3. Rikos vai mysteeri

Komisario Saarinen ja rikostutkija Paavola keskustelivat pöydän ääressä poliisilaitoksen taukohuoneessa. Molemmat miehet olivat jo jonkin aikaa työskennelleet toimistoissaan, ja nyt oli aamukahvin aika. Eräs uusi rikostapaus tuntui askarruttavan heitä.

- Tällaista ei ole ennen tapahtunut näillä seuduilla, mutisi Paavola mietteissään. En ymmärrä, millä sitä miestä oli viilletty. Milloin saat raportin patologilta?

- Lupasivat iltapäiväksi. Sanoivat, että kaveri on aivan kuin siltä olisi veret laskettu.

- Tuntuu ihmeelliseltä. Eivät kai koirat tuollaista tee? Jos ruumis on maannut pusikossa ja...

- En ole kuullut koirien kuristaneen ketään hengiltä. Tämä oli kuristettu.

Rikostutkija Paavola nosti kahvikupin huulilleen ja siemaisi pitkän kulauksen. Sitten hän yskäisi vaimeasti selvittääkseen kurkkuaan ja sanoi:

- Kukaan ei ole vielä tiedustellut ruumiista. Ehdotan, että emme anna toistaiseksi mitään tietoja julkisuuteen. Katsotaan ensin mitä uutta saamme selville. Voi olla, että on otettava yhteys Helsinkiin.

Miehet jatkoivat pohdiskeluaan ja palasivat sitten tavanomaisia yön tapahtumia - puukotuksia ja sen sellaisia - selvittelemään.

Sanomalehtien toimituksissa ollaan aina valppaana. Toimittajien tehtävänä on tietää mitä ympäristössä tapahtuu. Jotakin kautta tieto menee heille silloinkin kun sen ei tarkoiteta menevän. Niin oli käynyt nytkin. Kun korkeat poliisiviranomaiset sopivat keskenään, että asia pidetään lehdistöltä salassa, paikallisen lehden toimituksessa tiedettiin jo, että eräästä Kuopion puistosta oli aamulla löydetty kuollut mies. Joku oli nähnyt, kuinka häntä kannettiin ambulanssiin. Myös poliiseja oli nähty paikalla.

Komisario Saarinen joutui - eikä suinkaan ensimmäistä kertaa uransa aikana - turvautumaan mielikuvitukseensa Kuopion Uutisten toimittaja Vesa Monosen soittaessa hänelle ja kysyessä ruumiista:

- Se oli joku kuoliaaksi paleltunut puliukko. Ei sen kummempaa. Mitään rikokseen viittaavaa emme ole havainneet. Ikävä juttu tietysti sinänsä, mutta tällaistahan sattuu.

- Niin, mutta eräs silminnäkijä kertoi nähneensä miehessä pahoinpitelyn jälkiä.

"Pahus!", ajatteli Saarinen itsekseen ja mietti hetken millainen selitys kelpaisi lehtimiehelle:

- Tuota, tuota, tiedättehän te nuo laitapuolen kulkijat. Mies oli illalla nahinoinut tuossa torin kulmilla ja ilmeisesti siinä saanut joitakin naarmuja. Verta nenästä ja niin pois päin. Meille tuosta jo illalla ilmoitettiinkin. Asialla ei ole kuitenkaan yhteyttä hänen kuolemaansa.

Toimittaja Mononen tyytyi komisarion selitykseen ja mietti miten sijoittaisi uutisen lehteen vai kirjoittaisiko siitä lainkaan. Pieni juttu yhdelle palstalle. Eiköhän se riittäisi. Ei siis rikos vaan tapaturma, vai miksi pultsarin kokemaa kohtaloa nimittäisi? Luonnolliseksi kuolemaksiko?

Rikoshan se kuitenkin oli, ainakin asiaa tutkivien poliisimiesten mielestä. Laboratorio oli ilmoittanut miehen kuolinsyyksi menehtymisen veren loppumiseen. Uhrin vaatteissa ja puistossa hänen löytöpaikallaan oli kyllä ollut verta, mutta ei niin paljon että sen määrän menettämiseen olisi kuollut. Veri oli täytynyt poistaa uhrista jonnekin muualle - vielä hänen eläessään. Mutta kuka sen olisi tehnyt? Ja mitkä olivat ne käsittämättömät jäljet uhrin kaulassa? Vampyyreihin kukaan poliiseista ei sentään uskonut, mutta jonkinlaisen rituaalimurhan mahdollisuutta mietittiin.

Tutkimukset jatkuivat rutiininomaisesti, mutta mitään oleellista uutta ei tullut ilmi. Johtolangat - jos sellaisia edes oli - loppuivat kaikki lyhyeen. Samaan aikaan kun uhrin omaisille ilmoitettiin traagisesta tapahtumasta, ja hänen tuttaviaan puhuteltiin, pari rikostutkijaa ryhtyi perehtymään paikkakunnan epämääräisen aineksen viimeaikaiseen toimintaan. Erilaisia outoja yhteenliittymiä - paholaisen palvontaa ja sen sellaista - paikkakunnalla tiedettiin esiintyvän. Poliisit toivoivat, että ehkä niitä tutkimalla löytyisi vastaus salaperäiseen viiltelymurhaan.