13. Se, mitä tulimme etsimään

Harry Benton hengitti paineilmaa hitain ja määrätietoisin liikkein. Vesi oli todella kylmää, ja sukelluspuku pystyi vain osittain lämmittämään hänen kehoaan. Benton oli keskimääräistä harrastajaa kokeneempi sukeltaja, mistä eräänä osoituksena oli hänen suorittamansa seoskaasusukeltamiseen oikeuttava lupakirja. Hän tiesi, miltä tuntui uida sadan metrin syvyydessä kymmenen ilmakehän paineen puristaessa joka puolelta. Jotkut hänen tutkimistaan hylyistä olivat olleet vielä tätäkin syvemmällä. Niissä olosuhteissa ei ollut varaa virheisiin. Paniikkiin joutuminen merkitsi lähes varmaa kuolemaa.

Bentonin lampun valokeila vaelsi vesikasvien seassa osuen välillä isoon kiveen, jollaisia pohjassa oli paljon. Valtamerien kirkkaisiin vesiin ja kymmenien metrien näkyvyyteen tottuneelle Kallaveden ruskeansamea vesi oli hämmentävä kokemus. Näkyvyyttä oli tuskin paria metriä enempää.

Ufotutkija ui hitaasti eteenpäin valaisten pohjaa alapuolellaan. Parvi pieniä kaloja osui tuon tuostakin lampun valokeilaan. Kalat eivät reagoineet mitenkään. Ne vaikuttivat korkeintaan hämmästyneiltä ja uteliailta. Benton teki loivan kaarroksen ja ui sitten lähtöpaikalleen. Hän ei havainnut pohjassa mitään erikoista. Hän nousi pintaan ja huusi Anja Salolle:

- Tutkin vielä hieman. Voitko ojentaa minulle näyteastian teltan suulta.

Salo penkoi laukkua ja kahlasi rantaveteen läpinäkyvä muovinen lieriö kädessään. Lieriöstä, jonka toinen pää oli umpinainen, lähti pitkä metallivarsi, joka oli kiinnitetty lieriön sisässä olevaan mäntään. Varren toisessa päässä oli kahva.

- Tätäkö tarkoitit, Salo kysyi Bentonilta ojentaen mittalaitteen hänelle.

- Juuri sitä. Otan siihen vähän pohjamutaa. Analysoin sen myöhemmin rannalla.

Samassa Benton painoi jälleen päänsä veteen ja hävisi pinnan alle. Salo jäi katselemaan teltan edustalle. Hän käveli edestakaisin rantahietikolla. "Huolestunut. Olenko huolestunut?", hän mietti huomatessaan kääntyvänsä jo kolmatta kertaa samassa paikassa. "Mitä tuo mies merkitsee minulle? Pitäisikö hänen merkitä jotain? Kun juttu on ohi, hän lähtee kotimaahansa. On parempi, jos en tunne häntä kohtaan mitään."

Salon mietiskelyt keskeytyivät, kun hänen silmiinsä osui kirkas valonvälähdys metsän reunasta. Hän kääntyi katsomaan sitä. Se näytti nyt himmeämmältä. Sitten se vilahti taas kirkkaana. Salo siirtyi paikkaan, jossa puut eivät estäneet näkyvyyttä. Nyt hän saattoi havaita, että valo oli peräisin valonheittimestä, jonka keila haroi järven pintaa ikään kuin etsien jotain. Pian hän näki laivankin. Se näytti hinaajalta, jonka perässä oli tukkilauttoja. Tukit näkyivät selvästi valokeilan pyyhkiessä niiden yli.

Benton jatkoi omaa etsintäänsä tietämättä mitä pinnalla tapahtui. Hän oli havainnut pohjassa outoja jälkiä. Hänestä näytti aivan siltä, kuin pohjaa pitkin olisi vedetty jotain, ja tämä esine olisi painanut uria saveen. Hän ui eteenpäin. Hänen sydämensä syke kiihtyi. Hän vaistosi ratkaisun hetken koittavan, jos se yleensä joskus koittaisi. Hän ui yhä nopeammin.

Jäljet johtivat yhä vain syvemmälle. Benton vilkaisi syvyysmittaria. Kaksitoista metriä. Kohta hänen olisi käännyttävä. Taskulampun kiilamainen valo eteni ruskeassa pohjamudassa. Vedenalaisen hiljaisuuden rikkoi vain paineilmalaitteen vingahtava ääni ja ilmakuplien pulputus Bentonin hengittäessä. Kuplapilvet kohosivat hitaasti kohti pintaa. Lukuun ottamatta lampun hohdetta, veden alla vallitsi täydellinen pimeys.

Benton ei ollut yksin. Jos hän olisi suunnannut lamppunsa, sinne mistä juuri oli tullut, hän olisi nähnyt viirumaisen silmäparin seuraavan itseään sakean ahvenheinäpensaan takaa. Hän olisi nähnyt tummanvihreän ihmismäisen olennon liikkuvan hitaasi pohjan tuntumassa. Hän olisi nähnyt ryppyiset kasvot ja paksut kumimaiset huulet, joiden välistä pitkät kellertävät raateluhampaat silloin tällöin pilkahtivat. Hän olisi nähnyt, kuinka olento hitaasti lähestyi häntä.

Amerikkalainen ei tullut kääntäneeksi lamppuaan oikeaan suuntaan. Hän ui eteenpäin tietämättömänä siitä, mikä häntä uhkasi. Tällä kertaa hän ei säilynyt hengissä oman taitavuutensa tai varovaisuutensa ansiosta. Hänet pelasti ainoastaan se, että häntä saalistajan lailla tarkkaileva olento ei ollut nälissään. Se oli juuri saanut nauttia runsaimmasta ja parhaimmasta ateriasta, minkä se muisti pitkään aikaan nauttineensa. Se oli juonut runsaasti verta ja syönyt mielin määrin lihaa. Ihmisverta ja ihmislihaa.

Harry Benton suuntasi lamppunsa paikkaan, johon hänen seuraamansa jäljet näyttivät päättyvän. Savisessa järvenpohjassa oli runsaasti merkkejä siitä, että jotain oli tapahtunut. Lopulta - aivan yllättäen - lampun valokeilaan osui irrallinen ihmiskäsi, josta roikkui verisiä jänteitä ja lihankappaleita. Se oli osittain pohjamudan peittämä. Käden vieressä oli punertavia lihanriekaleita. Näky sai paljon kokeneen Bentoninkin hätkähtämään. Kauhun väreet kulkivat pitkin hänen kehoaan, ja hän lähti uimaan kohti pintaa minkä räpylöistään pääsi. Hänen peräänsä lähti myös tummanvihreä aave, jonka ruokapöytää näin röyhkeästi oli käyty nuuskimassa.

Päästyään pintaan Benton ui nopein vedoin kohti rantaa, jossa Anja Salo yhä seisoi leirinuotion vieressä. Tummanvihreä aave ui jonkin matkaa Bentonin alapuolella. Se oli valmiina iskemään minä hetkenä tahansa. Lopulta se kuitenkin kääntyi poispäin ja lähti uimaan kovaa vauhtia kohti Kallaveden syvänteitä.

Benton kahlasi rantaan ja käveli teltan luokse. Kädessään hänellä oli muovinen mittapurkki, johon hän oli kaapannut pohjaliejua hieman ennen karmeaa löytöään. Hän laski purkin maahan teltan viereen ja jäi seisomaan hiljaa paikalleen.

- Löysitkö mitään, Salo kysyi.

- Sen mitä tulimme etsimään.

- Tarkoitatko... mitä tarkoitat... ruumiinko, vai mi...? Salon lause katkesi, ja hän jäi tuijottamaan Bentonia.

- Tarkoitan, että tehtävämme täällä on suoritettu. Voimme lähteä milloin tahansa. Se hukkunut nainen on tuolla. Benton osoitti järveä. - Minulla on näytteenä pohjamutaa. Voin analysoida sen myöhemmin kaupungissa.

Salo ei vastannut mitään.