasti lenkin lahdella ikään kuin jättäen jäähyväiset paikalle, jossa tuntemattoman naisen ruumiin jäännökset hiljaa lepäsivät savisessa järvenpojassa - pohjassa, josta Bentonin aavistamatta oli ollut vähällä tulla hänenkin viimeinen leposijansa.
Veneen vauhti kiihtyi, ja Benton suuntasi sen keulan kohti avovettä. Pian alus oli saavuttanut täyden vauhtinsa, joka pimeässä tuntui vieläkin kovemmalta kuin päivänvalossa. Benton terästi katsettaan, ja hetken kuluttua järven pinnasta nousevan usvan seasta alkoikin näkyä paikallaan kelluva hinaaja, jossa paloivat täydet purjehdusvalot.
Välttääkseen ajamasta mahdolliseen hinausvaijeriin Benton hidasti hyvissä ajoin veneen vauhdin kävelynopeudeksi. Hän ohjasi toisella kädellä samalla kun valaisi vedenpintaa taskulampullaan. Vaijerista ei tällä kertaa näyttänyt olevan vaaraa, sillä se oli kelattu lähes kokonaan hinaajan peräkannella olevaan vinssiin. Lautta oli aivan laivan vieressä.
- Täällähän ei näy ketään, Benton sanoi. - Kierretään vielä toiselle puolelle.
Benton ohjasi veneen hitaasti aluksen keulan ympäri ja sitten kohti sen kylkeä. Vene töksähti partaaseen aivan laivan peräosassa, ja keulassa istunut Salo tarrasi kädellään kiinni kaiteesta. Saatuaan tukevan otteen hän sitoi veneen keulaköyden kiinni. Benton sammutti perämoottorin. Kuuluviin jäi vain laivan konehuoneesta kantautuva aggregaatin matalaääninen hurina sekä pääkoneen verkkainen jumpsuttava jyminä sen käydessä tyhjäkäyntiä.
- Nousemmeko laivaan?, Salo kysyi.
Benton mietti muutaman sekunnin ja yritti vilkuilla, näkyisikö aluksessa ketään. Sitten hän vastasi:
- Ehkä meidän on parasta käydä katsomassa.
Salo astui ensimmäisenä hinaajan kannelle, ja Benton seurasi pian häntä. He kävelivät aluksen ympäri ja tutkiskelivat kannella olevia hyttejä. Laiva vaikutti autiolta, vaikka kaikesta näki, että miehistö oli ollut paikalla vielä hetki sitten. Keittiön pöydällä oleva kahvipannu oli yhä kuuma. Toinen ohjaushytin ovi oli puoliksi auki.
- Ojennatko taskulampun, käyn katsomassa onko alhaalla ketään, Benton sanoi.
Sytytettyään lampun hän lähti laskeutumaan kapeassa käytävässä olevia kierreportaita pitkin alas laivan keulaosan hytteihin etsiskellen samalla valokatkaisinta. Hyttikäytävä näytti tyhjältä. Käytävän perällä oleva ovi oli kiinni. Benton valaisi lampullaan ovenkahvaa, mutta empi hetken ennen kuin ojensi kätensä sitä kohti. Hänen mieleensä palasi näky, jossa ihmisen kalvakas käsi roikkuvine jänteineen ja repsottavine verisuonineen makasi savisessa järvenpohjassa. Hän karisti tämän muistikuvan mielestään ja väänsi hitaasti kahvasta. Ovi ei ollut lukossa.
Sisältä hytistä tulvahti lämmintä ja kosteaa ilmaa, johon oli sekoittunut äskettäin poltetun tupakan tuoksua. Hytti vaikutti tyhjältä. Taskulampun valokeila osui oven vieressä olevaan sähkökatkaisimeen. "Valoa... jo oli aikakin", Benton huokaisi mielessään ja painoi katkaisimesta. Valot syttyivät.
- Mikä tämä on? Sauna? Onko tämä sauna?, hän kysyi Salolta, joka odotti rappukäytävän yläpäässä.
Salo laskeutui pari askelmaa nähdäkseen huoneen.
- Sauna taitaa olla tuon oven takana. Tämä on jonkinlainen pukuhuone.
Benton aukaisi oven, ja kuuma tuulahdus lehahti huoneeseen. Sauna oli tyhjä. Benton sulki oven.
- Olen kuullut, että te suomalaiset pidätte saunasta, mutta sauna hinaajassa... tätä on vaikea uskoa.
Salo ei heti osannut kommentoida, sillä hän ei ollut perillä siitä, kuuluuko hinaajissa olla saunoja vai ei. Suomalaisten innostuksesta saunoihin hän kuitenkin oli tietoinen. Hän oli kuullut, että monet rakentavat mökkitontillekin ensiksi saunan ja vasta myöhemmin itse mökin. "Sauna tynnyrissä - sauna hinaajassa, miksikäs ei", hän mietti.
Benton ja Salo palasivat kannelle. Tarkastettuaan kaikki muut sisätilat Benton kipusi ohjaushyttiin, jonne mittareiden vihreä valo loi tunnelmallista hohdettaan. Hän katseli ympärilleen. Ohjaamon takaseinällä roikkui kehystettynä aluksen katsastustodistus.
"M/S Kalla, kotipaikka Kuopio, merikelpoisuuden katsastus voimassa kuluvan purjehduskauden loppuun." Todistuksen oli allekirjoittanut katsastusmies Kalle Salo. Nimessä oli jotain tuttua.
Vilkaistuaan katsastustodistusta Benton tutkiskeli navigointivarusteita. Useimmat laitteista olivat hänelle tuttuja. Hän napsautti tutkan käynnistyspainiketta. Antennimoottorin vaimea hurina alkoi kuulua ohjaamon katolta. Samalla monitorista kuului ritisevää ääntä, ja vihreänkuultava tutkakuva ilmestyi ruutuun. Kuvassa näkyivät läheisten saarten rantojen ääriviivat sekä tukkilautta, joka kellui laivan vieressä. Muita aluksia tai esineitä ei tutkan kantaman sisällä näkynyt.
Benton siirtyi ohjaushytin toiseen päähän, jossa valonheittimen käyttövivusto roikkui katosta. Kytkettyään virran hän alkoi käännellä valonheitintä. Läheiset rannat näkyivät selvästi, samoin tukkiniput. Ainoatakaan ihmistä ei kuitenkaan näkynyt. Lautan toisessa päässä kellui pieni harmaa vene, joka näytti olevan sidottu kiinni tukkinippuun.
- Olemmeko tulleet aavelaivalle, vai kulkevatko laivat Suomessa miehittämättöminä?, Benton kysyi Salolta. - Tämä ei näytä olevan edes ankkuroitu. Alushan on tuuliajolla.!
- Meidän on tehtävä jotain. Emme voi jättää laivaa ajelehtimaan. Onko täällä radiopuhelinta? Ehkä meidän on otettava yhteys jonnekin?
Benton katseli hetken ympärilleen ja havaitsi pian UHF-puhelimen ohjaamon takaseinällä. Siinä oli virta kytkettynä, ja se näytti olevan säädetty kanavalle 16. Benton otti mikrofonin käteensä ja painoi tangenttia.
- "Hello, this is m/s... Kalla calling".
Radiopuhelimesta kuului vain kohinaa. Benton uudisti kutsunsa saamatta vastausta.
- Onko sinulla kokemusta näistä?, hän kysyi Salolta.
- Eipä paljonkaan, valitettavasti. Minulla ei ole edes kännykkää. Oletko kokeillut muita kanavia?
Benton väänteli kanavakiekkoa ja yritti uudelleen saada yhteyden johonkin, joka kuuntelisi. Vastaus oli joka kanavalta sama; pelkkää kohinaa. Tutkittuaan antennijohdon ja sen liittimet sekä etsittyään mahdollisia lisäkatkaisimia Benton pani mikrofonin paikalleen.
- Ei onnistu. Ihmiset taitavat olla nukkumassa. Joka tapauksessa, laiva on tuuliajolla. Meidän on laskettava ankkuri. Lautta ajelehtikoon tuon saaren rantaan.
Benton valaisi taskulampullaan aluksen keulakantta nähdäkseen minkä tyyppinen ankkurikoje laivassa oli. Se vaikutti sähkökäyttöiseltä, jolloin sen käyttö tapahtui luultavasti ohjaamosta. Benton tutki ohjaamon laitteita, mutta ei kuitenkaan löytänyt ankkurin laskemiseen tarkoitettua katkaisinta. Niinpä hän laskeutui kannelle ja suuntasi lamppunsa kohti ankkurikojetta. Mitään katkaisimia hän ei siitäkään löytänyt, mutta kojeen vieressä oli vipu, jolla rulla saatiin vapautumaan rattaistosta.
Benton kiskaisi vivusta, ja samalla ankkuri ketjuineen alkoi valua kovalla ryminällä järveen. Benton arvioi veden syvyydeksi noin kymmenen metriä. Hän käänteli rullaa jalallaan saadakseen lasketuksi tarvittavan määrän ylimääräistä ketjua.
- Eiköhän tämä tässä pysy, hän totesi lukittuaan rullan. - Nyt ei tuule kovaa, ja ilmoitamme laivasta heti maihin päästyämme. Aamulla täällä on jo väkeä.
Pysäytettyään hinaajan pääkoneen, sammutettuaan sähkökiukaan ja suljettuaan ovet Salo ja Benton olivat valmiit lähtemään. Aluksen diesel-aggregaatin he jättivät käyntiin, koska ankkurivalo sekä jääkaapit ja pakastin vaativat virtaa. Tekniikkaa tuntevana Benton huomasi kuitenkin viime töikseen tarkastaa aggregaattia pyörittävän dieselmoottorin öljymäärän.
Kuutamo valaisi yhä kirkkaasti pilvien lomasta, kun Bentonin ja Salon vene kiihdytti vauhtiaan kohti läheistä salmea. Salo katseli kuinka hämärästi valaistu hinaaja hiljaa peittyi järvenpinnassa leijuvaan usvaan. Vain mastonhuipussa palava ankkurivalo oli enää näkyvissä laivan hävitessä niemen taakse. Edessä aukeni suuri järvenselkä, jonka toisella rannalla näkyi muutaman sekunnin välein linjaloiston nopea valosarja. Benton lisäsi kaasua samalla kun valaisi karttaa taskulampullaan. Lampun lasiin hän oli kiinnittänyt tumman kankaanpalan, jotta valo ei sokaisisi hänen silmiään.
Veneen peräaallot kimaltelivat kuutamossa sen edetessä pitkin suurta järvenselkää. Välillä ratin takana istuva Benton kohottautui istuimeltaan nähdäkseen paremmin kaukaisen rantaviivan. Viileä viima sai veden valumaan hänen silmistään, mikä luonnollisesti heikensi näkyvyyttä. Välillä Benton räpytteli silmiään ja pyyhki niitä kämmenselällään. Yhtäkkiä hän vähensi vauhtia ja kohottautui jälleen katsomaan jotain edessäpäin. Hän nosti kämmenen silmiensä yläpuolelle vähentääkseen kuun häikäisyä.
- Mitä nyt, Salo kysyi.
- Katsopas sinäkin, eikö tuolla kellu jotain. Jokin esine.
Salo suuntasi katseensa etuoikealle ja nyt hänkin näki tumman hahmon vedenrajassa. Benton hidasti yhä nopeutta, kunnes vene lipui tuskin kävelyvauhtia kohti tuntematonta esinettä. Epämiellyttävät muistikuvat viime tuntien tapahtumista tulivat Bentonin mieleen hänen ohjatessaan kohti tummaa hahmoa. Hän tunsi vilunväreiden kulkevan pitkin selkänahkaansa.
Kohde tuli lähemmäksi ja oli pian tunnistettavissa. Se oli perämoottorilla varustettu alumiinivene. Sen keulapenkillä istui joku eteenpäin kyyristyneenä ja liikkumattomana.
- Hei siellä... aloitti Benton äidinkielellään, mutta keskeytti lauseensa ja pyysi Saloa jatkamaan.
- Onko ongelmia? Voimmeko olla avuksi? Salo kyseli.
Kukaan ei vastannut. Veneet tökkäsivät toisiinsa. Benton osoitti lampullaan tuntematonta hahmoa, joka osoittautui keski-ikäiseksi mieheksi. Mies istui nojallaan etuviistossa käsillään päätään tukien. Hän ei näyttänyt reagoivan mitenkään toisen veneen saapumiseen.
- Kuka te olette?, Salo kysyi saamatta vastausta. - Voimmeko auttaa jotenkin? Onko teillä ongelmia?
Mies ei vastannut, mutta nytkähti kuitenkin osoittaen kuulleensa kysymykset. Sitten hän kohotti hitaasti päänsä, kääntyi Salon puoleen ja jäi tuijottamaan häntä muutamaksi sekunniksi poissaoleva ilme kasvoillaan. Ennen kuin Salo ehti sanoa sanakaan, miehen suusta kajahti ilmoille mielipuolinen kimeä huuto, ja hän alkoi rimpuilla hysteerisesti. Salo säpsähti ja vetäytyi refleksimäisesti taaksepäin. Samalla mies tarrautui häntä puseron rinnuksesta ja sopersi jotain käsittämätöntä. Vaikka sanoista ei saanut selvää, miehen äänensävy ja kasvojen ilme kuvastivat pelkoa ja kauhua.
Myös Salo kiljaisi säikähdyksestä, ja Benton riensi hänen avukseen.
- Please, calm down... hän puhutteli miestä samalla kun irrotti Saloa tämän otteesta. - Everything is allright, hän jatkoi todeten samalla mielessään hokevansa tyypillisiä elokuvien kliseitä.
Selvittyään säikähdyksestään Salokin sai puhekykynsä takaisin, vaikka vapisikin yhä.
- Me viemme teidät turvaan. Nouskaa tänne veneeseen, hän sanoi.
Mies käpristyi liikkumattomana paikalleen, kunnes Benton ja Salo puoliväkisin kiskoivat hänet laidan yli veneeseensä. Miehen veneen he kiinnittivät oman aluksensa perään. Matka jatkui.
Noin tunti oli kulunut kahden veneen yöllisestä tapaamisesta kun Benton ohjasi alukset aallonmurtajan ohitse kaupungin purjehdusseuran rantaan. Hän laskeskeli mielessään, että ilman hinattavaa venettä matka olisi sujunut noin puolta nopeammin. Mukaan otettu mies oli koko matkan ajan kyhjöttänyt liikkumatta ja puhumatta veneen keulassa.
Kun alukset oli kiinnitetty, Salo käveli läheiseen puhelinkoppiin ja soitti poliisille selostaen tilanteen pääpiirteittäin. Muutaman minuutin kuluttua poliisiauto kaarsikin jo paikalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)