18. Toimittaja tomerana

Silloin kun tietoa ei ole, se korvataan huhuilla. Kuopion kaupungissa liikkui monenlaisia, toinen toistaan hurjempia huhuja oudoista asioista, joita viime päivinä oli tapahtunut. Jotkut huhut kertoivat liikemiehen ruumiista, joka oli löydetty puistosta koirien pureksimana. Toisissa huhuissa kerrottiin koulutytöistä, jotka oli löydetty kurkku auki viillettynä erään professorin kesämökiltä.

Kaupungin lähistöllä oli mielisairaaloita, joista joskus oli päästetty tappajia vapaalle jalalle. Niinpä monet nyt pelkäsivätkin jonkin hullun puukottajan olevan liikkeellä. Vanhimmat ihmisistä muistivat vielä ne kauhun päivät, joita kaupunkilaiset olivat eläneet kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin ns. nailonsukkamurhaajan riehuessa kaupungissa.

Toimittaja Vesa Mononen oli hyvin perillä huhuista, sillä toimittajan työnä on asioiden tietäminen. Hän oli sitä paitsi itsekin osasyyllinen niihin, sillä hän oli kertonut ruumislöydöistä lehdessään. Viimeisimpään, koulutytön surmaan liittyvään juttuun hän oli kirjoittanut maininnan, että "tutkinnallisista syistä poliisi ei kerro tapauksen yksityiskohtia". Käytännön kokemuksesta hän tiesi, että tällainen maininta, jos mikä, antaa huhuille potkua.

Tänään Monosen työhuoneessa oli ollut tavallista kiireisempää. Toimitukseen oli tullut tieto, että hinaaja tukkilauttoineen oli löydetty ajelehtimasta keskeltä selkää, ja ainakin osan miehistöstä epäiltiin hukkuneen. Yksi mies oli tuotu yöllä kaupungin sairaalaan, eikä hän ollut pystynyt kertomaan mitään yön tapahtumista. Mononen oli soittanut vuoronperään poliisille ja sairaalaan ja välillä muhinkin tietolähteisiinsä saamatta kun nollista selvyyttä asioista. Seuraavan päivän lehteen tarkoitettu uutinen oli vielä täysin alkutekijöissään hänen tietokonepäätteellään. Nyt hän oli juuri lähdössä käymään poliisiasemalla, sillä hän tiesi kokemuksesta, että poliisit kertovat enemmän sille, joka katsoo heitä silmästä silmään kuin sille, jonka pelkän äänen he kuulevat puhelimessa. Mononen oli monesti naureskellut itsekseen tälle havainnolle ja päätellyt näyttävänsä joko niin rumalta, että poliisit pelosta kertovat hänelle asioita tai niin rehelliseltä, että he eivät kehtaa salata häneltä mitään.

Monosen setviessä työpöytänsä paperipinoja komisario Saarinen puhui radiopuhelimeen omassa virkahuoneessaan kaupungin toisella laidalla. Linjan toisessa päässä oli ylikonstaapeli Mähönen, jonka johdolla poliisit parhaillaan tutkivat Selkäsaaren rantavesiä.

- No onko löytynyt mitään, Saarinen kysyi.

Rapiseva ääni vastasi puhelimesta:

- Ei mitään, ja epäilen, että ei löydykään. Sen englantilaisen puheet taisivat olla palturia. Kauanko jatkamme?

- Tulkaa pimeän tultua pois sieltä. Eikö koirakaan ole saanut vainua?

Koiralla Saarinen tarkoitti hukkuneitten etsimiseen koulutettua koiraa, jonka poliisi oli jälleen ottanut mukaansa. Eläintä seurasi myös sen kouluttaja, joka ei kuulunut poliisivoimiin.

Konstaapeli Mähösen ääni lähes häipyi puhelinhäiriöiden alle, kun hän vastasi:

- Kerran näytti siltä, että se olisi vainunnut jotain, mutta emme löytäneet mitään. Tämän jälkeen se on ollut hiljaa.

- Hyvä. Jatkakaa pimeän tuloon asti. Kenties se, joka on pilkkonut ruumiin, on tällä välin syönyt loputkin, Saarinen naurahti ja sulki puhelimen.

Selkäsaaren edustalla sukelteleville poliiseille oli annettu ohje tarkkailla vesistöjä laajemminkin, sillä edellisenä yönä hinaaja Kallan päällikön ja konemiehen epäiltiin hukkuneen alueelle. Koska asia oli vielä jossakin määrin epäselvä, ja koska paikastakaan ei ollut kuin summittainen aavistus, varsinaisiin naarauksiin ei toistaiseksi ryhdytty. Poliisit kuitenkin ajelivat oletetulla tapahtumapaikalla koira veneensä kannella nuuhkimassa. Miehistönsä hylkäämän laivan poliisit olivat tutkineet heti aamulla, mutta siitä ei ollut löytynyt mitään johtolankoja. Myöhemmin aamupäivällä laivayhtiön paikalle tuomat miehet olivat ottaneet aluksen haltuunsa ja lähteneet jatkamaan keskeytynyttä hinausta.

Rikostutkija Paavola astui Saarisen huoneeseen.

- No mitä uutta?, hän kysyi Saariselta, joka juuri oli lopettanut puhelun.

- Ei hitto vieköön. Nyt tapahtuu niin kummia, että alan olla aivan neuvoton. Liittyvätkö hukkumiset jotenkin toisiinsa? Nehän tapahtuivat melkein samassa paikassa.

- Niin, ja liittyvätkö ne näihin aikaisempiin tapahtumiin? Tarkoitan sitä kauppamatkustajaa ja professorin tyttöä. Näiden juttujen tutkimukset eivät ole edistyneet tipan tippaa. Meillä ei ole mitään, ei yksinkertaisesti mitään. Eikä paljoa taida olla sillä Helsingin tytölläkään... mikä sen nimi nyt oli?

- Salo. Anja Salo.

- Niin Salo. Kaiken maailman tiedemiehiä. Kenetkähän ne seuraavaksi lähettävät? Missi Lolanko?

Saarinen huokasi syvään ja vastasi:

- Älä muuta kysy. Tuon tytön saisivat kutsua välittömästi pois. Sehän vain sekoittaa asioita. Viime yön se oli viettänyt jonkun hullun ulkomaalaisen kanssa. Retkeillyt. Voi törky, sanon minä.

Paavola katsoi virkatoveriaan pitkään ja kysyi sitten:

- Ulkomaalaisen?

Niin, jonkun amerikkalaisen. Mukamas ufotutkija. Eikö saman tien astrologi tai... tai... povaajaeukko... tai...

- Heh, heh, heh. Niin. Eiköhän näytetä sille tytölle, miten nämä hommat hoidetaan ja kuka ne hallitsee. Selvitetään tämä juttu. Ei me olla ennenkään mitään Helsingin tyttöjä tarvittu.

- Ei totisesti. Eikä meidän tarvitse olla liian avomielisiä sitä kohtaan. Riittää kun jotain kerrotaan. Mitä vähemmän se tietää, sen parempi. Tyyppi nolatkoon itsensä perin pohjin, sillä sehän täältä lähtee, kun me jäämme. Toimittaja Mononen muuten tulee tänne aivan näillä hetkillä. Se soitti jokin aika sitten. Eiköhän usuteta se tuon tytön perään. Silloin me saadaan työskennellä rauhassa. Ukko kirjoittakoon mitä puppua haluaa. Sillä aikaa me selvitetään tämä juttu kaikessa hiljaisuudessa.

Rikostutkija Paavolan suu vetäytyi virneeseen. Hän oli työskennellyt Saarisen kanssa vuosikaudet, ja miehet tulivat hyvin toimeen keskenään. Heidän ajatuksenjuoksussaan oli jotain samanlaista. Jotain peruspoliisia.

- No joo, minä lähden tästä jatkamaan tonkimista, Paavola sanoi. - Kerro sinä sille Monoselle mitä katsot tarpeelliseksi. Pääasia, että hän jättää meidät rauhaan.

Tämän sanottuaan Paavola poistui huoneesta. Käytävässä häntä vastaan kävelikin toimittaja Mononen, joka oli juuri saapunut paikalle autollaan. Monosella tuntui olevan niin kova kiire, että hän tuskin huomasi Paavolaa. Vasta lähes ohitettuaan Paavolan hän sanoi puoliääneen mutisten "terve" ja jatkoi kohti Saarisen huonetta. Paavola puolestaan vilkaisi kelloaan ja suuntasi sitten kulkunsa kohti kahvihuonetta. Hänen mielessään risteili mielihyvän täyttämiä odotuksia maineesta ja kunniasta, joka häntä ja Saarista odottaisi, kunhan kurkkujenviiltäjä olisi saatu satimeen.

Mononen koputti rikoskomisarion ovea, jolloin sisältä kuului karkealla poliisimiehen äänellä:

- Sisään!

Tervehdittyään toisiaan miehet istuutuivat pöydän ääreen. Heistä oli tullut vuosien varrella hyviä tuttuja keskenään. Juttuja saadakseen toimittajan on nimittäin oltava hyvissä väleissä poliisin kanssa, eikä poliisillekaan ystävä julkisessa sanassa haitaksi ole. Saarinen kysyi, maistuisiko Monoselle kahvi, ja tottahan toimittajalle maistui. Saarinen pumppasi termoskannusta tukevan kupillisen molemmille.

- Niin, sinä tulit juttelemaan siitä laivasta. Sanon heti alkuun, että meillä ei ole paljoa kerrottavaa tästä asiasta. Emme yksinkertaisesti tiedä mitään.

- No onko siellä hukkuneita?

- Emme tiedä sitäkään. Yksi laivan miehistöstä on sairaalassa, mutta hän ei osaa kertoa mitään viime yön tapahtumista. Kuulustelemme häntä toki uudelleen. Mutta toistaiseksi ei mitään.

- Entäs paikan päällä. Sinullahan on miehiä siellä?

Paavola mietti, pitäisikö hänen teeskennellä hämmästymistä siitä, että toimittaja näin tarkkaan tiesi poliisin liikkeet. Sitten hän kuitenkin ajatteli, että kaipa nämä asiat moni muukin jo tiesi. Poliisiveneen lähtö kaupungin satamasta harvoin tapahtuu kenenkään huomaamatta.

- Tottahan paikalla pitää käydä, hän sanoi. - Toistaiseksi emme tosin ole löytäneet mitään. Kerrankos sitä nyt ihmisiä hukkuu. Vesi on tähän aikaan kylmää.

- Mutta kaksi miestä kerralla... eikö se ole vähän outoa?

- Outoa mutta ei ennenkuulumatonta. Ensin putoaa toinen, sitten perään hyppää toinen. Ja hups, molemmat hukkuvat. Tällaistahan on tapahtunut. Toimittajana varmaan muistat tapauksia, joissa heikkoihin jäihin on hukkunut paitsi alkuperäinen putoaja myös pelastaja. Ehkä tämä kansimies onkin järkyttynyt juuri siitä, että kaksi ystävää meni kerralla. Miehellä on kuulema ollut joskus ongelmia mielenterveytensä kanssa. Ei siinä muuta tarvita, kun sekoaa. Pimeä järvi ja...

Mononen nyökkäili. Miehet jatkoivat keskustelua. Saarinen pumppasi uudet kupilliset kahvia. Hän oli olevinaan hyvinkin avomielinen, vaikka varoikin visusti paljastamasta yhtään mitään. Hänen näkemyksensä mukaan oli tapahtunut kaksi erillistä murhaa ja kaksi erillistä hukkumatapausta, eikä näiden välillä ollut mitään välttämätöntä yhteyttä. Ainoastaan hukkumiset olivat tapahtuneet kohtalaisen lähellä toisiaan, mutta sekin oli todennäköisesti pelkkää sattumaa.

- No niin. Taidanpa tästä jatkaa matkaani, Mononen sanoi tyhjennettyään toisen kahvikuppinsa. - Voin kai soitella ja kysyä, miten juttu etenee?

- Sen kun soitat. En kylläkään usko, että tässä mitään sen kummempaa on. Kaikenlaista sattuu.

Mononen poistui huoneesta ja kaivoi käytävässä esiin muistivihkonsa. "Hmm, missäs päin tämä Keilakatu oikein on", hän mumisi itsekseen tutkiessaan vihkoaan. "Jaa-jaa", hän mumisi edelleen ja pani vihkon taskuunsa. Sitten hän käveli ulos, istui autoonsa ja kurvasi renkaat ulvoen poliisilaitoksen pihasta.