24. Ratkaisun hetket

Katariina-laiva kellui paikallaan pienen lahden pohjukassa. Ilta oli jo hämärtynyt, ja aluksen ankkurivalo oli sytytetty. Myös salongin ikkunoista loisti valoa. Sisällä pöydän ääressä Anja Salo kaatoi höyryävän kuumaa vettä kuppiin.

- Ottaako joku teetä?, hän kysyi.

Ainoastaan rouva Tuovinen ilmoittautui teen juojaksi. Muut odottivat yhä kahvin valmistumista, jota toimittaja Mononen juuri sekoitteli hellan ääressä. Insinööri Pekkarinen kohottautui tuolillaan ja sanoi:

- Anteeksi, että kysyn tällaista, mutta mitä me oikeastaan odotamme löytävämme täältä.

- Hyvä kysymys, Anja Salo vastasi. - Jos olen oikein ymmärtänyt, emme suoranaisesti odota mitään. Toivomme ainoastaan, että löytäisimme johtolankoja, jotka selittäisivät eräitä viime päivien tapahtumia. Ne kaikki näyttävät liittyvän jotenkin tähän järveen. Se tyttö surmattiin järven rannassa. Ja teidän vaimonne... Ja entä ne kadonneet laivamiehet? Emme todellakaan tiedä, liittyvätkö asiat mitenkään toisiinsa, mutta... jos selvitystä etsitään, se löytynee paremmin täältä kuin kaupungin keskustasta. Rannoilla voi olla jotain, jota poliisit eivät ole vielä havainneet.

- Niin, ja älkäämme unohtako sitä amerikkalaista ja hänen kertomuksiaan, Mononen lisäsi. - Benton... Sekö hänen nimensä oli? En muuten ihmettelisi, vaikka hänkin pyörisi näillä main.

Salo vilkaisi toimittajaa. "Niin, Benton. Missähän se mies on?", hän mietti. "Toivoisin, että hän olisi jäänyt seuraamme."

Anja Salon nostaessa kupin huulilleen ja kaataessa kulauksen lämmintä teetä kurkkuunsa Harry Benton nielaisi parin kilometrin päässä huomattavan annoksen kymmenasteista Kallaveden vettä. Se ei ollut ihme, sillä olihan Benton itsekin jo pari metriä vedenpinnan alapuolella ja syvyys lisääntyi yhä.

Benton oli uhkarohkean hyppynsä jälkeen lähtenyt uimaan niin kovaa kuin pystyi kohti lähistöllä häämöttävää kalliorantaa. Troolari Sintti kansainvälisine miehistöineen jatkoi matkaa pimeällä selällä, ja sen äänikin peittyi vähitellen laineiden kuohuihin. Ainoastaan etääntyvä takavalo paljasti enää aluksen sijainnin.

Vesi oli kylmää, ja Benton tunsi kangistuvansa. Edes hänen loistava uimataitonsa ei näyttänyt pelastavan häntä hukkumiselta. Rantaan oli vielä vähintään sata metriä, ja voimat vähenivät kohtalokkaan nopeasti. Kuin huipennukseksi kurjalle olotilalleen Benton tunsi yhtäkkiä raudanlujan otteen tarttuvan sääreensä, ja samalla hän huomasikin jo olevansa veden alla. Sukellus oli niin nopea, että vettä meni hänen suuhunsa ja henkeensä. Vaikka Benton taistelikin kaikin voimin, hän tajusi välittömästi, että hänen loppunsa oli tullut, ja että pian hänen tyhjiin imetyt jäännöksensä makaisivat mateiden herkkuna jossakin Kallaveden pohjakivikossa. Hän olisi yksi uhri muiden joukossa.

Vaikka tilanne olisi kuinka toivoton, itsesuojeluvaisto estää ihmistä antamasta periksi. Niinpä Bentonkin kamppaili kohtaloaan vastaan, vaikka sisimmässään tajusikin sen turhaksi. Hän vaistosi, että rimpuilu vesien raatelevaa kauhua vastaan ei ollut pelastanut muitakaan uhreja, eikä se pelastaisi häntäkään. Hän sulki silmänsä ja odotti terävien torahampaiden tai repivien kynsien iskeytyvän kaulasuoniinsa. Luontainen vaisto pakotti hänen kuitenkin pidättämään hengitystä, vaikka järkevintä olisi kai ollut veden hengittäminen ja kärsimysten lopettaminen vapaaehtoisesti ennen kuin...

Paniikkitilanteissa ihminen harvoin toimii järkevästi. Onneksi, vaikka tilanne olikin toivoton, Benton ei tuntenut paniikkia. Hän kykeni yhä ajattelemaan, ja silloin hän muisti pistoolin, joka oli laivasta hyppäämisestä lähtien ollut hänen kädessään. Kuin jonkin vaiston ohjaamana hän käänsi aseen piipun kohti sieppaajaansa ja veti useita kertoja liipasimesta. Veden alla laukaukset kuulostivat mitättömiltä napsahduksilta, mutta niillä näytti kuitenkin olevan vaikutusta. Olento irrotti otteensa Bentonin säärestä ja erkani hänestä. Huomattuaan olevansa vapaa, Benton alkoi uida kohti pintaa. Hapenpuute hämärsi jo hänen tajuntaansa, mutta hän keskitti viimeiset voimansa ja haparoi eteenpäin. Pistoolin putoamisella ei ollut enää merkitystä. Nyt oli saatava raikasta ilmaa.

Heitettyään jo lähes kaiken toivonsa Benton tunsi kätensä läpäisevän vedenpinnan. Samalla hän jo veti raikasta ilmaa sisäänsä ja yskähteli hengittämästään vedestä. Hän alkoi etsiä katseellaan merkkejä rannasta, ja pian hän näki valkoisten tyrskyjen iskevän rantakiviin. Hän lähti uimaan kohti rantaa, jonne oli vielä ainakin sata metriä. Vesi oli jäätävän kylmää, ja Benton tunsi liikkeittensä kangistuvan joka vedolla. "Kestä, kestä vielä hetki", hän hoki mielessään ja kauhoi vettä entistä tarmokkaammin.

Edetessään aaltojen seassa Benton kuvitteli kuulevansa jonkinlaista hurisevaa ääntä, joka vähitellen voimistui. Hän käänteli päätään, mutta ei nähnyt äänen aiheuttajaa. Lopulta hän kääntyi selälleen nähdäkseen taakseen. Tällöin hän huomasi suuren aluksen syöksyvän kovaa vauhtia häntä kohti kulkuvalot hohtaen. Benton tajusi, että ulkomaiset agentit olivat palanneet ja jatkoi uimistaan, jos mahdollista entistäkin tarmokkaammin. Samalla voimakas vingahtava ääni halkoi ilmaa aivan hänen lähellään ja siihen yhdistyi vedenpinnasta kuuluva loiskahtava tai pikemminkin pamahtava ääni. Vingahdusta seurasi heti perään toinen. Benton tajusi, että häntä ammuttiin.

Volkov oli selvinnyt nopeasti vangin yllättävästä paosta. Hän oli kääntänyt laivan ruorin jyrkästi vasemmalle kaartaakseen takaisin paikalle. Koneen kierrokset hän oli kääntänyt täysille, jotta käännös sujuisi mahdollisimman nopeasti. Saman tien hän oli tarttunut valonheittimen kahvaan etsiäkseen Bentonia vedestä. Valonheitin ei ollut kuitenkaan toiminut.

Nyt alus syöksyi täyttä vauhtia kohti saarenkärkeä Volkovin roikkuessa kannella tähystämässä. Laivan suunnanmuutos ja kallistelu oli saanut myös muut miehet ryntäämään kannelle. Juri oli napannut pistoolin mukaansa ja ryhtynyt ammuskelemaan Volkovin käskystä kohti laineita. Hän oli ollut näkevinään uimarin hahmon laineiden välissä.

Matala lähestyi nopeasti, ja täydessä vauhdissa oleva troolari kääntyi kohti syvempiä vesiä välttääkseen törmäyksen rantakiviin. Alus teki uuden kaarroksen ja palasi jälleen niemenkärjen tuntumaan. Koko tämän ajan Benton jatkoi epätoivoista uimistaan kohti rantaa. Hän näki kolmen miehen seisovan aluksen kannella sen syöksyessä valkoinen keulakuohu kohisten hän kohti. Käsiaseiden pamahdukset kuuluivat laineiden pauhun ja moottorin jyrinän takaa, ja aseiden suulieskat näkyivät kirkkaina yössä. Benton vetäisi keuhkonsa niin täyteen ilmaa kuin pystyi ja työnsi voimakkaasti vettä käsillään ylöspäin kadoten näin jalat edellä pinnan alle. Moottorin jyrinän, joka veden alla kuulosti jonkinlaiselta kumealta sirinältä, voimistuessa hän kauhoi itselleen yhä lisää syvyyttä. Hän tunsi selvästi aluksen rungon ja potkurin aiheuttamat paineaallot kehossaan laivan kulkiessa hänen ylitseen. Hän odotti niin kauan kuin pystyi henkeään pidättelemään ja kohosi sitten varovasti pinnalle.

Pintaan päästyään Benton vilkuili ympärilleen. Vaikka hän höristi korviaan, hän ei kuullut muita ääniä kuin aaltojen pauhua rantakiviä vastaan. Laivan moottorin ääntä ei kuulunut. Yht'äkkiä hän huomasi aluksen silhuetin vain vähän matkan päästä itsestään. Se kellui ääneti laineikossa ja sen kannella liikkui miehiä. Volkov oli vetänyt koneen peruutukselle ja sammuttanut sen saman tien vauhdin loputtua. Myös troolarin kaikki valot oli sammutettu.

Benton tajusi olevansa äärimmäisessä vaarassa ja yritti liikkua niin näkymättömissä ja hiljaa kuin mahdollista. Vaikka kylmyys oli jo kangistanut häntä, hän muutti suuntaansa ja lähti uimaan saaren sivustaa pitkin. Nouseminen maihin aiotulla paikalla niemen kärjessä olisi ollut samaa kuin nouseminen ampumaradan näyttösuojasta ladattujen kivääreiden eteen.

Pari pistoolinlaukausta kajahti vielä yössä, mutta ne ammuttiin väärään suuntaan. Jokin suuri laine oli ilmeisesti näyttänyt uimarilta ja saanut maistaa lyijyä. Etäisyyden laivaan kasvaessa Benton alkoi tuntea olonsa turvallisemmaksi. Hänen ainoa huolensa oli jäätävä kylmyys, joka teki hänen jokaisesta uimaliikkeestään entistä vaikeamman. Hän puri kuitenkin hampaansa yhteen ja jatkoi taistelua paleltumista vastaan. Selvittyään muutaman minuutin aikana jo kaksi kertaa varmalta kuolemalta hän aikoi huijata sitä vielä kolmannenkin kerran.

Bentonin lähestyessä näkyvyyttä estävän niemen takana rantakiviä tehtailija Tuovinen laski kiikarin silmiltään laivansa salongin ovella.

- En minä näe mitään... tai aivan kuin siellä olisi pimeä laiva, hän sanoi. - En ymmärrä, mitä ne välähdykset olivat.

Toimittaja Mononen käveli salongin ovelle höyryävä kahvikuppi kädessään.

- Ei kai siellä ole ongelmia. Jos ne ovat vaikka merihädässä. Millaisia välähdyksiä näit?

- Ne olivat kuin tähtiä tai kipinöitä. Huomasin ne sattumalta, kun olin hakemassa karttaa ohjaamosta.

Salongin pöydän ääressä istuva Ritva Tuovinen oli lukenut lehteä miesten katsellessa kiikarilla. Nyt hän pani lehden pois ja sanoi:

- Pitäisikö meidän mennä katsomaan? Eihän sitä koskaan tiedä mit...

- Katsotaan nyt vielä täältä, hänen aviomiehensä keskeytti. - Tarkkaillan tilannetta. Jos jotain hälyttävää näkyy, mennään lähemmäksi. Mietin tässä juuri, keitä kaikkia täällä pimeässä myrskyssä oikein ajelee - ja miksi.