17. Kyllä te kerrotte

Benton makasi nahkahihnoin sidottuna vuoteellaan ja tuijotti miestä, joka juuri oli astunut huoneeseen. Miehellä oli yllään vaalea paita ja tummansiniset suorat housut. Jaloissaan hänellä oli tavanomaiset kävelykengät. Hänen paitansa kaksi ylintä nappia oli auki jättäen paljaaksi osan hänen karvaisesta rinnastaan. Hän oli ihonväriltään tummempi kuin ne suomalaiset, joita Benton tähän mennessä oli tavannut. Miehen musta tukka oli siististi taaksepäin kammattu.

Pimennetty huone, makaaminen nahkahihnoilla sidottuna ja viimeisiä tunteja koskevien muistikuvien puuttuminen saivat Benton aavistelemaan jotain hyvin pahaa. Hän tajusi, että hänet oli siepattu, eivätkä sieppaajat taatusti olleet paikallista alamaailmaa.

- Lähdemme vähän kävelylle, tummatukkainen mies sanoi murteellisella englanninkielellä ja ryhtyi samalla avaamaan Bentonin siteitä. - Suosittelen, että ette yritä mitään typerää vaan teette niin kuin minä käsken.

Benton ei aikonut olla typerä, varsinkin kun hänen vartijallaan näytti olevan ladattu automaattiase toisessa kädessään. Hän ei myöskään esittänyt miehelle kysymyksiä, sillä hän vaistosi, että lähitulevaisuudessa kyselemisen hoitaisivat muut, ja hänen tehtävänään olisi pelkkä vastausten antaminen.

Noustessaan istumaan Benton tunsi lievää huimausta. Hän arveli sen johtuvan hänelle annetusta huumaavasta aineesta, jonka avulla hänet oli saatu kuljetetuksi hotellista. Samalla kun hän nousi epävarmasti seisomaan ja lähti kulkemaan miehen edellä tämän osoittamaan suuntaan hän pohti mielessään, miten hänen sieppaamisensa oli voinut tapahtua. Saman tien hän totesi, että sillä ei oikeastaan ollut suurta merkitystä. Tärkeämpää olisi, mitä hänelle tapahtuisi tämän jälkeen.

Miehet kulkivat pitkin hämärästi valaistua kapeaa käytävää. Bentonin mieleen tulivat kerrostalojen kellarit, joissa hän oli joskus nuorena poikana leikkinyt. Hän pohti, että ehkä tämä olikin sellainen. Käytävän päässä oli sininen, pellillä päällystetty palo-ovi, ja tummatukkainen mies viittasi häntä avaa maan sen ja astumaan siitä sisään.

Miehet tulivat suureen kellarihuoneeseen, johon näytti pikaisesti sisustetun jonkinlainen toimisto. Huoneen seiniä kiersivät puiset avohyllyt, ja keskellä huonetta oli suuri kirjoituspöytä, jonka takana istui keski-ikäinen tukevahko mies. Miehen päälaki oli kalju, mutta pään sivuilla oli sentään jäljellä pikimustia hiuksia, jotka oli kammattu veden tai rasvan avulla tiukasti taaksepäin. Miehen kasvojen iho oli epätasainen, ja toisessa poskessa hänellä oli voimakas punertava arpi. Miehellä oli yllään karkeaa ommelta oleva korkeakauluksinen musta kommandovillapusero, jonka hihat oli kääritty kyynärpäiden tasalle.

Benton pani merkille miehen tummat ja tuuheat kulmakarvat, jotka toivat mieleen Neuvostoliiton entisen johtajan Leonid Breznevin. Mies näytti tutkivan papereitaan, kunnes katsahti Bentoniin. - Istukaa, hän sanoi osoittaen pöydän ääressä olevaa nojatuolia.

Bentonin istuttua mies jatkoi papereittensa selaamista eikä näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota häneen. Benton istui ääneti tuolissaan ja katseli miestä tarkkaavaisena. Kun mies ojensi kätensä ottaakseen uuden paperin pöydän laidalta, Benton huomasi värikkään tatuoinnin hänen käsivarressaan. Se esitti kahta vinosti toisistaan poispäin osoittavaa lipputankoa, joissa riippuvat liput olivat Bentonille täysin tuntemattomia. Lipputankojen keskelle oli kuvattu laskeutumassa oleva kotka siivet levälleen. Kuvan alareunassa oli kaareva suorakulmio, jossa oli tekstiä kyrillisillä kirjaimilla. Tekstin lopussa oli pari numeroa ja vielä yksi kirjain. Benton pohdiskeli mielessään, voisiko kuvio olla jonkin joukko-osaston tunnus. Samalla mies kohotti katseensa Bentoniin ja sanoi matalalla mutta kuuluvalla äänellä:

- Tiedättekö miksi olette täällä?

Miehen englanninkieli oli parempaa kuin häntä saattaneen miehen. Se oli itse asiassa varsin täydellistä, vaikka siinä olikin havaittavissa pieni ulkomainen korostus. Benton oli hiljaa parin sekunnin ajan, kunnes vastasi:

- Minulla ei ole aavistustakaan.

Pöydän takana istuva mies teki lähes huomaamattoman nyökkäyksen päällään Bentonin takana seisovan miehen suuntaan, ja ennen kuin Benton ehti tajuta mitä tapahtui, voimakas isku osui vasemmalta hänen päähänsä saaden hänet ähkäisemään kivusta ja säikähdyksestä. Heti perään seurasi toinen lähes yhtä voimakas lyönti. Tämän jälkeen pöydän takana istuva mies nyökkäsi taas miehen suuntaan.

Benton oli vaistomaisesti vetänyt hartiansa koholle ja odotti uusien iskujen milloin tahansa jysähtävän päähänsä. Niitä ei kuitenkaan tullut, ja niinpä hän vähitellen palautti itsensä normaaliin asentoon säilyttäen kuitenkin valppautensa. Hän katsoi kysyvä ja kauhistunut ilme kasvoillaan Breznevin näköistä miestä.

- Haluan kertoa teille jotakin, mies sanoi eleettömällä äänellä. - Kun minä kysyn teiltä, minä odotan vastauksia. Rehellisiä vastauksia. Jos vastaus ei tyydytä meitä..., hän teki nykäisevän eleen päällään.

"Rehellisiä?", Benton huokasi mielessään. "Tuo tyyppi tuskin tietää, mitä sillä sanalla tarkoitetaan."

- Niin, että tiedättekö miksi olette täällä?, mies kysyi uudestaan.

Benton odotti uutta iskua minä hetkenä tahansa, mutta sanoi kuitenkin:

- Koska te haluatte tietoja minulta.

Iskua ei tullut. Sen sijaan pöydän takana oleva mies sanoi:

- Hyvä, että alamme päästä yhteisymmärrykseen.

Benton oli saanut ensimmäisen opetuksen, ja älykkäänä miehenä hän toivoi selviytyvänsä sen varassa mahdollisimman pitkälle. Tämän koulun opettajat eivät nimittäin näyttäneet kuulleen länsimaisista opetusnormeista, joihin ruumiillinen väkivalta ei ollut kuulunut enää kymmeniin vuosiin.

Kuulustelu jatkui. Breznevin näköinen mies kyseli aluksi viattomalta vaikuttavia asioita, kuten Bentonin nimeä, ikää, perhetaustaa, asuinpaikkaa ja sen sellaista. Benton arveli, että kuulustelija tiesi nämä asiat ennestään, ja vain odotti milloin Bentonin antama vastaus ensimmäisen kerran poikkeaisi odotetusta. Kun näin tapahtuisi, seuraisi välittömästi uusi isku - tai jotain vielä pahempaa.

Benton tunsi olevansa tukalassa tilanteessa. Hän ei tiennyt, mitä kuulustelijat tiesivät ja mitä he eivät tienneet, joten hän ei myöskään tiennyt, missä asioissa hänen olisi mahdollista salata tai kiertää totuutta. Kuulustelijat vaikuttivat niin ammattimaisilta, että he hakkaisivat haluamansa tiedot hänestä joka tapauksessa. Hänen yhteistyöhalukkuudestaan riippuisi, missä kunnossa hän olisi, kun kaikki halutut tiedot olisi kuulustelijoilla. Tai ehkä sillä ei ollut väliä. Ehkä hänet oli tarkoitus tappaa joka tapauksessa, kunhan kuulustelu olisi ohitse.

Vaikka Bentonin työ ja elämäntapa monessa suhteessa muistuttivat salaisen palvelun agenttien työtä, hän ei kuitenkaan ollut sellainen. Hän oli tiedemies. Hänellä ei ollut Beretta-pistoolia käsivarsikotelossa eikä syanidipilleriä itsemurhaa varten. Häntä ei myöskään ollut valmisteltu tilanteisiin, jollaisessa hän nyt oli. Niinpä hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kertoa kuulustelijoille kaikki, mitä he halusivat tietää.

- Olette siis ufotutkija?, kuulustelija kysyi.

- Yes, työskentelen Yhdysvaltain Kansallisessa Ufotutkimusinstituutissa. Se on yliopistojen ylläpitämä tieteellinen järjestö.

- ...jolla on yhteydet myös sotilasviranomaisiin. Eikö toimintaanne johdetakin Pentagonista? Tehän olette sotilaallisen puolen tehtävissä, eikö vain?

Benton vilkaisi hermostuneena takaviistoon nähdäkseen seisoiko hänen vartijansa yhä nyrkit valmiina iskuun. Sitten hän vastasi:

- En työskentele sotilasviranomaisten kanssa. Saan työtehtäväni esimiehiltäni, jotka ovat siviilivirkamiehiä, tiedemiehiä siis. Käsitykseni mukaan Ufotutkimusinstituutti ei työskentele armeijan laskuun, vaan se tu...

Bentonin lause keskeytyi kovaan päähän kohdistuvaan iskuun, joka paiskasi hänet niin voimakkaasti sivulle, että hän lensi tuoleineen lattialle. Ennen kuin hän oli ehtinyt edes yrittää nousta sieltä, hänen kylkiinsä sateli kivuliaita potkuja vartijan paksupohjaisista kengistä. Hän vetäytyi vaistomaisesti kippuraan yrittäen suojata itseään. Sitten potkiminen lakkasi. Benton makasi muutaman sekunnin paikallaan vilkuillen varovasti yläviistoon kohti pahoinpitelijäänsä.

- Nouskaa!, kuulustelija karjaisi tylyllä äänellä pöytänsä takaa.

Benton kompuroi pystyyn ja kääntyi kohti pöydän takana istuvaa miestä.

- Istukaa!, mies sanoi ja viittasi kumollaan olevaan tuoliin.

Benton nosti tuolin pystyyn ja istui. Hän oli vielä jossakin määrin sekaisin viimeisimmästä päähän saamastaan iskusta ja tunsi voimakasta kipua siinä kohdassa, johon lyönti oli osunut. Paniikki alkoi vallata hänen mielensä. Hän tunsi vapisevansa kauttaaltaan ja teki parhaansa, jotta kuulustelijat eivät sitä havaitsisi. Puhe takerteli hänen kurkussaan, kun hän sanoi:

- Minä kerron kaiken mitä te haluatte. Olen tavallinen tiedemies, ei minulla ole mitään salattavaa. En tiedä mitään valtiosalaisuuksia. Toivon, että ette jatkaisi tähän tapaan.

Kuulustelija teki jälleen pienen liikkeen päällään, ja Benton nytkähti vaistomaisesti sen nähdessään. Hänen takaansa kuului kolaus, ja vaimenevia askeleita. Vartija oli poistunut huoneesta. Kuulustelija jatkoi:

- Järjestöllänne tuskin on omia ilmavalvontatutkia. Kuitenkin se tekee ufohavaintoja. Miten se on mahdollista?

- Emme itse tee ufohavaintoja, vaan meille ilmoitetaan niistä. Me pelkästään tutkimme niitä.

- Onko armeija koskaan ilmoittanut teille havainnoistaan?

- On, mutta myös monet muut ta...

Kuulustelija keskeytti:

- Eikö se ole yhteistyötä?

Benton ei vastannut.