27. Kaupunki kaaoksessa

- Mitä, sanoitteko kadonnut? Kadonnut kylpyhuoneesta. Kai siihen nyt jokin selitys on. Ette kai vain pilaile? Pysykää siellä, meiltä tulee pari miestä käymään.

Komisario Saarinen sulki puhelimen ja huusi naapurihuoneeseen.

- Matti, järjestäpäs pari miestä Kallankadulle. Kahdeksan B kaksitoista. Siltä soitti joku mies ja puhui aivan mahdottomia. Että joku olisi kadonnut lukitusta vessasta. Huolehdi, että siellä käydään katsomassa. Kunhan vaan ei taas olisi niiden avohoitopotilaiden houreita. Pitäisivät ne siellä laitoksessa. Juoksuttavat meitä vähän väliä.

Viereisestä huoneesta kuului puhelinkojeen näppäinten naputtelua, ja hetken päästä Matti-niminen poliisimies alkoi selostaa asiaa jonnekin puhelimessa.

"Kaikenlaista sitä tapahtuu", Saarinen mietti ja siveli parransänkeään. "Eikö meillä ole tarpeeksi hommia näissä silvontajutuissa? Ja missä se nainenkin heiluu? Tai samapa tuo. Pysyisi vai poissa ja mahdolisimman kaukana myös. Tutkija Helsingistä. Hah, sanon min..."

Saarisen synkkäsävyinen mietiskely katkesi puhelimen pirinään.

"No kuka perhana siellä taas...", hän mumisi itsekseen nostaessaan luurin.

- Ai Paavola, terve. Mitäs sinulla?

- Ei muuta kuin että tuletko palaveriin. Salo on täällä. Tuli juuri. Katsotaan, ollaanko saatu jotain uutta kokoon niistä viiltelyistä.

- Tullaan tullaan. Kerään papereita, olen siellä parin minuutin kuluttua, hei.

Saarinen alkoi penkoa työpöytäänsä. "Silpomiset, silpomiset, Hmmm, täällä". Hän otti muutaman paperin käteensä ja poistui huoneesta. Hänen rientäessään palaveriin, kiihkeästi edenneet tapahtumat olivat jo saaneet uuden painopisteen.

Rämön saari sijaitsee aivan Kuopion keskustan tuntumassa. Saareen vie silta, ja siellä risteilee muutama tie. Yksi kiertää rantoja pitkin saaren ympäri. Rämö tunnetaan niin kutsutun "paremman väen" asuinalueena, Savon Beverly Hillsinä, jos tällainen vertaus sallitaan. Saaren upeissa rivitaloissa tai komeissa omakotitaloissa asuu lääkäreitä, insinöörejä, johtajia, lakimiehiä, arkkitehtejä ja muita yhteiskunnan hyväosaisia.

Eräässä Rämön saaren komeimmista taloista asuu pääkonsuli Björkbacka, alunperin ruotsalaista sukua. Taloon kuuluu oma ranta, ja siellä sijaitsee pieni hirsinen rantarakennus edustavine saunoineen ja yöpymistiloineen. Näissä viihtyisissä huoneissa viettivät juuri nyt iltaa erään lakitoimiston palveluksessa oleva varatuomari Martin Pekkala ja hänen avovaimonsa Lisbeth. Viimemainittu istui takan ääressä pikari kädessään ja kysyi varatuomarilta:

- Aiotko ottaa tennisvarusteet mukaan?

- Tottakai, vastasi varatuomari ja kaatoi baarikaapista lisää juomaa itselleen. - Mikäs se sellainen loma on, jossa ei tennistä pelata. Sinne tulee koko sakki. Pannan pystyyn oikea Bermuda Tournee. Suomalaisporukassa tosin vaan. Sehän on jo perinne.

Varatuomari Pekkala oli keski-ikäinen, hyvävartaloinen ja hyväkuntoisen näköinen mies. Kaikesta näki, että hän osasi nauttia elämästään. Kaikesta näki myös, että hänellä oli varaa nauttia siitä. Huoliteltu, viimeisen päälle siisti merkkivaatetus, timantein koristeltu Rolex-kello, etelän auringosta kielivä rusketus... varakkuuden merkkejä ei tarvinnut etsimällä hakea.

Lisbeth oli hieman seuralaistaan nuorempi, äärimmäisen huoliteltu - ja myös kaunis nainen. Hänen tummanruskea, kauniisti kammattu tukkansa sopi täydellisesti hänen viehkeisiin kasvonpiirteisiinsä. Edes runsaanpuoleisesti käytetty meikki ei "pilannut" kokonaisuutta, niin kuin se monen kohdalla tekee. Hollywood-look puki Lisbethiä, kuten se pukee kaikkia kauniita naisia.

Varatuomari lisäsi puita takkaan, jonka loisteessa oli mukava viettää tihkusateista ja tuulista syysiltaa. Noustuaan takan äärestä hän sääti huoneen sähkövalaistusta himmeämmäksi.

- Lisätäänpäs vähän tunnelmaa, hän sanoi. - Odotatko hetken, käyn hakemassa sinulle talosta jotain. Se on yllätys.

Samassa varatuomari poistui huoneesta, ja Lisbeth kuuli ulko-oven kolahtavan hänen lähtiessään. Hän kohensi asentoaan sohvalla hieman mukavammaksi ja jäi istumaan mietteissään. Samppanjalasi oli yhä hänen kädessään. Hän otti siitä siemauksen asettaen sen pöydän reunalle. Sitten hän riisui hitaasti päällimmäisen puseronsa jättäen jäljelle vain niukan hihattoman vaatekappaleen. Hän potkaisi myös piikkikärkiset kengät jaloistaan ja nosti jalkansa sohvan reunalle.

Tuli rätisi takassa kotoisasti. Samassa ulko-ovi kolahti. Varatuomari näytti palanneen. Lisbeth mietti, minkä yllätyksen tämä oli avopuolisolleen mahtanut järjestää. Ehkä uuden timanttisormuksen? Ehkä jotain muuta? Varatuomari osasi aina olla niin yllätyksellinen, ja tämä olikin hänen parhaita piirteitään.

Lisbeth istui ääneti paikallaan katsellen liekkien loimotusta. Tämän parempi ei tunnelma voisi olla, hän mietti alitajunnassaan pukematta ajatustaan edes sanoiksi. Nyt ei ollut sanojen aika. Lisbeth kuuli, kuinka varatuomari hiipi hiljaa lähemmäksi. Hän ei halunnut pilata yllätystä, ja niinpä hän ei ollut huomaavinaan puolisoaan, joka tuntui olevan jo aivan hänen lähellään.

Lisbeth sulki silmänsä. Hän tunsi, kuinka joku kosketti häntä. Martin...?

Vai kuka?

Lisbeth hätkähti raa'alla tavalla hereille kuvitelmistaan, kun hänet kaapattiin voimakkaalla otteella vyötäröstä ja nostettiin ilmaan kevyesti kuin nukke.

- Mitä ihmettä... mitä sinä nyt..., hän kiljaisi säikähtäneenä ja vilkaisi taakseen. Näky ei ollut aivan, mitä hän oli odottanut; häntä ei katsonutkaan oma tuttu puoliso vaan häntä tuijotti viirumaisilla silmillään ihmismäinen olento, jolla oli kumimaisen ryppyiset, vihertävät kasvot ja litteä kalamainen nenä. Olennon torahampaita pursuavasta suusta kuului käheää läähätystä. Tämä kaikki oli Lisbeth-paralle liikaa. Enempää kiljumatta tai rimpuilematta hän menetti tajuntansa.

Saman aikaan kun limaisenvihreä ihmismäinen olento raahasi tajutonta uhriaan Rämön saaren rantavesiin astui kymmenien kilometrien päässä märkä ja väsynyt mies erään maalaistalon pihaan. Hän käveli ovelle ja koputti sitä pari kertaa. Sisältä kuului kopinaa ja koiran haukkumista, ja hetken kuluttua talon isäntä saapui ovelle.

- Hello, I'm Harry Benton, märkä mies sanoi ja ojensi kätensä.

Isäntä katsoi häntä suu hämmästyksestä avoinna ja ojensi sitten vaistomaisesti kätensä tervehdykseen.

- My boat went down, and...

- Hetkinen, hetkinen, isäntä keskeytti. - Poika Sinähän olet lukenut niitä kieliä, hän huusi jollekin talon sisäosiin. - Tulehan puhumaan. Täällä on joku ulkomaalainen.

Noin viisitoistavuotias laihahko poika kipaisi ovelle ja alkoi tuijottaa vierasta suu samalla tavalla auki kuin isälläänkin.

- No sano nyt jotain, isä komensi.

- No, mitä minä sanon?

Vaikka Benton ei ymmärtänytkään mitä asukkaat sanoivat, hän tajusi tilanteen ja alkoi selostaa asiaansa mahdollisimman hitaasti. Poika kuunteli edelleen ääneti, kunnes Benton lopetti.

- Se sanoo jotain, että sen vene on uponnut.

- Pyydä se sisään.

Poika vilkaisi isäänsä ja ilmaisi sitten Bentonille puoliksi puhumalla ja puoliksi kankealla kouluenglannilla, että hän oli tervetullut taloon sisälle. Kylmän kangistama Benton ei toista pyyntöä tarvinnut. Hän käveli suoraan suuren leivinuunin ääreen jossa kääntyili muurista ja luukusta hohtavan lämmön ääressä. Talon emäntä etsiskeli hänelle jotain kuivaa päälle pantavaa, jotka hän pian pukikin ylleen viereisessä huoneessa. Isännän vanhat housut ja villapusero eivät olleet aivan amerikkalaisen kokoa, mutta menettelivät paremman puutteessa.

Benton valitteli myöhäistä ajankohtaa ja kiitteli avusta. Hän kysyi voisiko hän soittaa kaupunkiin. Emäntä johdatteli hänet pieneen huoneeseen, joka näytti olevan jonkinlainen isännän toimisto. Hyllyssä oli mappeja ja sivupöydällä tietokone. Benton selasi puhelinluetteloa ja naputteli hetken päästä Kuopion poliisiaseman numeron.

- Tiedättekö, mistä voisin tavoittaa Anja Salon?, hän kysyi poliisipäivystäjältä. Hänen onnekseen Salo oli paikalla jossakin palaverissa.

- Tämä on tärkeää. Jos suinkin on mahdollista, haluaisin puhua hänen kanssaan nyt heti.

Päivystävä poliisi käänsi puhelun neuvotteluhuoneeseen, jossa Salo sekä komisario Saarinen ja rikostutkija Paavola olivat hetki sitten aloittaneet "viiltelyjutun" - joksi asiaa poliisin tiedostoissa nimitettiin - pohdiskelun. Rikostutkija Paavola vastasi puhelimeen.

- Hei Anja, puhelu on sinulle.

Salo vilkaisi Paavolaa, joka ei ollut ennen puhutellut häntä pelkällä etunimellä.

- Anja Salo puhelimessa.

- Täällä Benton, Harry Benton. Muistatko?

Salon ilme kirkastui. Hän kohensi asentoaan.

- Harry, mistä sinä soitat. Oletko jo kotonasi?

- Olen järven takana... hetkinen... Benton tuntui kyselevän maalaistalon osoitetta. - Tämä on Kuukkanimi... Kuukkan... Kukkaniemi. Paananen. Farmi. Maalaistalo.

Saloa nauratti. Hän otti kynän ja paperia ja kirjoitti muistiin Bentonin suurella vaivalla lukeman osoitteen.

- Kyllä tulen sinua hakemaan. Aivan heti. Odottele siellä. Ajo kestää jonkin aikaa. Heipä hei.

Saarinen ja Paavola kuuntelivat uteliaina. Kun Salo oli sulkenut puhelimen, Paavola kysyi:

- Oliko se se amerikkalainen? Missä hän?

- Hän soitti minulle Kukkaniemestä. Tässä on osoite. Hänet pitäisi hakea sieltä. Hänellä oli ollut joitakin ongelmia. Ei mitään vakavaa. Minä voin lähteä sinne. Missä päin tällainen Kukkaniemi on? Tai löytyyhän se kartasta.

Komisario ja rikostutkija tarjosivat poliisin apua, mutta Salo kieltäytyi päättäväisesti. Hän halusi kuulla ensiksi itse, mitä Bentonilla olisi kerrottavaa. alo oli alun alkaen halunnut pitää amerikkalaisen kokonaan erossa virallisista tutkimuksista, mutta tilanteet olivat muuttuneet niin, että se ei näyttänyt olevan enää mahdollista. Englanninkielinen puhelu suoraan poliisien neuvotteluhuoneeseen oli vienyt viimeisetkin mahdollisuudet hämäämiseltä. Ja koska Benton oli soittanut itse, hänkään ei ilmeisesti enää välittänyt pysyä syrjässä.

- Onkin jo kohta puoliyö, jatketaan palaveria huomenna, Salo totesi kerätessään papereitaan. - Ehkä meillä on silloin jo enemmän tietoakin.

Salo tunki viimeiset paperit vauhdilla laukkuunsa ja toivotti poliisipäälliköille hyvää yötä. Sitten hän asteli ripeästi ulko-ovelle ja edelleen pihan poikki pieneen punaiseen autoonsa. Käynnistettyään auton hän vilkaisi vielä maantiekarttaa ja kaasutti sitten renkaat vingahtaen parkkipaikalta. Kukkaniemeen oli hänen pikaisten laskelmiensa mukaan noin neljäkymmentä kilometriä

Salo oli tuskin ehtinyt poistua poliisiasemalta, kun sinne tuli jälleen puhelu kadonneesta henkilöstä. Tällä kertaa soittaja oli varatuomari Pekkanen - poliisipäälliköiden tuttu monissa lakiasioissa - joka kertoi avopuolisonsa kadonneen eräältä saunalta Rämön saaressa. Katoaminen oli tapahtunut konsuli Sundströmin pienen rantarakennuksen oleskelutiloista varatuomarin hetkeksi poistuttua sieltä. Katoamispaikalla oli havaittu räpylämäiset märät jalanjäljet, sammakkomiehen räpylänjälkiä muistuttavat, ja se olikin kaikki, mitä oudosta tapahtumasta toistaiseksi tiedettiin.

Pekkanen oli siksi varakas ja tunnettu kaupunkilainen, että juttua tutkimaan määrättiin välittömästi täysi poliisivahvuus. Myös komisario Saarinen ja rikostutkija Paavola lähtivät paikalle.

Keskiyön hetki oli jo ohitettu poliisien aloitellessa tutkimuksia ja Anja Salon etsiskellessä autollaan Kukkaniemen tienhaaraa. Viimeisten kuuden tunnin aikana oli tapahtunut uskomattoman paljon, ja mikäli tapahtumien kiihtyvästä aikataulusta jotain voi päätellä - kaikki ei ollut vielä ohitse.