22. Etsintä alkaa

Vielä aamulla oli näyttänyt siltä, että on tulossa erinomaisen kaunis syyspäivä. Aurinko oli paistanut niin lämpimästi kuin se yleensä tähän aikaan vuodesta voi paistaa. Vain muutama repaleinen pilvi oli silloin tällöin ajelehtinut peittämään sen lämmittävät säteet. Vähitellen pilviä oli tullut yhä enemmän, ja ne olivat muuttuneet tummemmiksi. Puolen päivän jälkeen, samaan aikaan kun tuuli oli alkanut nostaa yhä korkeampia aaltoja järvenselälle, viimeinenkin kappale sinistä taivasta oli kadonnut näkyvistä. Kuin pisteeksi i:n päälle taivaalta oli alkanut ripotella vettä. Syysmyrskyn merkit olivat niin selvät, että ei tarvittu television meteorologia niitä lukemaan.

Kallaveden tihkusateisella selällä, kaukana toisistaan, eteni kaksi pientä laivaa, musta ja valkoinen. Niiden suunta oli sama, vaikka niiden ohjaajat olivatkin valinneet eri reitit. Vuorotellen ja välistä samaan aikaankin alukset puskivat keulansa suuriin vaahtopäisiin vastalaineisiin, joiden harjat murtuivat tuulen voimasta. Vettä pärskähteli alusten keulan ylitse kastellen ohjaushyttien ikkunat aika ajoin läpinäkymättömiksi. Valkoisen laivan messinkisillä kohokirjaimilla kirjoitettu nimi, "Katariina", hävisi välillä aaltoihin ilmestyen jälleen näkyviin laineen mentyä. Aluksen ruoria piteli sen omistaja, tehtailija Matti Tuovinen.

- Aikamoinen keli, hän sanoi vieressään istuvalle toimittaja Vesa Monoselle.

- Onpa totisesti. Ja lähdettäessä oli vielä niin kirkasta. Ei tainnut tuullakaan.

- Syksyt ovat tällaisia. On sitä oltu pahemmissakin ilmoissa. Nyt sentään näkee joitain. Pari vuotta sitten, se taisi olla marraskuuta, oltiin säkkipimeällä vielä kovemmassa kelissä kuin nyt. Silloin ajattelin, että taisi tulla tehtyä tyhmä reissu...

- Jouduitteko oikein merihätään?

- No jaa, eihän sitä nyt järvellä voi merihätään joutua. Kyllä siitä selvittiin. Tosin olisi siinä voinut käydä kehnostikin. Vesille lähdettäessä pitää aina muistaa ottaa yksi asia mukaan, vaikka mitään muuta ei ottaisikaan.

- Ai mikä?

Tehtailija Tuovinen piti pienen sanojensa tehoa lisäävän tauon, vilkaisi naama aitosavolaisessa virneessä Monosta ja vastasi:

- Uimahousut.

Yllättävä vastaus sai Monosen purskahtamaan nauruun, jota Koposen virneen syveneminen entisestään vielä lisäsi. Miehet olivat vanhat ystävykset ja tunsivat toisensa hyvin. Vitsailu sujui kuin luonnostaan. Yhdessä oli aikoinaan oltu kauppamatkoilla Neuvostoliitossa ja koettu paljon muutakin. Kokemuksissa riitti muistelemista.

Huolimatta kovasta aallokosta ja aluksen keinumisesta M/S Katariinan salongissa oli leppoisa tunnelma. Anja Salo kertoi kaukomatkoistaan tehtailijan vaimolle, Ritva Tuomiselle. Insinööri Pekkarinen istui mietteissään sohvalla.

- Sanoitko Mato Grosson?, Ritva Tuovinen kysyi.

- Kyllä. Se on suuri alue Brasilian keski-osassa, lähellä Boliviaa. Leirimme sijaitsi jonkin aikaa Itiquira-joen varressa. Sieltä siirryimme Serra do Roncador -vuoristoon. Teimme arkeologisia kaivauksia. Tehtäväni oli intiaanikulttuureiden tutkiminen. Paikalliset vain eivät oikein pitäneet meistä. Ajattelivat kai, että olemme jonkinlaisia haudanryöstäjiä, että loukkaamme esi-isien henkiä. Leiriimme hyökättiinkin, jolloin eräs professori kuoli. Tämän jälkeen hakeuduin vähitellen pois sieltä.

Ritva Tuovinen kuunteli tarkkaavaisena. Hänen oma matkustelunsa rajoittui muutamaan käyntiin Välimeren lomakohteissa, joten kertomukset luoksepääsemättömistä viidakoista ja alkuasukkaiden hyökkäyksistä kuulostivat hänestä eksoottisilta. Vaikka hän olikin nyt varakas ja koulutettu tehtaanomistajan rouva, hänen taustansa oli varsin vaatimaton. Hän oli ollut pienen mökin tyttö, joka oli sisukkaasti raivannut tiensä menestykseen. Hän olikin monesti mielessään kiitellyt vanhempiaan siitä, että heillä oli ollut kaukonäköisyyttä ohjata tyttärensä opintielle ja pois kotinurkista.

Ritva Tuovinen oli iältään lähempänä viittäkymmentä, mutta häntä olisi voinut luulla paljon nuoremmaksikin. Hänen hyvin hoidettu, lähes musta tukkansa, olisi kelvannut vaikka kampaamon mallikuviin eikä hänen kaunispiirteisissä kasvoissaankaan ollut mitään huomauttamista. Tällaiselle epäviralliselle retkellekin hän oli pukeutunut poikkeuksellisen huolitellusti.

Tuovisen perheessä oli kaksi lasta, jotka molemmat olivat jo lähteneet kotoa, ainakin toistaiseksi. Poika Petteri opiskeli ensimmäistä vuottaan Helsingin kauppakorkeakoulussa ja tytär Katariina oli vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa. Insinööri-isä olisi halunnut edes jommankumman lapsistaan seuraavan hänen ammatinvalintaansa, mutta ainakin hänen poikansa oli valinnut toisin. Lukiosta vuodeksi ulkomaille lähtenyt Katariina sen sijaan vielä mietti omaa uranvalintaansa.

Johtaja Tuovinen ei ollut säästellyt rahaa varustaessaan laivaansa. Hän oli tutkiskellut ulkomaisia jahtiesitteitä ja saanut niistä monia ideoita. Aluksen salonki, joka oli laivan kansikerroksessa, oli sisustettu ylellisesti ja hyvällä maulla niin että yhtiön vaativimmatkin asiakkaat viihtyisivät järviristeilyillä. Tällaisia risteilyjä tosin oli ollut vähemmän kuin laivan omistaja oli alunperin ajatellut, mutta matkat olivat olleet sitäkin antoisampia. Teak-laudoilla ja -vanerilla verhoillun salongin toisessa päässä oli viihtyisä sohvaryhmä pöytineen ja toisessa päässä tuolien ympäröimä ruokapöytä. Salongin seinustoilla oli erilaisia hyllyjä ja kaappeja. Taiteelliset pöytälamput, pitsireunaiset verhot ja monet erilaiset koriste-esineet viimeistelivät sisustuksen.

Salongin takaosasta vei toinen ovi keittiötiloihin ja toinen alakertaan laskeutuville portaille. Hieman korkeammalla sijaitsevaan ohjaushyttiin noustiin kierreportaita salongin keulapuolelta. Matkustajien hytit olivat kaikki laivan pohjakerroksessa.

Insinööri Pekkarinen ei ollut pitkään aikaan sanonut sanaakaan. Hän oli istuskellut pöydän ääressä ja lueskellut pari kuukautta vanhaa aikakauslehteä, jonka hän oli poiminut kirjahyllyn reunalta. Nyt hän pani lehden pöydälle ja katseli hetken aikaa ulos ikkunasta.

- Aikamoinen myräkkä tuolla ulkona. Ei olisi aamulla uskonut. Mikä mahtaa olla kippareiden aikomus?

Anja Salo vilkaisi ulos. Vaahtopäälaineet ajelehtivat laivan sivuitse. Kaukana näkyi jokin toinen alus.

- Oli puhe, että käydään siellä saaressa, Salo sanoi. Samalla hän muisti, että kysyjä oli onnettoman tapahtuman silminnäkijä ja uhrin omainen. - Nimittäin... ellei sinulla ole mitään sitä vastaan.

- Ei ole. Siksihän me tänne lähdimme. Tehdään vain mitä tultiin tekemään.

Salo pohdiskeli, miltä Pekkarisesta mahtoi tuntua, kun lähestyttiin hänen vaimonsa katoamispaikkaa. Hän ihmetteli insinöörin lujahermoisuutta. Katseltuaan vielä hetken aikaa ulos ikkunasta hän nousi ja lähti kävelemään kohti keittiötä. Siellä hän avasi jääkaapin ja mietti mielessään, haluaisivatkohan myös insinööri Pekkarinen ja rouva Tuovinen jotain välipalaa.

- Otatteko teetä?, hän kysyi. - Panen vettä kiehumaan. Missä täällä on kuppeja?

Rouva Tuovinen neuvoi astioiden paikan, ja Salo alkoi nostella niitä keittiön pöydälle. Sitten hän avasi uudestaan jääkaapin.

- Mitä haluaisitte teen kanssa?, hän kysyi. Täältä voi ottaa leivän pääll... hei mitä ihmettä...

Anja Salon lause keskeytyi, kun osa jääkapin sisällöstä romahti hänen päällensä.

- Hei mitäs nyt tapahtuu?, hän jatkoi ja työnsi oven kiinni.

Laiva keinui raivokkaasti puolelta toiselle, joten Salon oli vaikea pysyä pystyssä hoippuessaan salonkiin. Tavaroita lenteli lattialle. Alus näytti kaatuvan.

- Mitä tapahtuu?, rouva Tuovinen huusi ohjaamon oviaukkoon. Hänen äänensä kuulosti pelokkaalta. - Miksi tämä kallistelee?

- Ei hätää, kuului tehtailijan huuto ohjaamosta. - Pankaa tavaroita kiinni. Ajetaan vähän aikaa sivutuulessa. Kohta tullaan saaren suojaan.

Salongissa olijat alkoivat keräillä lattialle pudonneita esineitä ja sijoitella niitä vähemmän putoamiselle alttiisiin paikkoihin. Salo horjui takaisin keittiöön ja nosteli jääkaapista pudonneita purkkeja. Yksi niistä, lasinen hillopurkki, näytti haljenneen. Katariina keinui rajusti korkeissa sivulaineissa. Matka suurimpien laineiden harjalta toiselle oli hyvinkin kymmenen metriä ellei ylikin. Runsaat neljä metriä leveä ja vajaat kaksi metriä syvällä kulkeva alus osui juuri sopivasti laineiden väliin, ja nouseva laine sai sen rajusti kallistumaan. Kallistelut olivat nopeita, sillä raskas pohjalasti pyrki tasoittamaan alusta voimakkaasti. Sivuttainen liike kansirakenteiden tasalla oli hyvinkin pari metriä suuntaansa ja se ei todellakaan jäänyt matkustajilta huomaamatta.

- Kääntäisivät nyt jo ihmeessä, rouva Tuovinen huokaili pitäessään kiinni sohvan reunasta. - Tästähän tulee pahoinvointi.

Salo istui hiljaa paikallaan ja katseli ulos vastatuulen puolelta, jossa jälleen oli tulossa jättimäinen aalto. Pekkarinen yritti pysyä jalkeilla pitämällä kiinni ovenkahvasta ja tukemalla toista kättään hyllyn reunaan. Salo mietti, oliko Pekkarinen valinnut ovensuupaikan päästäkseen hyppäämään nopeasti ulos, jos laiva kaatuisi. Tuskinpa sentään.

Ohjaamossa toimittaja Mononen loi aika ajoin pelokkaita katseita Tuoviseen, joka näytti kääntelevän ruoria näennäisen huolettomana. "Kaipa tuo laivansa tuntee", Mononen mietti. "Kaikkeen sitä pitääkin lähteä. Ufoja etsimään. Naurettavaa."

Vähitellen aluksen kulku muuttui rauhallisemmaksi, sillä vieressä oleva pieni saari suojasi sitä laineilta. Tyyntä kesti kuitenkin vain hetken, sillä vielä jouduttiin ylittämään kappale raivoavaa selkää ennen kuin päästiin päämäärään eli sen saaren rantaan, missä rouva Pekkarinen oli kokenut kohtalonsa. Katariinan matkustajat tunsivat olonsa helpottuneeksi aluksen vihdoin lipuessa kallioisen niemen suojaan ja Tuovisen laskeutuessa kannelle ankkuria laskemaan.