14. Arvoitus järvenselällä

Nopeasti kiitäviä pilvenhattaroita purjehti öisellä taivaalla peittäen välillä kuun ja päästäen sen taas hetken kuluttua loistamaan täydellä tehollaan. Pilvet hohtivat vaaleina ja lisäsivät siten kuutamon valovoimaa. Ainoastaan talvisten hankien heijastus olisi enää voinut tuoda lisää tehoa tähän luonnon omaan yövalaistukseen.

Harry Benton ja Anja Salo purkivat leiriään, jonka he vain hetkeä aikaisemmin olivat suurella vaivalla pystyttäneet. Benton oli riisunut sukellusvarusteet ja pakkasi niitä säilytyskassiin. Salo irrotti teltan tukiputkea. Hän sanoi Bentonille:

- Tuolla järvellä on joku laiva. Se näyttää pysähtyneen. Sieltä näkyi äsken valoa. Käymmekö vilkaisemassa?

Bentonilla ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan. He olivat tehneet dramaattisen löydön, mutta se ei merkinnyt, että heillä olisi erityinen kiire. Käynti täkäläistä alusta katsomassa tuntui sitä paitsi kiinnostavalta. Benton oli lapsena päässyt silloin tällöin satamahinaajien mukaan, sillä erään hänen koulukaverinsa isä oli omistanut hinaajavarustamon. Noista ajoista alkaen Benton oli tuntenut sammumatonta kiinnostusta laivoihin.

Leiri oli pian purettu, ja matka kaupunkiin voitiin aloittaa. Benton työnsi veneen irti rannasta ja hyppäsi sen pienelle keulakannelle. Hän otti melan käteensä ja alkoi pohjasta työnnellen kasvattaa veneen etäisyyttä rannasta. Lopuksi hän meloi vielä muutaman ripeän vedon ja siirtyi sitten ohjauspulpetin ääreen. Lahden vesi kimalteli lähes tyynenä kirkkaassa kuutamossa, kun Benton starttasi moottorin käyntiin tottunein ottein. Hän ajoi hitaasti lenkin lahdella ikään kuin jättäen jäähyväiset paikalle, jossa tuntemattoman naisen ruumiin jäännökset hiljaa lepäsivät savisessa järvenpojassa - pohjassa, josta Bentonin aavistamatta oli ollut vähällä tulla hänenkin viimeinen leposijansa.

Veneen vauhti kiihtyi, ja Benton suuntasi sen keulan kohti avovettä. Pian alus oli saavuttanut täyden vauhtinsa, joka pimeässä tuntui vieläkin kovemmalta kuin päivänvalossa. Benton terästi katsettaan, ja hetken kuluttua järven pinnasta nousevan usvan seasta alkoikin näkyä paikallaan kelluva hinaaja, jossa paloivat täydet purjehdusvalot.

Välttääkseen ajamasta mahdolliseen hinausvaijeriin Benton hidasti hyvissä ajoin veneen vauhdin kävelynopeudeksi. Hän ohjasi toisella kädellä samalla kun valaisi vedenpintaa taskulampullaan. Vaijerista ei tällä kertaa näyttänyt olevan vaaraa, sillä se oli kelattu lähes kokonaan hinaajan peräkannella olevaan vinssiin. Lautta oli aivan laivan vieressä.

- Täällähän ei näy ketään, Benton sanoi. - Kierretään vielä toiselle puolelle.

Benton ohjasi veneen hitaasti aluksen keulan ympäri ja sitten kohti sen kylkeä. Vene töksähti partaaseen aivan laivan peräosassa, ja keulassa istunut Salo tarrasi kädellään kiinni kaiteesta. Saatuaan tukevan otteen hän sitoi veneen keulaköyden kiinni. Benton sammutti perämoottorin. Kuuluviin jäi vain laivan konehuoneesta kantautuva aggregaatin matalaääninen hurina sekä pääkoneen verkkainen jumpsuttava jyminä sen käydessä tyhjäkäyntiä.

- Nousemmeko laivaan?, Salo kysyi.

Benton mietti muutaman sekunnin ja yritti vilkuilla, näkyisikö aluksessa ketään. Sitten hän vastasi:

- Ehkä meidän on parasta käydä katsomassa.

Salo astui ensimmäisenä hinaajan kannelle, ja Benton seurasi pian häntä. He kävelivät aluksen ympäri ja tutkiskelivat kannella olevia hyttejä. Laiva vaikutti autiolta, vaikka kaikesta näki, että miehistö oli ollut paikalla vielä hetki sitten. Keittiön pöydällä oleva kahvipannu oli yhä kuuma. Toinen ohjaushytin ovi oli puoliksi auki.

- Ojennatko taskulampun, käyn katsomassa onko alhaalla ketään, Benton sanoi.

Sytytettyään lampun hän lähti laskeutumaan kapeassa käytävässä olevia kierreportaita pitkin alas laivan keulaosan hytteihin etsiskellen samalla valokatkaisinta. Hyttikäytävä näytti tyhjältä. Käytävän perällä oleva ovi oli kiinni. Benton valaisi lampullaan ovenkahvaa, mutta empi hetken ennen kuin ojensi kätensä sitä kohti. Hänen mieleensä palasi näky, jossa ihmisen kalvakas käsi roikkuvine jänteineen ja repsottavine verisuonineen makasi savisessa järvenpohjassa. Hän karisti tämän muistikuvan mielestään ja väänsi hitaasti kahvasta. Ovi ei ollut lukossa.

Sisältä hytistä tulvahti lämmintä ja kosteaa ilmaa, johon oli sekoittunut äskettäin poltetun tupakan tuoksua. Hytti vaikutti tyhjältä. Taskulampun valokeila osui oven vieressä olevaan sähkökatkaisimeen. "Valoa... jo oli aikakin", Benton huokaisi mielessään ja painoi katkaisimesta. Valot syttyivät.

- Mikä tämä on? Sauna? Onko tämä sauna?, hän kysyi Salolta, joka odotti rappukäytävän yläpäässä.

Salo laskeutui pari askelmaa nähdäkseen huoneen.

- Sauna taitaa olla tuon oven takana. Tämä on jonkinlainen pukuhuone.

Benton aukaisi oven, ja kuuma tuulahdus lehahti huoneeseen. Sauna oli tyhjä. Benton sulki oven.

- Olen kuullut, että te suomalaiset pidätte saunasta, mutta sauna hinaajassa... tätä on vaikea uskoa.

Salo ei heti osannut kommentoida, sillä hän ei ollut perillä siitä, kuuluuko hinaajissa olla saunoja vai ei. Suomalaisten innostuksesta saunoihin hän kuitenkin oli tietoinen. Hän oli kuullut, että monet rakentavat mökkitontillekin ensiksi saunan ja vasta myöhemmin itse mökin. "Sauna tynnyrissä - sauna hinaajassa, miksikäs ei", hän mietti.

Benton ja Salo palasivat kannelle. Tarkastettuaan kaikki muut sisätilat Benton kipusi ohjaushyttiin, jonne mittareiden vihreä valo loi tunnelmallista hohdettaan. Hän katseli ympärilleen. Ohjaamon takaseinällä roikkui kehystettynä aluksen katsastustodistus.

"M/S Kalla, kotipaikka Kuopio, merikelpoisuuden katsastus voimassa kuluvan purjehduskauden loppuun." Todistuksen oli allekirjoittanut katsastusmies Kalle Salo. Nimessä oli jotain tuttua.

Vilkaistuaan katsastustodistusta Benton tutkiskeli navigointivarusteita. Useimmat laitteista olivat hänelle tuttuja. Hän napsautti tutkan käynnistyspainiketta. Antennimoottorin vaimea hurina alkoi kuulua ohjaamon katolta. Samalla monitorista kuului ritisevää ääntä, ja vihreänkuultava tutkakuva ilmestyi ruutuun. Kuvassa näkyivät läheisten saarten rantojen ääriviivat sekä tukkilautta, joka kellui laivan vieressä. Muita aluksia tai esineitä ei tutkan kantaman sisällä näkynyt.

Benton siirtyi ohjaushytin toiseen päähän, jossa valonheittimen käyttövivusto roikkui katosta. Kytkettyään virran hän alkoi käännellä valonheitintä. Läheiset rannat näkyivät selvästi, samoin tukkiniput. Ainoatakaan ihmistä ei kuitenkaan näkynyt. Lautan toisessa päässä kellui pieni harmaa vene, joka näytti olevan sidottu kiinni tukkinippuun.

- Olemmeko tulleet aavelaivalle, vai kulkevatko laivat Suomessa miehittämättöminä?, Benton kysyi Salolta. - Tämä ei näytä olevan edes ankkuroitu. Alushan on tuuliajolla.!

- Meidän on tehtävä jotain. Emme voi jättää laivaa ajelehtimaan. Onko täällä radiopuhelinta? Ehkä meidän on otettava yhteys jonnekin?

Benton katseli hetken ympärilleen ja havaitsi pian UHF-puhelimen ohjaamon takaseinällä. Siinä oli virta kytkettynä, ja se näytti olevan säädetty kanavalle 16. Benton otti mikrofonin käteensä ja painoi tangenttia.

- "Hello, this is m/s... Kalla calling".

Radiopuhelimesta kuului vain kohinaa. Benton uudisti kutsunsa saamatta vastausta.

- Onko sinulla kokemusta näistä?, hän kysyi Salolta.

- Eipä paljonkaan, valitettavasti. Minulla ei ole edes kännykkää. Oletko kokeillut muita kanavia?

Benton väänteli kanavakiekkoa ja yritti uudelleen saada yhteyden johonkin, joka kuuntelisi. Vastaus oli joka kanavalta sama; pelkkää kohinaa. Tutkittuaan antennijohdon ja sen liittimet sekä etsittyään mahdollisia lisäkatkaisimia Benton pani mikrofonin paikalleen.

- Ei onnistu. Ihmiset taitavat olla nukkumassa. Joka tapauksessa, laiva on tuuliajolla. Meidän on laskettava ankkuri. Lautta ajelehtikoon tuon saaren rantaan.

Benton valaisi taskulampullaan aluksen keulakantta nähdäkseen minkä tyyppinen ankkurikoje laivassa oli. Se vaikutti sähkökäyttöiseltä, jolloin sen käyttö tapahtui luultavasti ohjaamosta. Benton tutki ohjaamon laitteita, mutta ei kuitenkaan löytänyt ankkurin laskemiseen tarkoitettua katkaisinta. Niinpä hän laskeutui kannelle ja suuntasi lamppunsa kohti ankkurikojetta. Mitään katkaisimia hän ei siitäkään löytänyt, mutta kojeen vieressä oli vipu, jolla rulla saatiin vapautumaan rattaistosta.

Benton kiskaisi vivusta, ja samalla ankkuri ketjuineen alkoi valua kovalla ryminällä järveen. Benton arvioi veden syvyydeksi noin kymmenen metriä. Hän käänteli rullaa jalallaan saadakseen lasketuksi tarvittavan määrän ylimääräistä ketjua.

- Eiköhän tämä tässä pysy, hän totesi lukittuaan rullan. - Nyt ei tuule kovaa, ja ilmoitamme laivasta heti maihin päästyämme. Aamulla täällä on jo väkeä.

Pysäytettyään hinaajan pääkoneen, sammutettuaan sähkökiukaan ja suljettuaan ovet Salo ja Benton olivat valmiit lähtemään. Aluksen diesel-aggregaatin he jättivät käyntiin, koska ankkurivalo sekä jääkaapit ja pakastin vaativat virtaa. Tekniikkaa tuntevana Benton huomasi kuitenkin viime töikseen tarkastaa aggregaattia pyörittävän dieselmoottorin öljymäärän.

Kuutamo valaisi yhä kirkkaasti pilvien lomasta, kun Bentonin ja Salon vene kiihdytti vauhtiaan kohti läheistä salmea. Salo katseli kuinka hämärästi valaistu hinaaja hiljaa peittyi järvenpinnassa leijuvaan usvaan. Vain mastonhuipussa palava ankkurivalo oli enää näkyvissä laivan hävitessä niemen taakse. Edessä aukeni suuri järvenselkä, jonka toisella rannalla näkyi muutaman sekunnin välein linjaloiston nopea valosarja. Benton lisäsi kaasua samalla kun valaisi karttaa taskulampullaan. Lampun lasiin hän oli kiinnittänyt tumman kankaanpalan, jotta valo ei sokaisisi hänen silmiään.

Veneen peräaallot kimaltelivat kuutamossa sen edetessä pitkin suurta järvenselkää. Välillä ratin takana istuva Benton kohottautui istuimeltaan nähdäkseen paremmin kaukaisen rantaviivan. Viileä viima sai veden valumaan hänen silmistään, mikä luonnollisesti heikensi näkyvyyttä. Välillä Benton räpytteli silmiään ja pyyhki niitä kämmenselällään. Yhtäkkiä hän vähensi vauhtia ja kohottautui jälleen katsomaan jotain edessäpäin. Hän nosti kämmenen silmiensä yläpuolelle vähentääkseen kuun häikäisyä.

- Mitä nyt, Salo kysyi.

- Katsopas sinäkin, eikö tuolla kellu jotain. Jokin esine.

Salo suuntasi katseensa etuoikealle ja nyt hänkin näki tumman hahmon vedenrajassa. Benton hidasti yhä nopeutta, kunnes vene lipui tuskin kävelyvauhtia kohti tuntematonta esinettä. Epämiellyttävät muistikuvat viime tuntien tapahtumista tulivat Bentonin mieleen hänen ohjatessaan kohti tummaa hahmoa. Hän tunsi vilunväreiden kulkevan pitkin selkänahkaansa.

Kohde tuli lähemmäksi ja oli pian tunnistettavissa. Se oli perämoottorilla varustettu alumiinivene. Sen keulapenkillä istui joku eteenpäin kyyristyneenä ja liikkumattomana.

- Hei siellä... aloitti Benton äidinkielellään, mutta keskeytti lauseensa ja pyysi Saloa jatkamaan.

- Onko ongelmia? Voimmeko olla avuksi? Salo kyseli.

Kukaan ei vastannut. Veneet tökkäsivät toisiinsa. Benton osoitti lampullaan tuntematonta hahmoa, joka osoittautui keski-ikäiseksi mieheksi. Mies istui nojallaan etuviistossa käsillään päätään tukien. Hän ei näyttänyt reagoivan mitenkään toisen veneen saapumiseen.

- Kuka te olette?, Salo kysyi saamatta vastausta. - Voimmeko auttaa jotenkin? Onko teillä ongelmia?

Mies ei vastannut, mutta nytkähti kuitenkin osoittaen kuulleensa kysymykset. Sitten hän kohotti hitaasti päänsä, kääntyi Salon puoleen ja jäi tuijottamaan häntä muutamaksi sekunniksi poissaoleva ilme kasvoillaan. Ennen kuin Salo ehti sanoa sanakaan, miehen suusta kajahti ilmoille mielipuolinen kimeä huuto, ja hän alkoi rimpuilla hysteerisesti. Salo säpsähti ja vetäytyi refleksimäisesti taaksepäin. Samalla mies tarrautui häntä puseron rinnuksesta ja sopersi jotain käsittämätöntä. Vaikka sanoista ei saanut selvää, miehen äänensävy ja kasvojen ilme kuvastivat pelkoa ja kauhua.

Myös Salo kiljaisi säikähdyksestä, ja Benton riensi hänen avukseen.

- Please, calm down... hän puhutteli miestä samalla kun irrotti Saloa tämän otteesta. - Everything is allright, hän jatkoi todeten samalla mielessään hokevansa tyypillisiä elokuvien kliseitä.

Selvittyään säikähdyksestään Salokin sai puhekykynsä takaisin, vaikka vapisikin yhä.

- Me viemme teidät turvaan. Nouskaa tänne veneeseen, hän sanoi.

Mies käpristyi liikkumattomana paikalleen, kunnes Benton ja Salo puoliväkisin kiskoivat hänet laidan yli veneeseensä. Miehen veneen he kiinnittivät oman aluksensa perään. Matka jatkui.

Noin tunti oli kulunut kahden veneen yöllisestä tapaamisesta kun Benton ohjasi alukset aallonmurtajan ohitse kaupungin purjehdusseuran rantaan. Hän laskeskeli mielessään, että ilman hinattavaa venettä matka olisi sujunut noin puolta nopeammin. Mukaan otettu mies oli koko matkan ajan kyhjöttänyt liikkumatta ja puhumatta veneen keulassa.

Kun alukset oli kiinnitetty, Salo käveli läheiseen puhelinkoppiin ja soitti poliisille selostaen tilanteen pääpiirteittäin. Muutaman minuutin kuluttua poliisiauto kaarsikin jo paikalle.