34. Viimeinen taisto

Vesa Mononen istui toimistossaan ja piteli käsissään lehtensä uusinta numeroa. Hän luki juuri omaa artikkeliaan, joka oli otsikoitu "Salaperäisiä katoamisia Kuopiossa". Se oli vaatimaton kahden palstan juttu, ja siinä todettiin muutaman ihmisen hävinneen viime päivinä jonnekin. Artikkelissa kerrottiin myös aiemmin sattuneista silpomistapauksista ja pohdittiin, liittyisivätkö ne mitenkään näihin katoamisiin. Tarinan faktat, puhumattakaan todisteista, olivat varsin vähäisiä.

"Pahus vieköön", Mononen harmitteli mielessään. "Ja minä kun luulin olevani tekemässä vuosisadan jymyjuttua. Mitä minä siellä järvelläkin oikeastaan tein, pimeässä ja myrskyssä? Tai sainhan sieltä sentään pienen jutun uponneesta veneestä ja pelastuneista miehistä, mutta ei se ollut sitä mitä olin hakemassa, ei totisesti. Ufoja, niistä olisin halunnut kirjoittaa. Nyt en saa edes spekuloida aiheella. Katkeaisivat muuten välit poliisiin. No eipä toisaalta ole mistä kirjoittaakaan. Entä jos haastattelisin sitä amerikkalaista?"

Monosen haaveilema amerikkalainen ei kuitenkaan ollut juuri nyt haastateltavissa, sillä hän kiiti Kallaveden aalloilla retkiveneen ohjaimissa kyydissään eräitä muita amerikkalaisia - sekä suomalainen nainen. Vene lähestyi troolari Sintin uppoamispaikkaa, ja Benton hiljensi nopeutta.

- Tässäkö se on?, luutnantti Preston kysyi.

- Vähän matkan päässä, Benton vastasi. - Suunnilleen tuon niemen kärjessä. Mietin tässä juuri, mihin meidän pitäisi rantautua. Luuletko, että jääminen aivan hylyn kohdalle toisi paikalle uteliaita? Tai vastapuolen ehkä?

- Se on mahdollista. Ehkä on parasta varmuuden vuoksi ankkuroitua hieman kauemmaksi, esimerkiksi tuon niemen toiselle puolelle. Sieltä ei ole suoraa näköyhteyttä hylylle. Toisaalta uskon, että tehtävämme on pian ohi, joten asialla ei ole suurta merkitystä. Mutta koskaanhan ei voi olla liian varovainen - sen olen näissä hommissa oppinut.

Benton ohjasi veneen niemenkärjen ohitse ja käänsi sen kohti matalaa kivistä lahtea. Matruusi Jung oli kiivennyt keulakannelle tähystämään pohjaa. - Stop, hän huusi nähdessään joukon suuria harmaita kiviä veneen edessä. Onneksi ne olivat syvällä. Wilkers oli kaivanut rantaa lähestyttäessä ankkurin esiin veneen penkin alta ja ojensi sen nyt keulaluukun kautta matruusitoverilleen. Vene liukui vielä pari metriä, jonka jälkeen Jung pudotti ankkurin pohjaan. Hän laski muutaman metrin löysää köyttä ja sitoi köyden toisen pään keulapollariin.

Ankkuriköyden pituus ei aivan vastannut virallisia normeja, mutta sen oletettiin riittävän tällaisella ilmalla. Kun köysi kiristyi, heikko tuuli käänsi veneen rannan suuntaisesti, ja se jäi paikalleen kellumaan. Se kääntyili kuitenkin silloin tällöin vuoroin vasemmalle ja vuoroin oikealle, kunnes kiristyvä naru taas pakotti sen vaihtamaan suuntaansa. Ankkuri siis ainakin piti.

Salo oli valmistanut matkan aikana vaatimattoman kahviaterian veneen keittiössä ja tarjosi sitä nyt matkustajille:

- Täällä olisi kahvia ja jotain suuhunpantavaa, jos kiinnostaa ennen töiden aloittamista.

Miehet kiittelivät ja ottivat yksitellen kuppinsa sekä keksi- ja pullalautasensa. Ruokatarvikkeet Salo oli hakenut pikaisesti sataman vieressä olevasta kaupasta hieman ennen lähtöä.

Vaikka oltiin jo pitkällä syksyssä, ilma oli varsin lämmin. Aurinko paistoi - jos tähän vuodenaikaan näin voi sanoa - "kesäisesti", ja punertavien ja kellertävien lehtipuiden värittämä maisema oli silmiinpistävän kaunis. Kuulas ilma sai värit näkymään tavallistakin paremmin.

- Tulee kotimaisemat mieleen, matruusi Wilkers totesi. - Isälläni on mökki samanlaisen järven rannalla British Columbiassa. Näkymä voisi olla sieltä. Olemme siellä usein kesäisin.

- Minun kotimaisemiani tämä ei kyllä muistuta, ei tippaakaan, matruusi Jung vastasi. Olen Uudesta Meksikosta, Santa Claran lähistöltä. Siellä ei ole vettä kuin suihkulähteissä eikä paljon puitakaan, ei ainakaan näin värikkäitä. Isä olisi halunnut istuttaa pari, mutta eihän niit...

Kersantti Kowlow keskeytti nuoren matruusin muistelot:

- Hkrhömm, no niin miehet. Eiköhän ruveta hommiin, sillä ehtii tulla ilta ennen kuin me kukin olemme antaneet täydellisen kotipaikka- ja sukuselvityksemme. Jahti on tuossa suunnassa... eli ei kun veteen vaan. Sanomaansa tehostaakseen Kowlow alkoi vaihtaa märkäpukua yllensä. Muut seurasivat hänen esimerkkiään.

- Sinä lähdet varmaan mukaan?, Preston kysyi Bentonilta kiinnittäessään sukellusvyönsä solkea. - Tiedät paikat ja tunnet aluksen. Varusteita löydät tuosta kassista.

Bentonin pari viimeistä uintiretkeä olivat olleet enemmän tai vähemmän kammottavia kokemuksia, joten hän ei tuntenut erityistä intoa jälleen laskeutua tuohon kylmään ja mustaan hautaan, johon oli kätkettynä kolmen ihmisen ruumiit - tai ainakin tieto heidän katoamisestaan. Monia vaaroja kokeneena Benton kuitenkin hillitsi epämiellyttävät tunteensa ja pukeutui sujuvasti märkäpukuun sekä nosti paineilmalaitteet selkäänsä. Kaikki näytti olevan kunnossa. Laskeutuessaan veteen, hän neuvoi Saloa:

- Pidähän sinä Anja vene lämpimänä sillä välin kun me olemme poissa. Noissa miesten kasseissa taitaa olla jotain kättä pitempääkin, jos satut tarvitsemaan. Muista tähdätä huolella.

Samassa Benton oli hävinnyt pinnan alle muiden miesten perään. Vain kuplavanat osoittivat mihin suuntaan seurue oli matkalla. Vähitellen miehet olivat edenneet niin kauas, että kuplia ei voinut enää erottaa ympäröivästä laineikosta. Anja Salo tuijotti kuitenkin yhä siihen suuntaan, mihin amerikkalaiset olivat uineet. Hän mietti, oliko Benton laskenut leikkiä puhuessaan tähtäämisestä. Luultavasti, sillä eiväthän miehet olisi jättäneet häntä yksin, jos jokin vaara olisi ollut olemassa. Kukaan tuskin uhkasi ankkuroitua retkivenettä, joka ei ollut edes troolarin uppoamispaikalla. Sitä paitsi eihän lähistöllä ollut ketään.

Veden alla oli pimeää ja sameaa niin kuin oli odotettuakin. Miehet uivat jonossa seuraten luutnantti Prestonia, joka määritteli suunnan ja kohteen rannekompassinsa avulla. Muutamia Bentonin mittalaitteita oli otettu mukaan matkalle, ja niiden kantaminen oli jätetty nuorten matruusien huoleksi.

Sukeltajien edetessä vesi mataloitui ja pohja muuttui entistä kivisemmäksi. Tämä osoitti, että oltiin juuri niemenkärjen kohdalla. Pian tuli taas syvempää ja pohjan laatu muuttui mutaiseksi ja paikoin saviseksi. Miehet laskeutuivat lähelle pohjaa noin seitsemän metrin syvyyteen.

Paineenlisäys nipisteli Bentonin korvissa ja hän teki muutamia nielemisliikkeitä. Hän muisteli, miltä oli tuntunut uida 127 metrin syvyydessä erästä hylkyä tutkimassa. Tuollaisiin syvyyksiin liittyy aina riskejä. Riskit olivat kuitenkin olennainen osa ufotutkijan ammattia. Moni Bentonin työtehtävä oli liittynyt tavalla tai toisella laivanhylkyihin, sillä hylyt ovat avaruuden salaperäisille vieraille kuin avoimia historiankirjoja tai vapaita ulkoilmamuseoita, jotka tarjoavat runsaasti tietoa ihmislajin elämästä ja menneisyydestä. Tutkijapiireissä pidettiin jopa mahdollisena, että sopivien hylkyjen puuttuessa avaruusolennot järjestävät niitä lisää upottamalla jonkin aluksen. Tällaisia ajatuksia oli herännyt, kun oli todettu joidenkin vastikään uponneiden sotalaivojen olleen kuin hylynryöstäjien jäljiltä, silloin kun ensimmäiset omat sukeltajat olivat menneet niihin. Aluksi oli tietysti epäilty vastapuolen ehtineen hylyille ensiksi, mutta vähitellen oli päädytty siihen, että joku muukin ilmeisesti liikkuu samoilla asioilla.

Bentonin mietteet katkesivat, kun uimareiden jono ensiksi hidasti vauhtiaan ja hajaantui sitten eri suuntiin. Edessä lepäsi troolari Sintin osittain revennyt hylky taskulampuista lähtöisin olevien valokiilojen risteillessä sen kyljissä ja limaisessa pohjassa. Alus oli runsaasti kallellaan ja sen perä oli huomattavasti syvemmässä kuin keula.

Preston kaivoi vaalean muovinpalan ja tussin vyökotelostaan ja kirjoitti Bentonille: "Missä laitteet ovat?"

Benton viittasi Prestonin peräänsä ja ui kohti avointa ohjaamon ovea. Hän valaisi lampullaan sisätiloja. Kaikki näytti olevan täydellisessä kaaoksessa niin kuin tuhoisan räjähdyksen ja uppoamisen jäljiltä voi olettaakin. Irtainta rojua lojui siellä täällä. Benton osoitti kannella makaavaa suurehkoa elektronista mittalaitetta ja näytti käsimerkkejä. Wilkers ja Jung uivat paikalle ja tarttuivat kojeeseen. Benton pani kätensä vaakasuoraan ikään kuin järven pohjaa mallatakseen. Toisella kädellään hän oli laskevinaan jotain toisen käden päälle eli pohjaan. Samanaikaisesti hän siirsi molempia käsiään laivan laidan yli kohti oikeata järvenpohjaa yrittäen vielä tehostaa viestiään kasvonilmeillään - sikäli kun niitä naamarin läpi oli nähtävissä. Vasta kun hän toisti tämän inspiroidun pantomiimiesityksensä, miehet tajusivat, että hän halusi laitteet vietävän järven pohjaan aluksen viereen.

Ohjaamosta löytyi myös muutama muu kadonnut laite, jotka nekin vietiin edellisten viereen odottamaan. Onneksi pohja oli tällä kohdalla varsin kova, joten kojeet eivät vajonneet mudan ja liejun sisään.

Kun laivan ohjaamo oli perinpohjaisesti tutkittu, miehet siirtyivät tutkimaan sisähyttejä. Preston ja Benton vilkaisivat toisiinsa kuin kysyen, kuka menisi sisään ensimmäisenä. Kuin vastauksena heidän empimiseensä kersantti Kowlow lähti uimaan kohti oviaukkoa ja liukui sujuvasti sisään mustaan rappukäytävään. Muut odottivat joitakin sekunteja, ja sitten matruusi Wilkers seurasi kersanttia. Benton ja Preston uivat seuraaviksi viitaten matruusi Jungia odottamaan ulkopuolella.

Troolarin hyttitilat olivat vieläkin kurjemmassa kunnossa kuin ohjaamo. Kaapit, pöydät ja tuolit olivat niin sekaisin, että kulkeminen niiden lomitse oli vaikeaa, ellei lähes mahdotonta. Osa tavarasta kellui hyttien katoissa.

Miehet haravoivat hyttiä etsien tutkimusvälineitä. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Aluksen takaosaan johtava ovi oli kiinni. Wilkers yritti repiä sitä auki, kunnes ovenkahva katkesi ja jäi hänen kouraansa. Hän viskasi sen lattialle. Ovi oli ilmeisesti turvonnut kastuessaan. Tällä välin Kowlow oli löytänyt jostakin kapean rautatangon ja alkoi vääntää sillä ovea auki. Puusta irtosi palasia hänen jängätessä rakoa suuremmalle. Vähitellen ovi alkoi vääntö väännöltä avautua.

Kowlow viittasi miehiä luokseen. Preston valaisi oviaukkoa taskulampullaan. Ovi ei vieläkään avautunut kunnolla. Tuntui kuin joku olisi vetänyt sitä sisäpuolelta. Preston, Benton ja Wilkers ottivat kukin kaksin käsin kiinni oven reunasta ja väänsivät sen auki väkisin. Selitys jumiutumiseen paljastui saman tien. Sinertävä, kuolinkouristukseen jäänyt miehenkäsi oli yhä kiinni sisäpuolisessa ovenkahvassa. Vainaja oli ilmeisesti yrittänyt pois hytistä aluksen räjähtäessä, mutta ehtinyt kuolla ennen kuin sai oven auki. Kuolleen miehen kauhusta vääntyneet kasvot tuijottivat yhä hyttiin saapujia ikään kuin mies olisi halunnut kertoa heille jotain. Matruusi Wilkers pudisteli päätään tavalla, josta voi päätellä näyn olevan liikaa jopa kaikkeen tottuneille taistelusukeltajille - ainakin nuorimmille heistä.

Tehtäviinsä koulutettuina sotilaina miehet eivät antaneet dramaattisten näkyjen hidastaa työtään vaan jatkoivat kadonneiden tutkimuslaitteiden etsimistä. Puuttuvat niistä löytyivätkin tästä lukittuna olleesta takahytistä. Lisäksi löytyi jotain ikävämpääkin: kaksi ruumista lisää. Toinen niistä nojasi hytin takaseinään puoliksi istuvassa asennossa osittain kelluen ja toinen rojahti suoraan Wilkersin päälle hänen avatessaan WC:n ovea. Jälkimmäinen vainaja oli alaston, joten kuolema oli ilmeisesti yllättänyt hänet kesken suihkun tai vaatteiden vaihdon - tai mitä hän olikaan ollut tekemässä. Miehen päässä oli suuri ruhjoutuma, jonka hän oli mahdollisesti saanut paiskautuessaan räjähdyksen voimasta johonkin terävään esineeseen.

Preston vilkaisi kelloaan. Paineilmaa oli jäljellä enää muutamaksi minuutiksi, joten hän näytti käsimerkeillä, että nyt oli aika lähteä paluumatkalle. Miehet keräsivät pohjasta ne tutkimuslaitteet, jotka olivat sinne jättäneet ja lähtivät uimaan kohti venettään. Benton jäi vielä hetkeksi keräämään näytteitä troolarin viereltä ja kyljistä sekä tutkimaan aluksen pohjan repeytyneitä teräslevyjä. Lopulta hänkin lähti uimaan siihen suuntaan, jossa toisten sukeltajien laitteista nousevat kuplavanat kimaltelivat auringossa.