25. Lopullinen ratkaisu

Bentonin laitteet olivat antaneet oikean ja luotettavan havainnon. Suunnilleen arvioidussa paikassa, erään kallioisen niemen edustalla olevassa syvänteessä, makasi suuri lieriön mallinen esine. Se oli halkaisijaltaan noin kaksikymmentä metriä ja pituudeltaan hieman enemmän. Se kaventui reunojaan kohti. Korkeutta sillä oli muutama metri. Esineen toisesta päästä erkani evämäisiä ulokkeita, ja sen toisessa päässä oli pitkä, piikkimäinen, kärkeään kohti kaventuva uloke, joka muistutti jonkin nelijalkaisen eläimen sarvea.

Vedenalaisen esineen vierellä ui ihmismäinen hahmo nykäyksittäisin liikkein näyttäen pyrkivän aluksen pohjan alle. Hetken kuluttua se hävisi jonnekin aluksen sisäosiin pohjaan ilmestyneestä aukosta, joka olennon mentyä sulkeutui.

Muutaman minuutin kuluttua aluksen ulkopinnoille syttyi rivi sinertävänvihreitä valoja, ja alus nousi noin metrin verran ylöspäin. Sitten se lähti liikkeelle kulkien piikkiosa edellä noin parin metrin etäisyydellä järven pohjasta. Se eteni hidasta vauhtia ikään kuin etsien jotain. Yhtäkkiä se muutti hieman suuntaansa ja kiihdytti vauhtiaan. Se oli ilmeisesti löytänyt etsimänsä. Sen kohteena oli pieni laiva, joka kellui ääneti laineilla. Vedenalainen alus pysähtyi laivan viereen, ja aluksen yläosasta sinkosi kapea oranssinvärinen säde laivaa kohti. Sen vaikutus oli tuhoisa. Pienen troolarin peräosa hypähti ylös vedestä, ja saman tien voimakas räjähdys vavisutti lähitienoota. Keltainen liekkipatsas leimahti pimeälle yötaivaalle valaisen hetkeksi läheisen saaren rantakalliot. Hetken lähes ilmassa leijunut troolari vajosi takaisin veteen alkaen painua perä edellä pinnan alle valtavien rengasmaisten aaltojen ja vesipärskeiden roiskuessa sen ympärillä. Aluksen kannella olleet Volkov, Juri ja tohtori olivat lentäneet räjähdyksen voimasta järveen. Hyteissä olleet olivat sen sijaan jo päättäneet maallisen vaelluksensa.

Vedenalainen alus ei jäänyt katselemaan tuhotyönsä seurauksia puhumattakaan siitä, että sen kapteeni olisi osoittanut merisodan ritarillisuutta ryhtymällä pelastamaan veden varaan joutuneita uhrejaan. Sen sijaan alus kääntyi kulkemaan kiihtyvällä vauhdilla kohti Kallaveden syvempää selkäosaa, jonka takana hohtivat harmaat pilvet läänin pääkaupungin öisiä valoja heijastellen. Aluksen määränpäästä ja matkan luonteesta oli vaikea erehtyä.

Samaan aikaan kun räjähdykset valaisivat maisemaa, Harry Benton kiipesi kohmeisin jaloin limaisille rantakiville pois myrskyävästä järvestä. Hän laahautui muutaman metrin päähän vesirajasta ja heittäytyi hengästyneenä istumaan eräälle suurelle kivelle. "Huh, huh, taisinpa selvitä", hän huokasi mielessään, ja vasta nyt hän kiinnitti huomiota järveltä näkyviin valoihin ja ääniin. Hän kohottautui katsomaan ja näki troolari Sintin vapisevan kuolinkamppailussaan. "Mitä ihmettä", hän lausui puoliääneen mielessään. "Mitä tuolla tapahtuu?" Benton tajusi itseään uhkaavan vaaran, mikäli yksikään hänen vainoojistaan pelastuisi onnettomuudesta, eikä hän halunnut vaarantaa henkeään yrittämällä pelastaa miehiä, jotka hetki siten olivat lausuneet hänelle kuolemantuomion. Niinpä hän lähti juoksemaan kohti läheistä metsää niin kovaa kuin kohmettuneilla jäsenillään pääsi.

Myös Katariina-laivalta oli havaittu räjähdysten aiheuttamat liekkipatsaat. Aluksen moottori oli käynnistetty, ja toimittaja Mononen veivasi juuri ankkuria ylös. Johtaja Tuovinen istui ohjaamossa karttaa tutkien. Apua oli annettava, se oli jokaisen merimiehen ensimmäinen sääntö, ja tästä säännöstä Tuovinen aikoi pitää kiinni niin hyvin kuin pystyi.

Kun ankkuri oli saatu puoliväliin, Tuovinen käänsi kaasuvipua, ja Katariina lähti hiljaa liikkeelle. Kierroslukumittarin neula kohosi tuhanteen kierrokseen minuutissa. Kääntäessään alustaan kohti äskeisen räjähdyksen tapahtumapaikkaa Tuovinen lisäsi koneen kierroksia lähelle täyttä vauhtia. Katariina kiisi valtavien laineiden halki nokka kuohuen. Suurimmat laineet pärskähtivät yli keulavantaan ja kastelivat ohjaamon ikkunat ajoittain melkein läpinäkymättömiksi.

Parin kilometrin välimatka oli pian kuljettu, ja Katariina alkoi hidastaa vauhtiaan. Salo ja Pekkarinen olivat tulleet kannelle tähystämään. Lähestyttiin matalaa niemennokkaa, jota vastaan valtavat vaahtopäälaineet tuon tuostakin pärskähtelivät. Ainuttakaan laivaa tai muutakaan vedenpäällistä esinettä ei ollut näkyvissä. Tuovinen haravoi maisemaa valonheittimellä ja ohjasi aluksensa tekemään kaarroksia niemen lähettyvillä. Laivan saavuttua kolmannen kerran samalle paikalle Pekkarinen juoksi ohjaamoon.

- Näytäpäs uudestaan tuonne rantaan, taisin nähdä jotain, hän sanoi.

Tuovinen käänsi valonheitintä ja antoi valokiilan haravoida rantakiviä. Sitten hänkin huomasi, kuinka joku liikkui kivien välissä. Hän veti aluksen moottorin peruutukselle, jolloin vauhti pysähtyi, ja Katariina kellui pelkästään aaltojen heiluteltavana. Nyt näkyi, kuinka valonheittimen valossa joku ihmishahmo kohottautui seisomaan limaisille rantakiville. Vähän matkan päässä hänestä myös toinen henkilö nousi vedestä.

- Nuo on pelastettava, Tuovinen sanoi Pekkariselle. - Tuonne taitaa päästä kumiveneellä. Pyydätkö Monosta tänne.

Vesa Mononen riensi kipparin puheille. Miehet pohtivat, miten haaksirikkoiset saataisiin noudettua laivaan. Sovittuaan taktiikasta, Mononen nousi aluksen katolle ja veti sieltä suojapeitteen alla olevan lautan kannelle. Insinööri Pekkarisen avustamana hän pudotti lautan järveen laivan tyynelle puolelle. Sidottuaan pelastusliivin yllensä hän hyppäsi lautalle, työnsi sen irti laivasta ja lähti melomaan kohti saarta.

Volkov ja Juri kävelivät liukkailla kivillä ja katselivat ympärilleen ikään kuin etsien jotain. Volkov lausui pari kertaa jotain nimeä, mutta ketään ei ilmestynyt näkyviin. Troolarin kannella heidän kanssaan ollut insinööri Boris oli kadonnut. Volkov päätteli, että joko kylmyys tai räjähdyksessä vammautuminen oli koitunut hänen kohtalokseen. Laivan sisällä olleiden miesten hän ei olettanut edes päässeen ulos.

Troolarista pelastuneet olivat nähneet Katariina-laivan saapuvan paikalle. He olivat nähneet, kuinka valonheittimen säde etsi heitä ja vihdoin ilmeisesti löysi heidät. He seurasivat, kuinka laivasta laskettiin pelastuslautta, joka lähti tulemaan heitä kohti.

- Kuulehan Juri, Volkov sanoi kylmän kangistamalla ja vapisevalla äänellä. - Taisimme selvitä. Emme voi kertoa, keitä olemme ja mitä olimme tekemässä. Paljastumme kuitenkin ulkomaalaisiksi. Kerrotaan, että olimme kalastelemassa, ja veneemme polttoainetankki räjähti. Tai sanotaan kaasupullo. Ei mainita muista. Loikataan, kun saadaan tilaisuus. Varotaan herättämästä epäluuloja. Minä hoitelen puhumisen.

Juri nyökytteli ja katseli samalla rantaa kohti lähenevää kumivenettä, jota toimittaja Mononen meloi vesi roiskuen. Vene saapui miesten luo, ja Volkov kahlasi ottamaan sitä vastaan. Kukaan ei puhunut, mitään, kun miehet astuivat veneeseen. Juri työnsi sen irralleen rannasta.

- Onko muita?, Mononen kysyi.

- Sorry, we dont't speak finnish., Volkov vastasi.

Mononen uudisti kysymyksen englannin kielellä. Kuultuaan että muita ei ollut, hän lähti melomaan kohti Katariinaa, joka oli tällä välin ajautunut pois alkuperäiseltä paikaltaan. Matkustajat märkine vaatteineen lisäsivät pienen kumiveneen painoa niin, että se kulki varsin syvässä ja oli hankala meloa. Vesa Mononen uurasti silti ahkerasti, ja vähitellen seurue lähestyi laivaa. Aluksen kannelta insinööri Pekkarinen valaisi heitä taskulampulla. Kumiveneen kiinnityttyä laivan kylkeen Pekkarinen ojensi kätensä vetääkseen kohmettuneet haaksirikkoiset laidan yli turvaan. Monosen astuttua kannelle kumivene vedettiin laidan yli ja sidottiin kiinni kansirakenteisiin.

Kun haaksirikkoiset oli ohjattu sisätiloihin, Katariina käänsi keulansa kohti kaupunkia ja lähti etenemään yli järvenselän, jossa myrsky yhä pauhasi ehtymättömällä voimalla. Tuovinen oli päättänyt, että haaksirikkoiset viedään suoraa päätä maihin, vaikka se merkitsikin muutosta suunnitelmiin. Ufotutkimukset saivat odottaa.

Läpimärkä ja kylmyydestä vapiseva Harry Benton katseli hetken kaukaiselta mäeltä, kuinka huvialus Katariina puski aallokossa ja tihkusateessa kohti pohjoista. Sitten hän jatkoi juoksuaan läpi pimeän risuisen metsän.