35. Voitto tai kuolema

- No sittenhän tämä on selvä juttu, komisario Saarinen totesi tyytyväinen virne naamallaan ja ryysti pitkän kulauksen juuri keitettyä kahvia.

Rikostutkija Paavola nauroi niin, että oli tukehtua pullaansa. - Aivan niin, ja olisitpa nähnyt sen naisen ilmeen. Se oli kuin tikun niellyt. Mutta pokka sillä piti.

- Joo, me saadaan nyt hoitaa homma niin kuin vanhaan hyvään aikaan. Ja kyllä me tämä ratkaistaan, eikö vain?

Komisario ja rikostutkija istuivat poliisiaseman taukohuoneessa kahvikuppien ääressä. Myös iltavuoroon saapunut konstaapeli Martikainen liittyi heidän seuraansa. Kaadettuaan itselleen kupillisen kahvia hän kysyi, kuuluiko silvontajutusta mitään uutta.

- No ei varsinaisesti, Saarinen vastasi. - Mutta sen Helsingin tutkijan me saimme pois niskastamme. Ne soittivat aamulla sisäministeriöstä, että erikoistutkijaa ei enää tarvita. Se eilinen palaveri oli ehkä saanut ne järkiinsä. Ja se amerikkalainen me pannaan koville heti kun se tänne ilmestyy. Näytetään sille, että kyllä täälläkin osataan kuulustella. Meillä ei ole sähkötuoleja kuten jenkkilässä, mutta eiköhän me saada se säikähtämään, niin että se häipyy ensimmäisellä junalla... vai millä meneekään. Ei täällä mitään ufotutkijoita tarvita. Kaikenlaista sitä joutuu ke...

Saarisen purkaus keskeytyi kun nuori konstaapeli Tiihonen tuli ovelle ja pyysi komisariota puhelimeen.

- Meillähän on kahviaika, Saarinen tuhahti. - Sano, että soittaa myöhemmin. Että on palaveri tai jotain...

- Se on sisäministeriöstä, konstaapeli vastasi.

- Ai? Jaa. No kai sitten on mentävä, Saarinen mumisi hieman yllättyneenä ja laski kahvikupin pöydälle.

Hän harppoi huoneesta puoliksi syöty pullanpala kädessään. Hänen työhuoneensa oli käytävän varrella parinkymmenen askeleen päässä. Puhelu oli käännetty sinne viraston keskuksesta. Saarinen astui huoneeseen ja vastasi puhelimeen. Jo ensimmäisistä sanoista "Hyvää iltapäivää" hän tunnisti, että tällä kertaa soittaja ei ollut ainakaan sama sihteeri, jonka kanssa hän oli aamulla jutellut. Tällä kertaa langan päässä oli itse sisäasiainministeri.

Samaan aikaan kun häkeltynyt komisario takelteli sanoissaan jouduttuaan yllättävään keskusteluun korkean esimiehensä kanssa, retkiveneeseen vartioon jätetty Anja Salo nosti kaasuliedelle uuden kannullisen kahvia kiehumaan. Hän halusi tarjota Bentonille ja hänen seuralaisilleen lämmintä juotavaa, kun he palaisivat sukellukseltaan. Kahvin valmistumista odotellessaan Salo järjesteli astioita ja ruokapaketteja veneen pienessä keittiössä. Tunnelma oli tietyllä tavalla retkeilyllinen. Aurinko lämmitti mukavasti, vene keinahteli leppoisasti ja raikas tuulenvire puhalteli läheisen metsän raikkaita tuoksuja. Syksyisen kirkas maisema monine väreineen kruunasi tunnelman. Salo avasi radion ja alkoi kuunnella syksyn säveliä.

"Kiehuipas se juuri sopivasti", Salo mietti nostaessaan kahvipannua hellalta. "Tuoltahan he jo tulevatkin. Sehän oli nopeasti tehty", hän ajatteli katsoessaan lähestyviä kuplavanoja, jotka osoittivat sukeltajienlähestyvän. Salo mietti, mitkä mahtoivat olla Bentonin suunnitelmat tästä eteenpäin. Lähtisikö hän ehkä ystäviensä mukana maasta jäämättä poliisin kuulusteltavaksi. Jos näin tapahtuisi, Salon asema olisi jossakin määrin kiusallinen, sillä hänhän oli luvannut, että Benton saapuisi kuulusteltavaksi. Bentonin poistuminen maasta olisi toisaalta ymmärrettävää. Eihän hänellä olisi mitään velvollisuuksia Suomen viranomaisia kohtaan.

Miehet olivat uineet pinnan alla aivan veneen viereen, ja nyt ensimmäinen heistä nosti päänsä pinnalle. Hänen viereensä ilmestyivät muut yksi toisensa jälkeen.

- No, miten meni?, Salo ehti kysyä ennen kuin huomasi sukeltajissa jotain outoa. Kenelläkään amerikkalaisista ei pitänyt olla mustaa tuuheaa partaa, kuten oli sillä, joka ensimmäiseksi riisui naamarinsa.

- Mitä ihmettä, Salo huudahti samalla kun tuntemattomat miehet alkoivat kiivetä veneeseen.

Veneeseen kiivennyt nelimiehinen sukeltajien ryhmä oli kenties vallannut suurempiakin aluksia kuin yksinään kelluvan aseistamattoman retkiveneen. Näin voi päätellä nopeudesta ja helppoudesta, jolla aluksenvaltaus toteutettiin. Tuskin oli Anja Salo ehtinyt kunnolla tajuta mitä oli tapahtunut, kun hän jo oli tukevasti hyökkääjien vankina.

Veneeseen tunkeutuneet miehet olivat varsin vähäpuheisia. He käskivät Salon keulahyttiin ja sulkivat oven hänen perässään. Sitten he jäivät odottelemaan. Yksi miehistä tutki löytämäänsä asekassia ja lausui jotain vieraalla kielellä. Muut nauroivat.

Anja Salo oli järkyttynyt asioiden uudesta käänteestä. Veneen valtaus oli ollut niin nopea ja yllättävä, että meni hetken aikaa ennen kuin hän käsitti, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Saman tien hän tajusi, että nyt pelattiin kovaa kansainvälistä peliä, jossa yhtenä mitättömimmistä pelinappuloista oli hänen oma henkensä. Jo seuraava siirto saattaisi merkitä hänen pudottamistaan pelilaudalta kuoleman pohjattomaan roskakoriin.

Myös Percy Preston oli eräs pelaaja kansainvälisessä pelissä. Siirtovuoro oli hänellä, vaikka hän pahaksi onnekseen ei tiennyt sitä. Hän johti sukeltajaryhmäänsä kohti ankkuroitua venettä, jonka hahmo jo alkoi siintää veden läpi. Vaikka lainehtiva vesi vääristikin pahasti näkymiä, näytti siltä, että aluksen avotilassa käveli joku - ilmeisesti venettä vartioimaan jätetty Anja Salo. Preston mietti, olikohan kauniilla suomalaisnaisella vielä lämmintä kahvia jäljellä, sillä se todella maistuisi raskaan sukelluksen jälkeen.

Preston tunsi jo kahvin maun kielellään uidessaan kohti veneen perällä olevaa uimatasoa. Kun hän kohottautui pintaan ja käänsi katseensa ylöspäin, hän näkikin mustaa nestettä. Kahviako?

Prestonia silmien väliin tuijottavan rynnäkkökiväärin piipun suussa oli kyllä mustia pisaroita, mutta ne olivat luultavammin likaantunutta aseöljyä kuin kahvia. Toisaalta - eipä nuorta kahvinkeittäjääkään näkynyt missään.

Preston oli ollut mukana monessa kahinassa. Hän oli toiminut Nigaraguassa, vallannut Grenadaa ja ollut Persianlahdella. Hän tiesi, milloin oli aika taistella ja milloin ei. Tällä kertaa taistelu tai pakokin olisi ollut turhaa - rynnäkkökiväärin piippu silmien välissä oli riittävä osoitus vihollisen ylivoimaisuudesta. Ammattisotilaan tyyneydellä Preston odotti maallisen elämänsä päättyvän minä sekuntina tahansa aivot päästä repivällä laukauksella. Tällaiseen kohtaloonhan hän oli koko sotilasuransa ajan valmentautunut. Tapa tai tule tapetuksi.

Prestonin peli ei kuitenkaan ollut vielä pelattu. Mustapartainen mies viittasi hänelle ja kehotti häntä nousemaan veneeseen. Samoin mies viittoili myös muille pintaan nousseille, joilla yhdelläkään ei ollut veistä kummempaa puolustusvälinettä mukanaan. Neljä sukeltajaa kiipesi yksi toisensa jälkeen veneeseen puhumatta sanaakaan. Myös mustapartainen mies oli varsin vähäpuheinen. Hän määräsi aseella osoittaen amerikkalaiset riisumaan paineilmalaitteensa ja istumaan peräpenkille. Amerikkalaisten istuuduttua ohjaajan paikalla ollut kaljupäinen mies kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:

- Minusta tuntuu, että teillä on jotain, mitä me haluamme. Missä se on?

Preston tuijotti kaljupäistä Breshnevin näköistä miestä ja vastasi:

- En tiedä, mitä tarkoitatte.

Kaljupäinen teki tuskin huomattavan eleen mustapartaiselle, jolloin tämä työnsi aseensa piipun lähemmäksi miehiä.

- Ette te olleet täällä simpukoita keräämässä. Jollette kerro, hän tappaa teidät yksitellen. Tuo nuori mies kuolee ensimmäisenä.

Kaljupäinen osoitti matruusi Jungia, ja mustapartainen käänsi aseensa häntä kohti. Mustapartaisen toverit seurasivat tapahtumia sivusta. Eräällä miehistä oli pistooli kädessään.

Preston tajusi, että asioiden kiistäminen vain pitkittäisi väistämätöntä.

- Pohjassa, hän sanoi. - Veneen vieressä.

Kaljupäinen, joka näytti olevan joukon johtaja, viittasi eräälle miehistään, joka istui veneen laidalla. Mies veti naamarin kasvoilleen ja pudottautui selkä edellä veteen. Hetken kuluttua hän palasi yksi tutkimuslaitteen osa kädessään. Hän selosti jotain kaljupäiselle ja ojensi osan hänelle. Sitten hän sukelsi uudestaan ja palasi pian pintaan uusia esineitä mukanaan. Muutaman sukelluksen jälkeen kaikki pohjassa olleet tavarat oli nostettu veneeseen.

- Meillä ei ole mitään erityistä syytä tappaa teitä, jos te ette rupea hankaliksi, mustapartainen sanoi. Kertokaapa, oliko aluksessa ruumiita.

Preston nyökkäsi ja vastasi: - Kolme.

- Noudettuamme ruumiit poistumme omalla veneellämme. Se on saaren takana. Te jäätte saareen.

Kaljupäinen otti radiopuhelimen käteensä ja sanoi siihen jotain. Miesääni vastasi. Kaljupäinen puhui hetken ja sulki sitten puhelimen.

- Veneemme tulee tänne.

Hetken kuluttua saaren takaa kurvasi paikalle suurehko alumiininen pulpettivene. Siinä oli ainoastaan yksi mies. Vene kiinnittyi hetkeksi retkiveneen kylkeen, ja kaksi miehistä astui siihen. Sitten se ajoi hitaasti troolarin uppoamispaikkaa kohti.

Troolari Sinttiä tutkimassa ollut Harry Benton oli jäänyt hetkeksi jälkeen tovereistaan. Hän seurasi miehiä muutaman kymmenen metrin päässä. Jossakin vaiheessa hän kuitenkin kadotti heidän kuplavanansa ja päätti nousta pintaan varmistaakseen, missä suunnassa vene oli. Nähtyään aluksen ja siihen kiipeävät miehet hän oli aikeissa sukeltaa uudestaan. Sitten hän kuitenkin vilkaisi toistamiseen. Miehiähän piti olla vain neljä - ei kahdeksaa. Saman tien Bentonille välähti, että asiat eivät olleet niin kuin piti ja hän laskeutui vaivihkaa pinnan alle. Hän tajusi, että vastapuoli oli kuin olikin ehtinyt paikalle. Miten - se oli täysi arvoitus.

Benton vilkaisi painemittaria ja totesi, että hengitysilmaa oli jäljellä enää minuutiksi tai pariksi. Samalla kun hän yritti vähentää hapenkulutustaan liikkumalla mahdollisimman vähän, hän alkoi uida rauhallisin liikkein kohti muutaman kymmenen metrin päässä olevaa kaislikkoa. Hän laskeskeli, että jos hän pääsisi sen suojiin, hän saattaisi olla turvassa - edellyttäen ettei häntä ollut äsken havaittu.

Bentonin lähestyessä kaislikkoa, suuri pulpettivene kurvasi aivan hänen läheltään. Se pysähtyi hetkeksi retkiveneen viereen. Benton oli jo lähes kaislikon suojassa, kun alumiinivene lähti uudelleen liikkeelle. Tällä kertaa se kulki suoraan hänen ylitseen niin että sen potkuri lähes viisti hänen selkäänsä. Benton yritti pidättää hengitystään, jotta pintaan nousevat kuplat eivät olisi paljastaneet häntä. Tämä vaara oli tosin väistymässä, sillä paineilmapullot olivat juuri tyhjentyneet. Benton ui muutamalla voimakkaalla vedolla lähimpien kaislojen luo ja nosti päänsä pintaan vetäen samalla keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa - tuota elintärkeää ainetta, jonka puute oli jo lähes vienyt tajun häneltä.

"Nyt on tiukat paikat", Benton mumisi itsekseen. "Pulloja en enää tarvitse". Samalla hän avasi kiinnityshihnat ja pudotti paineilmavälineet järven pohjaan. Hänelle jäivät ainoastaan märkäpuku, maski ja räpylät. Ne yllään hän vetäytyi syvemmälle kaislikkoon etsien paikkaa, josta pääsisi hiipimään huomaamatta rantaan.

Alumiinivene pysähtyi uponneen laivan kohdalle ja kaksi miehistä pudottautui järveen. Jonkin ajan kuluttua he nostivat ensimmäisen ruumiin pintaan, ja se vedettiin veneeseen. Ennen pitkää oli kaksi muutakin nostettu hylystä. Benton seurasi tätä traagista näytelmää aitiopaikalta kaislojen seasta. Hän ei uskaltanut hiipiä metsään, sillä kaislikon ja metsän välissä ei ollut riittävää näkösuojaa.