29. Yö, joka ei unohdu

Asemavirkailija Petterson oli ollut yövuorossa. Hänen oli pitänyt hoitaa erään tavarajunan lähetys sekä järjestellä kirjanpitoa. Hetki sitten hän oli lähtenyt asemakonttorista ja ajoi nyt autollaan kotimatkansa varrella olevalle huoltamolle. "Tankkaanpa nyt, kun ei ole jonoja", hän mietiskeli työntäessään pankkikorttiaan automaattiin. Painettuaan polttoaineen valintanäppäintä hän otti letkun käteensä ja alkoi laskea lyijytöntä 95E:tä Fiatinsa tankkiin.

Auton mittari oli näyttänyt jo lähes tyhjää, joten Petterson päätti saman tien panna tankin aivan täyteen. Huomenna hänellä olisi vapaapäivä, ja vapaapäivinään hän monesti kävi vanhan äitinsä luona maaseudulla. Muita lähisukulaisia tällä nelikymppisellä poikamiehellä ei ollutkaan. Sitä paitsi polttoaine oli kaikkein halvinta tällä huoltoasemalla.

Jos asemavirkailija Petterson olisi sattunut vilkaisemaan läheiseen ruohikkoon, jonka heinänkorret aavistuksen omaisesti taipuivat jonkin muun kuin tuulen voimasta, hän tuskin olisi vihellellyt huolettomana John Lennonin 70-luvun alussa levyttämää "Imagine" -kappaletta. Sen sijaan hän olisi tehnyt jotain aivan muuta - kuten viskannut letkun syrjään ja lähtenyt juoksemaan henkensä edestä. Niinhän ihmisillä äärimmäisissä tilanteissa on tapana tehdä.

Mutta Petterson ei tiennyt olevansa äärimmäisessä tilanteessa, eikä hänen itsesuojeluvaistonsa antanut mitään virikkeitä toimia - paitsi jatkaa tankkausta. Tällä välin ruohonkorsien aavistuksenomainen liike oli siirtynyt hitaasti mutta varmasti lähemmäksi. Nyt taipuivat pitkät kellastunet heinät jo parin, kolmen metrin päässä Pettersonista, ja jos hän olisi tajunnut katsoa oikeaan suuntaan, hän olisi nähnyt ilmiön syynkin; korsien lomasta pilkistivät kumimaiset kasvot ja keltaisten torahampaiden välistä puuskahteli säännöllinen huurupilvi. Ehkä Pettersonin kannalta oli jopa parasta, ettei hän katsonut oikeaan suuntaan. Näin hän sai nauttia huolettoman elämänsä viimeisistä hetkistä muutaman sekunnin kauemmin.

Pelastumisen mahdollisuutta hänellä ei enää ollut.

Samaan aikaan kun asemavirkailija valutteli maallisen elämänsä viimeisiä bensalitroja vanhan Fiatinsa tankkiin, kaiveli teknikko Ville Savolainen parin kilometrin päässä jääkaappia. Hän oli tekemässä itselleen tukevaa voileipää ja etsi leikkelepakettia jääkaapin hyllyltä maitopurkin takaa. Hän oli tullut työvuoroonsa kaupungin lämpölaitokselle puoli tuntia aikaisemmin ja tarkastettuaan sekä säädettyään kaukolämpöverkon syöttöventtiilit hän vietti nyt lyhyttä epävirallista kahvitaukoaan laitoksen valvontahuoneessa kymmenien mittareiden, monitoreiden, valvontataulujen ja säätönappien keskellä.

"Hoh, hoijaa", teknikko huokaisi levittäessään paksun kerroksen margariinia leivälleen. "En taida koskaan tottua tähän kolmivuorotyöhön. Onneksi se pian loppuu, kun pääsen takaisin toimistoon". Toimistoon pääsemisellä hän tarkoitti sitä, kun viimeinenkin vakituinen lämmittäjä tulisi kesälomaltaan eikä hänen enää tarvitsisi toimia heidän lomittajanaan.

Yövuorolaisten sijaisena toimiminen ei toki normaalisti kuulunut Savolaisen toimenkuvaan, mutta laitokselle oli juuri asetettu uusia säätölaitteita, jotka ainakin näin aluksi kaipasivat asiantuntevaa seurantaa. Savolainen oli monesti miettinyt, että vaikka hän ei olisikaan toiminut lämmittäjien sijaisena, hänet olisi kuitenkin jo monesti ehditty hälyttää keskellä yötä laitokselle uusien laitteiden reistaillessa. Hänen oli siis parempi olla paikalla jatkuvasti - täysillä palkanlisillä sitä paitsi.

Palkassa ei ehkä ollut valittamista, mutta en ja putkien keskellä ei silti ollut heikkohermoisten hommaa. Työskentely laitoksen valvojana vaati tiettyä luonnetta. Jos ei pelko niin ainakin yksinäisyys oli ainaisena uhkana. Vuosien varrella oli pari laitoksen lämmittäjistä jo jouduttu toimittamaan psykiatriseen hoitoon, kun he eivät olleet kestäneet öiden hiljaista yksinäisyyttä, johon ainoastaan koneiden humina toi vaihtelua. Yksi lämmittäjistä puolestaan oli päättänyt päivänsä hirttäytymällä konehallin kattoon, ja tämän traagisen tapahtuman ajatteleminen teki jälkeenjääneiden öistä entistäkin ankeampia - vaikkei kukaan kummituksiin sentään uskonutkaan.

Erityisen kotoisa paikka öinen voimalaitos ei siis ollut.

Savolainen istahti valvontatuoliinsa, vilkaisi läpi oleellisimmat mittarit ja syventyi lukemaan uusinta Tekniikan Maailmaa. Välillä hän hörppäsi mukistaan annoksen höyryävää kahvia ja naposteli hitaasti voileipäänsä. Taustalla kuului hiljainen musiikki matkaradiosta; Olavi Virta ja Harmony Sisters -yhtye lauloivat yöradiossa "Sinitaivasta".

Savolaisen aika kului niin leppoisasti kuin se tällaisessa laitoksessa voi yöllä kulua. Hän kävi välillä hakemassa uuden kupillisen kahvia. Sitten hän jälleen syventyi lukemaan tarinaa tekniikan saavutuksista. Kääntäessään sivua hän sattui vilkaisemaan aivan valvontapöydän toiseen laitaan - sinne missä ei ollut, tai ei pitänyt olla, tärkeitä mittareita. Valvontapöydässä näytti loistavan punainen valo. Savolainen laski lehden syrjään ja käveli lähemmäksi katsomaan. Punainen valo nimittäin merkitsee tekniikan ammattimiehelle samaa kuin punainen vaate härälle; ärsykettä - johon on pakko reagoida.

"No, mikäs siellä nyt...", Savolainen mumisi vääntäessään erästä säätövipua, jollaisia pöydässä oli pitkä rivi. "Ai pahus, ne venttiilit taas", hän tuhahti. "Ne pahuksen venttiilit. Mikä ihme sitä automatiikka vaivaa. Senhän pitäisi säätyä itsestään. Nyt siellä on taas liikaa painetta. Ne on käytävä avaamassa, muuten koko roska lentää taivaalle." Viimeksi mainittua mahdollisuutta Savolainen ei ehkä ajatellut aivan tosissaan, mutta tietty vaara jumiintuneista venttiileistä silti saattoi olla.

Savolainen nappasi mukaansa taskulampun sekä rukkaset naulakon päältä ja suuntasi määrätietoisin askelin kohti huoneen toisessa päässä olevaa rautaista ovea. Kun hän aukaisi oven, häntä vastaan tulvahti sisältä voimalaitoshallista öljylle tuoksuva kosteankuuma ilma ja erilaisten sähkölaitteiden, pumppujen ja moottoreiden tasainen humina. Savolainen oli astunut jo kymmenisen askelta ennen kuin raskas rautaovi pätkähti kiinni hänen perässään. Ovi oli maalattu valkoiseksi valvomon puolelta, mutta konehallin puoli oli jostakin syystä punainen.

Halli oli suuri kuin tuomiokirkko. Käytäviä, portaita, kävelysiltoja ja teräskaiteita risteili siellä täällä. Erilaisia putkia oli varmaan kilometreittäin. Kaikki oli Savolaiselle kuitenkin tuttuakin tutumpaa, olihan hän ollut laitosta suunnittelemassakin. Hän nousi kahdet portaat, käveli muutamaa kävelysiltaa, nousi taas kahdet portaat ja saapui pitkään umpikäytävään. Käytävän perällä oli pienehkö ovi tai pikemminkin luukku. Savolainen aukaisi sen ja totesi, ettei se tällä kertaa ollut lukossa. Yleensä se oli.

"Onpa kolea kolo", Savolainen huokaisi ja lähti kiipeämään kapeita pystysuoria rautaportaita. Ne veivät pimeässä kapeassa käytävässä höyrykattilan päälle, jossa venttiilejä säätävä releasema sijaitsi. Näissä tiloissa ei yleensä käyty kuin laitoksen ollessa vuosihuollossa. Savolaisella oli sytytetty taskulamppu hampaissaan, sillä pystysuorien rautatikkaiden kiipeäminen vaati molempien käsien käyttöä.

Jättiläismäisen höyrykattilan päällä oli kuuma, vaikka kattila olikin asianmukaisesti eristetty. Savolainen konttasi kapeaa ruudutettua teräslevyä pitkin. Venttiileille oli matkaa vielä muutamia metrejä. Yhtäkkiä hän kuuli kolahduksen takaansa. Aivan sellaisen kuin jos kuilun pohjalla olevaa ovea olisi paiskattu.

- Onko siellä joku, Savolainen huudahti ja kääntyi katsomaan. Missään ei kuitenkaan näkynyt ketään. "Tuuli ehkä... tai ilmanvirta... lämmin ilmahan virtaa ylöspäin", teknikko järkeili ja jatkoi varovaista konttaamistaan. Varovaisuuteen olikin syytä, sillä teräslevyn molemmilla puolilla ammotti syvä kuilu kohti kattilan suojuspeltejä ja siitä edelleen kymmeniä metrejä syviin ilmanvaihtoaukkoihin uunin sivuille. Savolainen tiesi, että putoaminen levyltä merkitsisi varmaa kuolemaa.

Muutaman metrin kontattuaan Savolainen saapui jättiläismäisten venttiileiden kohdalle. Niistä lähtivät suuret höyryputket, joiden sisältämä höyry ja kuuma vesi päätyi lopulta useiden putkien, venttiileiden ja haarautumien kautta kaupunkia lämmittämään. Jokaisen venttiilin päällä oli suuri harmaa laatikko, joka sisälsi nykyaikaista säätöelektroniikkaa ja hydraulisia voimareleitä. Nämä olivat osa uudistuksia, joita laitokseen oli kesän aikana tehty, ja joiden vuoksi Savolainenkin oli viime viikkoina viettänyt öitään siellä.

"Hmm, tämä on jäänyt kytkeytymättä... säätö ei näytä olevan kohdallaan" Savolainen pohdiskeli avattuaan yhden tarkistusluukuista. "Minäpä kytken ensiksi releet kokonaan pois ja muutan sitten säätöjä. Homma on tehtävä nopeasti, sillä painetta tulee koko ajan lisää."

Savolainen käänteli kahvoja ja irrotteli muutamia johtoja ruuvimeisselillä, jollaista jokainen tekniikan mies yleensä kantaa rintataskussaan. "Hmm. Hetki vielä, kyllä tämä nyt tulee kuntoon, säädän vielä toiset kaapit."

Tekniikka on asia, joka tahtoo lumota siihen vihkiytyneet kokonaan, kun he sen parissa ryhtyvät puuhaamaan. Näin kävi myös Savolaiselle. Tehdessään säätöjä laitteisiin, hän oli niin keskittynyt, että ei huomannut, kuinka joku kiipesi ylös kuilussa kulkevia portaita. Häneltä jäi huomaamatta myös se, kuinka tämä yllättävä saapuja sitten hitaasti laahautui rautalevyä pitkin häntä kohti. Vasta kun raudanluja pitkäkyntinen käsi yllättäen tarttui pihtimäisellä otteella häntä käsivarresta, hän havaitsi jotain olevan tekeillä.

Silloin se oli kuitenkin jo armotta liian myöhäistä, eikä kukaan ihminen enää koskaan tullut näkemään vilaustakaan teknikko Ville Savolaisesta. Ainoastaan kaiku hänen kuolinkarjaisustaan risteili hetken laitoksen sokkeloissa.

Muutaman sadan metrin päässä huoltoasemasta, jossa asemavirkailija Petterson juuri oli kokenut kauheat tankkaushetkensä, noin 25-vuotias myyjä Pia Lampenius sulki juuri nakkikioskin ovea. Hän oli lopettanut myymisen tässä kaupungin puistossa sijaitsevassa kioskissa hetkeä aikaisemmin, laskenut kassan ja sammuttanut valot. Viimeinen asiakas, eräs satunnainen paikalle harhautunut autoilija, oli ostanut Kebab-pitan kaikilla lisukkeilla. Tuo ostos oli tuonut kassaan juuri sen verran rahaa, että myyjän itselleen tekemä arvio illan kokonaismyynnistä oli toteutunut lähes pennilleen. Tämän arvionsa osumisesta näin hyvin kohdalleen nuori myyjä oli tyytyväinen.

Pia Lampenius oli ollut nakkikioskissa myyjänä vasta parisen viikkoa, mutta hänellä oli ikäisekseen runsaasti kokemusta muusta myyntityöstä. Viimeksi hän oli ollut töissä eräällä lähistön huoltoasemalla, mutta joutunut etsimään uutta työtä aseman "saneerattua" toimintojaan. Nakinmyyjän ammatin tämä nuori, eteenpäin pyrkivä nainen katsoikin vain väliaikaiseksi toimeksi, kunnes parempi työ löytyisi.

Parhaillaan kohtalo kuitenkin tuntui empivän asiassa; väliaikaisesta olikin vaarassa tulla lopullinen.

Nuoren nakkikauppiaan polkupyörä nojasi kioskin takaseinään, ja sillä hän aikoi hurauttaa muutamassa minuutissa kotiinsa. Juuri kun hän oli avaamassa pyöränsä lukkoa, hän kuvitteli nähneensä syrjäsilmällä tumman ihmishahmon vilahtavan kioskin taakse. Havainto sai hänet säpsähtämään. Napsautettuaan pyöränsä lukon nopeasti auki hän sieppasi taskustaan kaasusumuttimen, joka oli jäänyt hänen haltuunsa eräältä entiseltä työnantajalta. Lupaa hänellä ei sumuttimeen ollut, mutta pelko ryöstetyksi joutumisesta yksinäisessä yötyössä sai hänet unohtamaan tämän kiusallisen sivuseikan. Hätähän ei tunnetusti lue lakia, ja Pia Lampeniuksen kohdalla jos koskaan tämä vanha lausahdus piti paikkansa.

Neiti Lampenius seisoi liikkumatta paikallaan edellä mainittu vaatimaton itsepuolustusväline kädessään. Hän tiesi olevansa oivallinen saalis mahdolliselle ryöstäjälle, sillä hänellä oli mukanaan illan kassa eikä lähettyvillä ollut ketään hyökkäystä estämässä.

"Tule vaan, helpolla et rahoja saa", nuori nainen ajatteli. "Pääsenpähän kerrankin käyttämään tätä. Nyt nähdään, onko tästä mihinkään". Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hiiskahdustakaan ei kuulunut. Huolimatta urheista ajatuksistaan, nuori nakinmyyjä oli niin peloissaan, että hän kuvitteli jalkojensa pettävän pelkästä kauhusta minä hetkenä tahansa.

Tuntui kuluvan ikuisuus. Ketään ei näkynyt. Lopulta neiti Lampenius laski pyöränsä uudelleen seinään nojaamaan ja lähti hiipimään kioskin nurkan taakse. Sivuseinustallakaan ei näkynyt ketään. Nuori nainen jatkoi hiipimistään puristaen sumutintaan entistä tiukemmin. Tämä deodoranttipurkkia muistuttava "ase" alkoi tuntua hänestä entistä mitättömämmältä; karski rosvo varmaan vain nauraisi sille.

Sydän hakkasi neiti Lampeniuksen rinnassa, kun hän eteni hiipien pitkin kioskin seinustaa. Rakennuksen edustallakaan ei näkynyt ketään. Eikä toisellakaan seinustalla. "Kuvittelinkohan minä äsken omiani", nuori nakkikauppias mietti ja tunsi olonsa hieman helpottuneemmaksi. "Ehkä se oli joku ohikulkija - tai ohikulkijan varjo. Taisin säikähtää aivan turhaan."

Sumutinta yhä kädessään pitäen ja sivuilleen vilkuillen nuori myyjä palasi pyöränsä luo. Sielläkään ei ollut ketään. Niinpä hän tarttui pyöräänsä ja valmistautui lähtemään sillä kotiaan kohti. Samalla hän huomasi jotain kosteaa tipahtavan kädelleen. Hän vilkaisi ylöspäin - ja alkanut kauhunkiljaisu juuttui hänen kurkkuunsa. Vihreä torahampainen hirviö oli juuri pudottautumassa kioskin katolta hänen kimppuunsa.

Pia Lampeniuksen kimeät kirkaisut Kuopion yössä heijastelivat läheisten kerrostalojen kiviseinistä kuin talojen väliin heitetty superpallo. Kiljunnan epätoivoisesta sävystä saattoi lukea kuoleman läheisyyden.