15. Kovaa peliä kaupungissa

Poliisiaseman päivystyshuone oli hieman nuhruinen ja ankea, kuten päivystyshuoneet yleensä. Sen ennestään tunkkaiseen ilmaan sekoittui äskettäin poltetun savukkeen hajua. Huoneen seinän vieressä oli pöytä, jonka päällä oli radiolaitteita. Niillä poliisit pitivät yhteyttä kenttähenkilöstöön sekä muihin poliisipiireihin. Toinen seinä oli lähes kokonaan hyllyjen peitossa. Hyllyillä oli mappeja sekä pinoittain sekalaisia papereita. Huoneen nurkassa oli suuri peltinen asiakirjakaappi. Ikkunan vieressä sijaitsi päivystävän poliisin työpöytä, jonka päällä oli sellaisia esineitä kuin kirjoituspöydillä yleensäkin. Pöydän sivutasolla oli kirjoituskone. Pöydän ääressä oli kaksi käsinojin varustettua tuolia. Kauempana huoneessa oli kaksi samanlaista tuolia ja niiden välissä matala pöytä. Pöydällä oli kasa lehtiä, päällimmäisenä Poliisilehden uusin numero. Seinällä roikkui tasavallan presidentin kehystetty valokuva.

Anja Salo ja konstaapeli Hakkarainen istuivat kasvot vastakkain pöydän ääressä. Salo istui vartalo suorassa kädet sivunojilla. Hänen käytöksessään ja eleissään oli havaittavissa paitsi väsymystä, myös tietynlaista varovaisuutta. Konstaapeli Hakkarainen puolestaan nojasi rennosti taaksepäin jalka toisen päälle nostettuna. Hän oli tyypillinen nuori poliisimies. Lihaksikas ja itsevarma. Hänen pienet viiksensä ja siististi kammatut lyhyet hiuksensa saivat hänet näyttämään vanhemmalta kuin mitä hän itse asiassa olikaan. Hänessä oli jotain ylimielisen pelottavaa, niin kuin useimmissa poliisialalle hakeutuneissa. Ammattiin liittyvä valta näkyi selvästi hänen eleissään ja käytöksessään.

Järveltä löytynyt mies oli toimitettu sairaalaan. Samalla matkalla oli viety Salon ja Bentonin varusteet hotelliin. Salo vilkaisi kelloaan. Se oli puoli neljä. Konstaapeli Hakkarainen esitti hänelle kysymyksen:

- Hinaaja oli siis tyhjä, kun menitte sinne?

- Niin oli. Tutkimme koko aluksen läpikotaisin. Yritimme ottaa yhteyttä maihin radiopuhelimella, mutta emme saaneet vastausta.

- Sanoitte nähneenne alukselta valoa. Milloin tämä tapahtui?

- Noin puoli tuntia ennen kuin menimme paikalle. Olimme silloin Selkäsaaren rannassa.

- Saanko kysyä, mitä siellä teitte?

Salo mietti hetken ennen kuin vastasi.

- Olimme retkeilemässä. Toivoimme samalla löytävämme jonkin vihjeen hukkumistapauksesta, joka sattui niillä main pari päivää sitten. Haluaisinkin keskustella asiasta Komisario Saarisen kanssa.

- Siellähän käytiin tutkimassa, eikä mitään löytynyt. Löysittekö te jotain?

Salo oli havaitsevinaan pientä närkästystä poliisimiehen äänessä.

- Kuten sanoin, keskustelisin asiasta mielelläni aamulla Komisario Saarisen kanssa, jos se käy päinsä. Nyt haluaisimme nukkumaan.

Konstaapeli oli hetken ääneti, kunnes nyökkäsi ja mumisi jotain. Salo tulkitsi sen luvaksi poistua poliisiasemalta.

- Lähdetään, hän sanoi Bentonille, joka oli keskustelun ajan istunut pienen pöydän ääressä lehtiä selaillen.

Niin kuin yleensä tähän aikaan vuodesta kaupungin yö oli jäätävän kylmä Bentonin ja Salon kävellessä ääneti kohti hotelliaan. Aurinko ei ollut vielä noussut, joten katuja ja puistokäytäviä valaisivat ainoastaan kylmänsinertävät katulamput. Joku huonouninen lokki lenteli raskain liikkein torin yläpuolella etsien aamupalaa. Kaduilla ei ollut liikennettä lukuun ottamatta lehdenjakajaa, joka oli menossa autollaan hakemaan aamun sanomalehtiä jakelupisteestä. Pian kaduille ilmestyisi muitakin aamuvirkkuja, sillä huollon ja kuljetusten on pelattava silloinkin kun valtaosa ihmisistä vielä nukkuu kodeissaan.

Hotellin vastaanotossa ei ollut ketään, kun Salo ja Benton astuivat aulaan. Vahtimestari oli kyllästynyt istuskelemaan pöytänsä takana ja lähtenyt keittiöön etsimään jotain välipalaa. Sinne hän kuulisi kyllä, jos aulaan saapuisi joku. Vastaanottopöydän ääressä oli sitä paitsi perinteinen soittokellokin, jota asiakas voisi tarvittaessa käyttää.

Benton yskäisi kuuluvasti herättääkseen vahtimestarin huomion, ja samalla hän kuulikin jo askelia käytävästä.

- Hyvää huomenta, vahtimestari sanoi ylikohteliaasti ojentaen avaimet. - Huoneet 12 ja 15, niinhän se oli. Olkaa hyvä.

Benton ja Salo kiipesivät toiseen kerrokseen, jossa heidän huoneensa sijaitsivat. Benton mumisi jonkinlaisen hyvänyön toivotuksen Salolle samalla kun sovitti avainta lukkoon. Salo vastasi lyhyesti ja jatkoi oman huoneensa ovelle. Astuttuaan sisään ja suljettuaan oven Benton mietti, olisiko ollut syytä sopia seuraavan aamun tapaamisesta. Väsymys kuitenkin syrjäytti nämä ajatukset, ja hän käveli suoraan sängylleen ja heittäytyi pitkäkseen täysissä pukeissaan. Kengät hän sentään potkaisi jaloistaan. "Onhan päivä vielä aamullakin", hän mumisi itsekseen samalla kun väsymyksensä vuoksi lähes naureskeli. Näihin ajatuksiin hän nukahti.

Nukahdettuaan Benton näki unta, jossa hän käveli suuren taistelulaiva Iwo Jiman keinuvalla kannella. Korkeat Tyynen Valtameren jättiläisaallot iskivät tasaisin välein suuren sotalaivan keulaan saaden korkeat vesisuihkut lentämään taivaalle, josta vesi ikään kuin hienona tihkusateena levisi aluksen kansille ja katoille. Täyttä vauhtia vastatuuleen puskevan sotalaivan suippo korkea keula vuoronperään nousi ja laski aaltojen osuessa siihen. Samalla tuntui lievää tärähtelyä, joka johtui kymmenien tonnien painoisten vesimassojen iskuista.

Oli meneillään toinen maailmansota. Amiraalin ääni kuului metallisena aluksen kaiuttimista. Hän ilmoitti, että vihollisen lentokoneiden oli nähty lähestyvän auringon suunnasta. Miehiä juoksi ilmatorjuntatykeille. Myös Benton lähti juoksemaan omalle asemapaikalleen aluksen perään. Matkalla hänen huomionsa kiintyi miehen käteen, joka yllättäen ilmestyi näkyviin laivan reunan ylitse. Hän pysähtyi. Samalla hän näki ihmishahmon kohottautuvan näkyviin. Hän tajusi sen välittömästi vihollisen sotilaaksi, joka oli jollakin ihmeellisellä tavalla päässyt kiinni laivan kylkeen ja oli nyt tulossa tekemään tihutöitään. Koska oli sota ja vallitsivat sodan armottomat säännöt, Benton vetäisi esiin puukkonsa ja hyökkäsi mitään sanomatta sotilasta kohti. Hän yritti lyödä, mutta iskut menivät ohitse. Lopulta puukko kuitenkin upposi japanilaisen kurkkuun, ja mies päästi kaamean tuskanhuudon. Veri pulppusi avoimesta haavasta Bentonin käsivarrelle. Ennen kuin hän ehti irrottaa otteensa veitsestä, japanilainen tarrautui kiinni hänen käteensä ja veti hänet mukanaan laivan laidan ylitse kohti ärjyvää merta.

Putous oli pitkä, ja toisiinsa tarrautuneet miehet kolhivat itseään laivan kylkirakenteisiin. Lopulta he iskeytyivät veteen ja vajosivat pinnan alle. Japanilainen ei hellittänyt otettaan, vaan päinvastoin tarrautui toisella kädellään kiinni Bentonin kurkkuun. Miehet vajosivat yhä syvemmälle Bentonin yrittäessä rimpuilla itseään irti. Vähitellen kuolemanpelko valtasi amerikkalaisen, sillä hän tunsi tukehtuvansa ja tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hänen olisi pakko vetää keuhkonsa täyteen vettä.

"Nyt", hän ajatteli tarkoittaen elämänsä päättymistä ja vetäisi samalla täyden henkäyksen kylmää merivettä sisäänsä.

"Kuolema, tältäkö se tuntuu", Benton huomasi ajattelevansa... mutta alkoi ihmetellä, miten hän voi ajatella, jos on kuollut. Hän avasi ja sulki silmiään, mutta ei nähnyt muuta kuin pimeyttä. Hän yritti kuunnella, mutta mitään ei kuulunut. Hän tunsi sieraimissaan jonkin kemiallisen aineen pistävän hajun. Se toi mieleen muistikuvan sairaalasta, jossa hän oli ollut paikkailtavana erään onnettomuuden jälkeen. Vähitellen hän tajusi makaavansa selällään sängyssä.

Mutta missä sängyssä? Benton yritti nousta, mutta huomasi sen mahdottomaksi. Jonkinlaiset remmit tai hihnat pitelivät kiinni hänen vartaloaan ja raajojaan. "Mitä ihmettä", hän ajatteli. "Mitä minulle on tapahtunut? Missä minä olen?"

Kuin vastauksena Bentonin hätääntyneille pohdiskeluille jostain alkoi kuulua askelten kopinaa. Ääni tuntui lähestyvän. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, koska pimeys oli täydellinen. Benton makasi liikkumatta ja terästi kuulonsa äärimmilleen. Vaikutti siltä kuin avainta olisi käännetty lukossa. Heti perään ilmestyivät avautuvan oven ääriviivat näkyviin takaa loistavassa heikossa valossa. Joku astui huoneeseen. Samalla kirkkaat valot leimahtivat päälle, ja Bentonin oli vaistomaisesti suljettava pimeyden herkistämät silmänsä.

- Joko täällä ollaan hereillä, tuntematon ääni kysyi. - Pian voidaankin jutella.