20. Te lähdette mukaamme

Samaan aikaan, kun Anja Salo ja hänen uudet tuttavuutensa valmistelivat seuraavan päivän laivamatkaansa, Harry Benton istuskeli pienen huoneen ainoassa tuolissa ja tutkiskeli ympärillä olevia tiiliseiniä. Hänet oli kuulustelujen jälkeen viety huoneeseen ja jätetty odottamaan jatkotoimenpiteitä. Mitä ne olisivat, siitä Bentonilla ei ollut aavistustakaan. Kovin valoisana hän tulevaisuuttaan kuitenkaan nähnyt - ellei onnistuisi pakenemaan ja vieläpä mahdollisimman pian. Huoneen ovi oli kuitenkin lukittu tiukasti ulkoapäin, joten ainakaan välitön pako ei ollut mahdollinen.

Benton muisteli Anja Salon kanssa tekemäänsä veneretkeä. Koska hän kierteli jatkuvasti ympäri maailmaa, hänellä ei ollut mahdollisuutta vakituiselle naisseuralle puhumattakaan mistään avioliittoon solmimisesta tai perheen perustamista. Ne eivät kerta kaikkiaan sopineet kuvioihin. Eivät millään. Benton mietti, että jos hän kuitenkin joskus menisi naimisiin, Anja Salon tyyppinen ennakkoluuloton maailmannainen, jos kuka, sopisi hänen vaimokseen. Hän oli niin kauniskin. Yhdessä he voisivat jatkaa ufojen tutkimista.

Siis jos menisi naimisiin. Tällä hetkellä tuo j o s oli konkreettisempi kuin koskaan. Eikä se koskenut ainoastaan tule vien vuosien suunnitelmia vaan aivan tätä hetkeä. Huomisen näkeminen oli lähes ainoa asia, mitä Benton tällä hetkellä rohkeni edes toivoa.

Bentonin istuskellessa synkissä mietteissään ankean vankikoppinsa ainoassa tuolissa hänen vangitsijansa pitivät palaveria kerrosta ylempänä. He, viisi miestä, istuivat tavallisen kerrostaloasunnon olohuoneessa. Kaikki olivat pukeutuneet mustiin kommandovillapaitoihin. Kalju Bresnevin näköinen mies oli selvästi joukon johtaja. Hän käytti puheessaan jotain slaavilaista kieltä:

- Soitin tunti sitten suurlähetystöön ja selostin tilanteen. He vaativat meitä ehdottomasti jatkamaan. He tunsivat amerikkalaisen. Hän on ufotutkija, mutta hän ei ole tiedustelun eikä armeijan palveluksessa. Varmaan hän on kuitenkin tehnyt palveluksia niille. Jokainen amerikkalainenhan kuuluu CIA:aan.

Viimeinen kommentti nostatti miesjoukossa yleisen naurunpurskahduksen. Kaljupäisen vieressä istuva pitkä laiha mies kysyi:

- Mitä he käskivät tehdä hänelle. Nirri pois vai?

- Maltahan nyt Juri. Tiedän, että haluaisit päästää ilman jokaisesta amerikkalaisesta, mutta muista että nyt on yhteistyön aika. Kylmä sota on ohitse.

- Eivät ne miksikään ole muuttuneet. Olemmeko mekään? On vain toimittava hienovaraisemmin.

Juri, jonka pikimusta tukka ja suuri koukkumainen nenä viittasivat eteläisten vuoristoheimojen rodullisiin piirteisiin, oli pitkän linjan tiedusteluagentti. Häntä oli käytetty raskaimmissa ja väkivaltaisimmissa operaatioissa, eikä hän tuntenut pienintäkään epäilyä vaientaessaan vastapuolen agentin tai oman puolen petturin. Ihmishenki oli jo kauan sitten lakannut olemasta hänelle minkään arvoinen. Tämä päti myös hänen omaan henkeensä, jonka hän tiesi menettävänsä epäonnistuessaan hänelle annetussa tehtävässä.

- Tehtävämme on etsiä maan ulkopuolelta tulleita muukalaisia. Jos Benton ei ole CIA:sta, kuka sitten on? Kaupunginhan täytyy kuhista agentteja. Amerikkalaiset arvaavat, että me olemme täällä, ja niinpä heidänkin täytyy olla täällä. Ja entä kaikki muut? Benton saattaa sittenkin olla yksinäinen susi. Siispä käytämme häntä ja heitämme pois kun emme enää tarvitse.

- Heitämme...?, Juri kysyi.

Kaljupäinen teki paljonpuhuvan kurkunleikkausliikkeen kädellään, ja se tuntui herättävän muissa hilpeyttä. Hän jatkoi:

- Minä päätän myöhemmin mitä amerikkalaiselle tehdään. Jos se sopii suunnitelmiimme, voimme päästää hänet menemäänkin. Hän tuskin haluaa mainostaa omia puuhiaan kertomalla kokemuksistaan poliisille. Ja sitä paitsi on sama mitä hän tekee, sillä silloin emme ole enää maisemissa.

Miehet jatkoivat keskustelua, ja vähitellen muotoutui suunnitelma lähteä maastoon Ufoa etsimään. Benton saisi toimia oppaana ja asiantuntijana.

- Amerikkalainen käyttäköön kojeitaan, jos niistä on apua. Mitä luulet Boris?

Boris oli ryhmän tiedeasiantuntija. Hän oli toiminut vuosikaudet ydinaseiden ja avaruustutkimuksen parissa ja tiesi kaiken mitä ulkoavaruuden ilmiöistä yleensä oli tiedettävissä.

- Näyttävät hyviltä. Uskomatonta, että ne on saatu näin pieneen tilaan. Tunnen kyllä, miten näitä käytetään, mutta annetaan jenkin hoidella homma. Uskomatonta, miten pieneen tilaan ne tämän ovat saaneet, meillä oli tutkimuslaitoksessa jotain tämän tyyp...

Kaljupäinen ei jäänyt odottamaan Boriksen tieteellisiä höpinöitä vaan komensi Jurin järjestämään kuljetuksen Kallavedelle ja mahdollisimman pian. Muille hän antoi määräyksen osallistua matkan valmisteluun ja sen tehtyään hän lähti katsomaan miten vangittu amerikkalainen jaksoi.

- No mites menee Jenkki?, kaljupäinen kysyi saavuttuaan Bentonin luokse. Hän oli paljon ystävällisempi kuin edellisellä tapaamisella. Kokeneena kuulustelijana hän tiesi, miten vankeja tuli käsitellä. Ensin heihin oli luotava kovia otteita käyttäen pelko. Sen jälkeen heitä voitiin kohdella ystävällisemmin. Suoraa uhkailemista tehokkaampi keino oli antaa vangin itse kokemuksen kautta oivaltaa, että vastarinta tuottaa epämiellyttäviä kokemuksia kun taas alistuminen ja yhteistyöhön suostuminen tuottavat myönteisiä kokemuksia.

Benton katsoi kaljupäistä silmiin mitään sanomatta. Muutaman sekunnin kuluttua, kun muistikuvat lyönneistä ja potkuista olivat vilisseet hänen mielessään, hän kuitenkin havahtui vastaamaan:

- Kiitoksia, hyvinhän tämä.

Kaljupäinen oli edelleen ystävällinen:

- Me tarvitsemme teidän apuanne. Olemme tässä maassa samasta syystä kuin tekin. Tutkimme ulkoavaruuden ilmiöitä. Olen komentaja Volkov.

Benton ei suuremmin yllättynyt. Hän oli jo arvannut, mikä oli miesten tehtävä. Tosin hän uskoi, että ufojen etsiminen oli vain yksi heidän tehtävistään. Mitä muut olisivat, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

- Herra Volkov, mitä haluatte minun tekevän?, Benton kysyi.

- Se selviää aikanaan. Jos yhteistyömme sujuu hyvin, olette muutaman päivän kuluttua kotonanne Amerikassa ja muistelette tätä Suomen vierailuanne hauskana pikku turistimatkana.

"Ja jollei yhteistyö suju...", Benton mietti mielessään, mutta ei kuitenkaan pukenut ajatustaan sanoiksi. Se olisikin ollut turhaa, sillä vastauksen hän tiesi kysymättäkin.