6. Tutkimukset jatkuvat

Kaupungin rakennusosastolla työskentelevän insinööri Pertti Pekkarisen loma oli juuri alkanut. Hän oli joutunut valvomaan uuden urheiluhallin rakennustöitä, joten kesälomasta oli vielä kaksi viikkoa pitämättä. Myös rouva Leena Pekkarinen oli saanut säästetyksi osan lomapäivistään pidettäväksi yhdessä miehensä kanssa. Pariskunnalla ei ollut lapsia, ja se helpotti ajankäytön suunnittelua.

Jälkimmäiselle lomaviikolleen Pekkariset olivat onnistuneet järjestämään etelänmatkan, mutta ensimmäinen viikko oli tarkoitus kuluttaa kotimaassa. Ensiksi tehtäisiin pieni veneretki ja pantaisiin samalla paikat kesämökillä talvikuntoon. Loppuviikolla voisi vielä käväistä sukulaisten luona.

Leena Pekkarinen pakkasi retkitarvikkeita vanhaan vihreään armeijatyyppiseen reppuun. Sama reppu oli ollut insinööri Pekkarisella mukana hänen palvellessaan vuosia aikaisemmin nuorena miehenä YK-joukoissa. Repun kyljessä oli yhä ommeltuna joitakin sen sotilasmenneisyydestä kertovia merkkejä.

Pekkariset olivat noin 35-vuotiaita, mies vuoden verran vaimoaan vanhempi. Leena Pekkarinen työskenteli kaupunginkirjastossa apulaiskirjastonhoitajana. Hän oli viehättävän näköinen nainen niin kasvoiltaan kuin vartaloltaankin. Kaikesta näki, että hän kiinnitti huomiota ulkomuotoonsa. Hänen tuuheat tummat hiuksensa oli taidokkaasti kammattu, ja hänen siisti asunsa oli viimeisintä muotia - ainakin hänen kotikaupunkinsa mittapuun mukaan arvioituna. Jos hänet ensi kertaa tavanneita olisi pyydetty arvaamaan hänen ammattinsa, vastaukseksi olisi todennäköisesti saatu sellaisia ammatteja kuten johtava viranhaltija, yritysjohtaja, pankinjohtaja, matkatoimiston johtaja, poliitikko, yliopiston tutkija jne. Tällaisiin tehtäviin hänen ulkoasunsa parhaiten viittasi.

Insinööri Pekkarinen ei missään suhteessa jäänyt ulkonäöltään vaimostaan jälkeen, vaikka naisia ja miehiä ei samalla mittarilla mitattaisikaan. Hänen "miehekkäästä" ulkomuodostaan tuli helposti mieleen upseeri, merikapteeni tai jokin muu tämän tyyppinen henkilö. Mielikuvaa vahvisti hänen sotilaalliseen tyyliin leikattu siilitukkansa ja hänen tapansa pukeutua maastopukuun ja maihinnousukenkiin vapaa-aikanaan. Kun tähän vielä lisätään hänen lihaksikkaan, lähes kaksimetrisen vartalonsa tuoma vaikutelma, käsitys jostakin muusta ammatista kuin kaupungin vesijohtoja ja likaviemäreitä suunnittelevasta insinööristä tuli entistä vahvemmaksi. Pekkarinen oli niitä miehiä, joiden ei tarvinnut pelätä kävellessään yksin puistossa illalla.

- Nukummeko todella veneessä yötä? Eikö nyt ole jo vähän kylmä?, rouva Pekkarinen kysyi rullatessaan kasaan tummanvihreää makupussia.

- Höpsis. Säätiedotus lupasi kaunista ilmaa koko viikoksi, ja sitä paitsi emmekös me ole nukkuneet veneessä kylmemmilläkin ilmoilla? Ei sinne palellu. Lämmittimen kanssa pärjää vaikka keskitalvella. On se niin tehokas.

- En minä sitä epäile, mutta minulla on jotenkin levoton olo tämän meidän matkamme... en osaa selittää. Jotenkin vain tuntuu, että meidän ei pitäisi lähteä.

- Mitä tarkoitat? Onhan meidän joka tapauksessa käytävä mökillä panemassa paikat talvikuntoon. Ei siellä enää loman jälkeen ehdi käydä. Ja mitäs nyt yksi yö veneessä... tai voidaanhan me tietysti nukkua mökissäkin, jos sitä haluat.

- Ollaan vain veneessä, ehkä olin turhaan huolissani, rouva Pekkarinen vastasi tietäen, että jotkut aviomiehet loukkaantuvat helposti, jos heidän ehdotuksiaan vastustetaan.

Niinpä insinööri ja hänen vaimonsa jatkoivat retkivalmisteluja samaan aikaan, kun toverinsa salaperäisellä tavalla menettänyt Laura juoksi muutaman kilometrin päässä shokkitilassa pitkin pimeää ja kosteaa metsäpolkua välillä kompastuen, kompuroiden pystyyn ja taas jatkaen matkaa.

Kun Laura väsyneenä ja järkyttyneenä vihdoin saapui kotiinsa, ei hän kyennyt heti kertomaan mitä kesämökillä oli tapahtunut. Itkusta ja sekavista puheista hänen vanhempansa kuitenkin tajusivat mökillä sattuneen jotakin hyvin vakaavaa. Samalla kun he itse valmistautuivat lähtemään paikalle, he soittivat sinne myös poliisin.

Kesämökillä ei ollut paljon tehtävissä. Poliisit tutkivat päällisin puolin tapahtumapaikan ja eristivät alueen tarkoituksenaan jatkaa tutkimuksia päivänvalossa. Pirkon eloton ruumis kuvattiin poliisikameralla ja käärittiin lopuksi harmaaseen ruumissäkkiin. Kaksi poliisia nosti sen kuljetusautoon, jolla se kuljetettiin vielä samana iltana toimitettavaan ruumiinavaukseen.

Komisario Paavola, joka mielessään yhdisti Pirkon surman aiemmin tapahtuneeseen liikemiehen kuolemaan, selitti alaisilleen haluavansa rikospaikan tavallistakin tarkemmin tutkittavaksi, ja siksi kaiken piti olla koskematta aamuun saakka. Näin syrjäisen ja suuren alueen tutkiminen yöllä olisi nimittäin ollut vaikeaa, eikä kiirehtimisestä tässä tapauksessa kuitenkaan olisi ratkaisevaa hyötyä. Tappaja - olipa se kuka tai mikä tahansa - oli jo tipotiessään.

Yksi poliisimies jätettiin vartioimaan eristettyä tapahtumapaikkaa. Hänen tehtävänään oli huolehtia siitä, että kukaan asiaton ei tulisi sotkemaan rikosjälkiä. Asiattomien liikkuminen pimeässä syysyössä ei tosin ollut kovin todennäköistä. Mutta ei Pirkon kuolemakaan.

Rikoskomisario Paavola jäi hetkeksi juttelemaan vartioon jätetyn poliisimiehen kanssa.

- Onko teillä mitään ideaa siitä, mitä tässä on tapahtunut?, hän kysyi.

- Ei tosiaankaan. Tyttö on ilmeisesti murhattu, mutta miten ja miksi ja kuka. Kuka tekee tällaista?

- Eiköhän se selviä. Kuulustelemme murhatun ystävää, toista tyttöä, heti kun hän pystyy vastaamaan kysymyksiin. Minusta tuntuu, että olemme tekemisissä sellaisen asian kanssa, joka ei selviä, ellemme saa muualta jonkinlaisia neuvoja. Ajattelin heti aamulla soittaa Helsinkiin ja kysyä, onko heillä on ideoita. Jos tappaja vielä iskee, eivätpähän ainakaan saa syytettyä, ettemme olisi ajoissa pyytäneet apua.

- Kyllä tämä aika karmealta tuntuu. Onhan sitä monenlaista nähty, mutta... jotenkin tämä vetää sanattomaksi. Jo toinen samanlainen tapaus parin päivän sisällä. Edellinen sai jo ihmiset pelkäämään. Tämä saa aikaan pakokauhun.

- Niin, ihmiset pelkäävät, eikä suotta, Paavola vastasi. - Mistä tietää, kuka on seuraava uhri.

Paavolaa harmitti, kun hän tajusi koko kaupungin jo tietävän liikemiehen kuoleman yksityiskohdat ja ennen pitkää senkin, että tapauksella mitä ilmeisemmin on yhteyttä tämäniltaiseen mökkisurmaan. Salailuyritykset olivat epäonnistuneet, ja niistä tuskin nytkään olisi apua. Tästäkin tapauksesta tulisi väistämättä julkinen jo seuraavana päivänä, ja Paavolan olisi kestettävä toimittajien utelut ja keksittävä uskottavia selityksiä tapahtuneille. Miten hän siihen pystyisi, kun ei edes ollut olemassa mitään uskottavaa selitystä. Kertoisiko hän, että kaupungissa riehuu ihmisiä tappava ja heistä veret imevä humanoidi? Jo tämänkin vuoksi - paniikin estämisen vuoksi - Helsingin ohjeet olisi saatava heti aamulla.

Paavolan poistuttua poliisimies jäi yksin mökille. Hän poltteli puita takassa ja vilkaisi välillä ulko-oven ikkunasta rannan suuntaan. Välillä hän sytytti savukkeen ja veti siitä hermostuneesti muutamia henkosia heittäen sen sitten takkaan. Tuuli yltyi ja vinkui mökin nurkissa aavemaisesti. Vesirajasta kaislojen takaa tuijotti vihreä silmäpari ahneesti mökkiä kohti. Poliisimiehen onneksi silmien omistajalla ei juuri nyt ollut nälkä.

Pitkä yö kului hitaasti mutta kului kuitenkin. Tuuli rauhoittui, ja alkavasta päivästä näytti tulevan mitä kaunein syyspäivä.

Tutkimukset professori Haanpään kesämökillä alkoivat aikaisin aamulla ja jatkuivat koko aamupäivän. Tutkimusten ainoa tulos tuli puhelimitse poliisilaitokselta. Sieltä ilmoitettiin yhdeksän aikaan, että ruumiinavauksen tulokset olivat tulleet, ja niiden mukaan uhrista oli imetty suuri osa verestä surmaamisen yhteydessä. Tällaista tietoa Paavola oli osannut odottaakin. Itse rikospaikalla mitään ratkaisevaa ei sen sijaan selvinnyt, ja se harmitti häntä.

Kuolleen liikemiehen olivat korjanneet pois puistosta tavalliset kenttäpoliisit, ja Paavola tiesi, että heiltä aina jää huomaamatta jotain tärkeää. Niinpä hän uskoi, että tällä kertaa, kun hän itse on alusta asti johtamassa tutkimuksia, jokin johtolanka löytyy. Mutta sitä ei löytynyt. Tapaukset olivat kaikkiaankin niin erikoislaatuisia, että ruumiinavaustiedot saatuaan Paavola oli soittanut välittömästi matkapuhelimellaan Helsinkiin neuvoa kysyäkseen. Sieltä olikin luvattu lähettää asiantuntija paikalle. Tämän oli määrä olla perillä vielä samana iltana. Paavola ei ollut kovin innostunut kuultuaan tällaisen avun tarjoamisesta. Hänhän oli vain kysynyt neuvoja - ei pyytänyt asiantuntijoita.

Samaan aikaan kun poliisit turhaan etsivät ratkaisua edellisen illan draamaan insinööri Pekkarinen vaimonsa kanssa lastasi kaupungin satamassa retkeilyvarusteita hytilliseen keskimoottoriveneeseen. Vene oli ollut jo kauan Pekkarisen suvussa, ja hän tunsi tiettyä ylpeyttä siitä. Se oli komea lakattu puuvene, aito summalainen, jo useita kymmeniä vuosia palvellut, mutta hyvin hoidettu ja siistikuntoinen. Pari vuotta sitten Pekkarinen oli teettänyt veneeseen suurehkon remontin asennuttaen siihen lämmittimen, kaasuhellan ja eräitä muita mukavuuksia.

Aurinko paistoi lämpimästi, ja odotettavissa oli mitä kaunein syyspäivä. Tavarat oli lastattu, ja insinööri Pekkarinen käänsi virta-avaimesta. Veneen moottori hyrähti käyntiin siististi ja juurikaan savuttamatta. Kaikki oli niin kuin pitikin. Leena Pekkarinen irrotti aluksen kiinnitysköydet tottuneen merimiehen tavoin ja teki niistä siistit vyyhdet keulaan ja perään. Kun hän palasi miehensä luo, vene olikin jo matkalla kohti Kallaveden selkiä, joiden vesi näytti kuulaassa syysilmassa syvän siniseltä. Hetken ajettuaan insinööri nosti koneenkierrokset matkanopeuteen, noin 1700 kierrokseen minuutissa. Tällä kierrosluvulla vene saavutti mukavan kahdeksan solmun nopeuden, ja tehoa jäi vielä "reserviinkin".

Kaupungin laidalla olevan mökkiasutuksen kohdalla Pekkaristen huomio kiinnittyi erään mökin rannassa touhuaviin miehiin. Näytti aivan kuin siellä olisi ollut poliiseja. Insinööri Pekkarinen tarkisti asian kiikarilla, ja toden totta, virkavaltahan siellä näytti tutkivan jotakin.

- Mitähän tuolla on sattunut? Ranta kuhisee poliiseja, hän sanoi vaimolleen, joka myös tarkisti asian kiikarilla.

- Niinpä näyttää. Olisiko taas murtomiehiä ollut liikkeelle? Ei kai siellä mitään muutakaan...

- Niinpä kai. Toivottavasti ei meidän mökillä ole käyty. Se tästä vielä puuttuisi.

Insinööri ohjasi veneensä laivareitille ja otti suunnan kohti selän toisessa päässä häämöttävää kummelia. Samalla kun hän pohdiskeli mökillä odottavia töitä, hänen mielessään käväisi ihmettely siitä, miksi tavallisen mökkimurtajan jäljille oli lähtenyt peräti neljä poliisiautoa.