Kallaveden pinta aaltoili syysmyrskyn voimasta. Vaahtopäiset laineet paiskautuivat vasten aallonmurtajaa, jonka kärjessä muutama jo lehtensä pudottanut kitukasvuinen koivu taipuili tuulessa. Läheisen Kuopion kaupungin valot loivat alueelle aavemaisen hämärän.
Aallot heittävät rantaan milloin mitäkin. Tuuli paiskoo järveen kaikenlaista, joka sitten ajautuu jossakin maihin. Oliko aallonmurtajan vieressä pintaan pilkistävä tumma möhkäle sekin vain uppoamaisillaan oleva puu tai jotain muuta tuulen tuomaa rojua? Ehkä näin olisi voinut luulla, ellei olisi nähnyt, kuinka möhkäle hitaasti kohottautui vedestä ja laahautui rantakivelle. Se oli ihminen. Siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta eikö jäätymäisillään oleva pimeä järvi ollut hieman outo paikka harrastaa uintia? Ehkä teille tai minulle, mutta ei tälle olennolle.
Tummanvihreä ihmisenkaltainen olento oli hetken kyyhöttänyt rantakalliolla, kun se painoi päänsä matalaksi ja pulautti aikamoisen annoksen vettä keuhkoistaan - vai pitäisikö sanoa kiduksistaan. Sitten se alkoi hengittää ilmaa. Hengitystavan muutos sai sen yskähtämään pari kertaa vaimeasti, mutta muuta haittaa siitä ei näyttänyt olevan. Olento nousi ripeästi pystyyn ja lähti kävelemään kuin kuka tahansa meistä.
Tähän aikaan kaupunki oli hyvin hiljainen. Vain öiset nakkikioskit ja jokunen ravintola olivat auki. Muuten kaupungissa nukuttiin. Oliko vedestä noussut olento siis matkalla nakkikioskille, vai mikä sen oli saanut liikkeelle? Nakkikioskille ehkä... mutta ei nakkeja ostamaan. Olennolla oli mielessään järeämpi ravinto: Raaka, verta tihkuva liha. Ihmisliha. Ja sellaistahan - tosin veri vielä virtaavana sisässään - oli tarjolla nakkikioskien liepeillä.
Kauppamatkustaja Martti Järvisen ilta oli venähtänyt hieman tavallista pitemmäksi. Hän oli saapunut kaupunkiin parin päivän kurssille, jossa erään uuden tuoteryhmän ominaisuuksiin perehdytettiin. Kurssilla hän oli yllättäen tavannut vanhan armeijakaverinsa, ja yhdessä nämä kaksi miestä olivat istuneet iltaa eräässä ravintolassa. Nyt Järvinen oli, muutaman kaljan ottaneena, matkalla hotelliinsa, ja hän tunsi kaipaavansa vielä jotakin iltapalaa. Sopivasti puiston kulmassa olikin nakkikioski, jonka kassaa myyjä oli juuri laskemassa.
Kauppamatkustaja Järvinen osti lihapiirakan. Hän oli viimeinen asiakas sinä yönä. Myytyään piirakan myyjä sammutti valot kioskista, käveli autolleen ja ajoi pois paikalta. Jäinen syystuuli ei houkutellut Järvistäkään jäämään paikalleen, vaan hän lähti kävelemään rivakasti kohti hotelliaan puoliksi syöty lihapiirakka yhä kädessään. Hän halusi päästä mahdollisimman nopeasti lämpimien lakanoiden väliin, joten hän oikaisi puiston kautta. Tähän aikaan ja näin kylmällä säällä pimeässä puistossa tuskin oli ketään, jonka takia Järvisen olisi tarvinnut kantaa huolta. Tavanomaiset nuorisojengit olivat nyt kotonaan.
Jos Martti Järvinen olisi nähnyt ryppyisestä vihreästä naamasta tuijottavan viirumaisen silmäparin herkeämättä seuraavan itseään, hän olisi vielä kerran harkinnut oikopolulle lähtöään. Jos hän olisi nähnyt paksujen nahkamaisten huulten välistä pilkistävät keltaiset raateluhampaat ja kuullut niiden välistä tunkeutuvan matalan murinan, hän olisi sitäkin varmemmin muuttanut kulkureittiään. Nyt se oli kuitenkin myöhäistä. Hän oli lähtenyt polulle, jolta ei ollut paluuta.
Pieni epävarmuuden tunne valtasi Järvisen juuri puiston pimeimmällä kohdalla. Pelkoako se oli? Ei ehkä pelkoa, mutta kenties ihmislajille tunnusomaista halua pimeiden paikkojen karttamiseen. Tässä vaiheessa ratkaisu oli kuitenkin jo tapahtunut. Järvinen olisi voinut ryömiä, kävellä tai juosta. Mikään näistä kulkemistavoista ei olisi pelastanut häntä kohtalolta, joka vääjäämättä oli tuleva hänen osakseen. Tummanvihreä limainen aave seurasi häntä polkua ympäröivässä metsässä koko ajan saavuttaen.
Järvinen ei ehtinyt havaita mitään ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän ehti tajuta raudanlujan otteen tarttuvan itseensä ja jonkin terävän ja kostean pureutuvan viiltävän tuskallisesti kaulaansa. Vaistomaisesti hän yritti kääntyä ja rimpuilla itseään irti ahdistajansa otteesta, mutta se oli turhaa. Terävien hampaiden aiheuttama kipu kaulan alueella tuntui yhä voimakkaampana, ja jokin lämmin ja märkä valui pitkin hänen ihoaan. Se oli hänen omaa vertaan. Järvisen silmissä alkoi hämärtää... hän ei koskaan tullut tietämään minkä kohtalon uhriksi hän oli joutunut.
Vihreä ihmismäinen olento imi verta Järvisen kaulasuonista tottuneesti. Sitten se alkoi raadella hänen ruumistaan ja haukkailla isoja paloja tummanpunaista lihaa. Tyydytettyään nälkänsä olento poistui aavemaisesti paikalta ja pulahti muutaman minuutin kuuluttua sinne mistä oli tullutkin - hyiseen Kallaveteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.