37. Etsintä päättyy

Ambulanssi kurvasi siniset valot vilkkuen sairaalan päivystysosaston pihaan, ja Anja Salo kannettiin baareilla sisään. Sairaanhoitajat nostivat hänet pyörillä varustetulle tutkimuspöydälle ja siirsivät saman tien tutkimushuoneeseen. Keski-ikäinen päivystävä naislääkäri kiirehti huoneeseen suoraan kahvipöydästä viimeisiä pullanmuruja suupielistään pyyhkien.

Joutuessaan tutkimushuoneen kirkkaiden valojen alle potilas alkoi antaa ensimmäisiä tietoisuuden merkkejä itsestään. Hän räpytteli silmiään ja yritti mumista jotain. Sairaanhoitajat riisuivat hänen vaatteitaan ja lääkäri tutkiskeli hänen kehoaan ja jäseniään.

- Kyseessä on siis räjähdyksen uhri?, lääkäri kysyi. - Miten tämä on tapahtunut?

- Vene on räjähtänyt. Kaasu ehkä. Emme tiedä tarkemmin.

Lääkäri tutki potilaan päätä ja löysi ilkeännäköisen ruhjeen hiusrajasta. Ruhjeesta oli valunut verta, mutta verentulo oli lakannut.

- Pystyttekö puhumaan?, lääkäri kysyi.

Salo sai vaivoin vastatuksi muutamia epäselviä sanoja, jotka eivät niinkään osoittaneet hänen puhekykyään kuin sen, että hän alkoi jälleen olla tajuissaan. Hetken mietittyään lääkäri lähetti hänet röntgenkuvauksiin pään vammojen selvittämiseksi.

Samaan aikaan kun Anja Saloa kuljeteltiin sairaalan käytävillä, Harry Benton lopetteli ulkomaanpuheluaan. Hän oli keskustellut pitkään ystävänsä Bill Fordin kanssa, ja professorilla oli ollut vaikeuksia niellä kaikkea hänen kertomaansa. Tapauksessa olisi ollut ehkä huvittaviakin piirteitä, ellei nuori matruusi Wilkers olisi saanut syntyneessä kahakassa surmansa.

- Olet kokenut aika kovia viime päivinä, Harry, professori lohdutteli. - Koska lähdit kesken lomasi tälle reissulle, ehdotan, että jatkat nyt sitä kaikessa rauhassa. Ja saat sitä vielä lisääkin. Ole vaikka siellä Suomessa jonkin aikaa, jos et parempaa lomanviettopaikkaa keksi. Eikös siellä ole se joulupukkikin? Ja ehkä se nuori nainenkin kaipaa seuraasi, kunhan toipuu?

- Olen tainnut saada tarpeeksi kaikista pukeista ja muustakin jotka lentävät, mutta voin silti jäädä tänne joksikin aikaa. Pieni loma ei todellakaan liene pahitteeksi.

Benton ei maininnut sanallakaan Anja Saloa, vaikka ajatteli häntä koko puhelun ajan.

- Järjestän sinulle välittömästi rahaa sekä uudet paperit ja luottokortit, Bill Ford lupasi. - Lähetystö hoitaa asian. Panevat vaikka jonkun tuomaan, jos on tarve. Sehän on heille jo tuttua puuhaa. Meidän on lopetettava tämä projekti. Emme voi lähettää enää uusia miehiä sinne. Tästä oli vähällä tulla ikävä selkkaus, mutta onneksi minulla sattui olemaan korkean tason suhteita YK-vuosiltani. Todella korkean tason. Suomen viranomaiset hoitavat asian loppuun. Jos veneistä löytyy jotain, joka kuuluu meille, he lähettävät sen. Tähän meidän on tyydyttävä. Joten koitahan pärjäillä.

- Kiitoksia Bill, ja hyvää vointia sinulle. Otan yhteyttä.

Kun Benton lopetti puhelun, huoneen oveen koputettiin, ja kersantti Aho astui sisään vaatekasseja roikottaen. Ostokset eivät aivan vastanneet sitä, mitä Benton itse olisi hankkinut, mutta hän kiitti kuitenkin Ahoa ja alkoi pukeutua. Vaikka hän oli juuri päässyt lomalle, hänen kiireensä ei ollut helpottanut.

Bentonin saavuttua sairaalaan Anja Salo oli juuri viety huoneeseensa lepäämään. Hän oli vähitellen palannut täysin tajuihinsa. Tutkimukset eivät olleet tuoneet esille mitään vakavia vammoja aivotärähdystä ja joitakin pinnallisia ruhjeita lukuun ottamatta, joten Salon odotettiin toipuvan täysin muutamassa päivässä. Benton muisteli aikaisempaa käyntiään sairaalassa astuessaan Salon huoneeseen. Tilanne oli nyt aika erilainen.

- Harry, Anja Salo huudahti ilahtuneena nähdessään Bentonin kurkistavan arasti ovelta. - Tule vaan peremmälle.

Benton oli silminnähden huojentunut nähdessään rakastamansa naisen elossa ja pirteänä.

- Minä... minä luulin, että... sinä...

Benton ei jatkanut lausettaan loppuun vaan riensi Salon luokse ja ojensi kätensä hänelle. Salo veti Bentonin viereensä ja halasi häntä pitkään.

- Odotatko hetken, Benton sanoi ja häipyi huoneesta Salon jäädessä ihmettelemään yllättävää poistumista. Muutaman minuutin kuluttua amerikkalainen palasi kukkakimppu kädessään.

- Ole hyvä, hän sanoi ja ojensi kukat Salolle. - Minulla oli niin kiire nähdä sinut, että en ehtinyt ostaa näitä tullessani. Luulin, että et ole edes tajuissasi.

Benton oli saanut hieman rahaa lainaksi kersantti Aholta, jotta hänen ei tarvitsisi olla ruoatta, kunnes hänen omat rahavaransa olisivat jälleen hänen käytössään. Nyt Ahon antamista rahoista ei ollut jäljellä kuin muutama markka. Puolet oli kulunut taksimatkaan ja toinen puoli kukkiin. Benton tajusi, että hänen olisi käveltävä kaupunkiin ja oltava ilta nälässä. Tämä uhraus tuntui kuitenkin mitättömältä sen onnen rinnalla, jota hän tunsi nähdessään kauniin Anja Salon toipuvana ja hyvinvoivana edessään. Muutama tunti aikaisemmin Benton olisi ollut valmis antamaan vaikka henkensä, jos Salon pelastaminen olisi siten ollut mahdollista.

Kuten oli ennustettu, Anja Salo toipui nopeasti. Hänen vielä lepäillessään sairaalassa monilla tahoilla touhuttiin ahkerasti. Sukeltajat haravoivat tuhottujen veneiden hylkyjä ja nostivat pintaan kaiken mahdollisen. Mustat säkit täyttyivät kahdessa eri räjähdyksessä ja yhdessä ampumatapahtumassa syntyneillä ruumiilla. Diplomaatit niin idässä kuin lännessäkin toimivat täysteholla lähettäen ja vastaanottaen salasanomia. Troolari Sintin nostamistakin valmisteltiin.

Huolimatta kaikesta tästä toiminnasta, tavallinen kadunmies ei huomannut uneliaan savolaiskaupungin syksyisessä arjessa mitään epätavallista. Asiat etenivät arkisia latujaan. Komisario Saarinen ja rikosetsivä Paavola saivat jälleen tyytyä tavanomaisten pikkurötösten selvittelyyn. Silvontajuttujen paperit oli toimitettu sisäasiainministeriön kätköihin ja tapaukset julistettu salaisiksi. Toimittaja Mononen istui pöytänsä ääressä päätään raapien ja harmitteli sitä, että oli aikoinaan jättänyt mehevät juorutoimittajan hommansa ja tullut töihin pikkukaupunkiin, jossa ei koskaan tapahtunut mitään.

Mutta mitä tekivät Harry Benton ja Anja Salo?

He istuivat toisiaan kädestä pitäen aallonmurtajan kivetyksellä ja katselivat kun suuri punainen aurinko laski hitaasti syvänsiniseen Kallaveteen illan ensimmäisten tähtien tuikkiessa tummenevalta taivaalta. Järven aallot liplattivat vaimeasti tyyntyvässä illassa.

Nuo kaksi onnellista rakastavaista olivat pakanneet koko iltapäivän matkatavaroitaan, sillä he aikoivat lähteä seuraavana aamuna yhteiselle Kreikanmatkalle. Matkasta he olivat sopineet jo ensimmäisenä iltana, jolloin Benton oli ollut Salon vieraana sairaalassa. Benton oli harvoin jättänyt tutkimuksiaan kesken, mutta tällä kertaa ufot eivät kiinnostaneet häntä vähääkään. Hän oli mielestään lomansa ansainnut - niin kuin Salokin.

Ilta alkoi viilentyä, ja Benton ja Salo nousivat paikaltaan. Ennen kuin he lähtivät kävelemään kohti kaupunkia, he kääntyivät toisiaan kohti ja kuin yhteisestä sopimuksesta painautuivat kiinni toisiinsa ja suutelivat pitkään. Jos he olisivat juuri tuolloin sattuneet katsomaan taivaanrannalle järven taakse, he olisivat voineet nähdä sinistä valoa hohtavan suuren esineen hitaasti kohoavan horisontista ja syöksyvän kiihtyvällä vauhdilla tähdeksi tähtien joukkoon.

Mutta kuten sanottu, Benton ja Salo eivät olleet nyt vähääkään kiinnostuneita ufoista.