1. Tunnistamaton lentävä esine

Eräs Yhdysvaltain laivaston uusimmista aluksista, risteilijä USS Patton, oli tavanomaisella harjoituspurjehduksellaan San Fransiscon edustalla. Se oli lähtenyt edellisenä päivänä Fort-saaren tukikohdastaan. Sää oli tavanomainen näille merialueille vuodenaika, alkusyksy, huomioiden. Alus keinahteli raskaasti suurissa Tyynen Valtameren mainingeissa.

Kommodori Jack Carpenter, viisissäkymmenissä oleva tukevanpuoleinen mies, istui aluksen tutkahuoneessa ja tuijotti tarkkaavaisena kuvaruutuun, jossa keltavihreä valokeila viisti karttamaisemaa.

- Mihin se nyt hävisi?, hän kysyi vieressään seisovalta tutkaupseerilta.

Tutkaupseeri, toisella matkallaan USS Pattonilla palveleva pitkä ja komea yliluutnantti John Masters, oli yhtä ymmällään kuin esimiehensäkin. Hän osoitti kuvapintaa.

- Sen pitäisi olla tässä, sir, mutta sitä ei vain näy. En pysty selittämään asiaa, paitsi jos kohde on tutkassa näkymätön.

Miehet seurasivat edelleen kuvaa. Yliluutnantti Masters painoi joitakin mittaritaulun lukuisista säätönapeista muuttaakseen mittauskulmia ja tutkasäteiden aallonpituutta. Erään tällaisen toimenpiteen jälkeen tuntematon kohde jälleen ilmestyi kuvaputkelle.

- Nyt se näkyy taas, sir. Se on liikkunut satoja kilometrejä hyvin lyhyessä ajassa. Se on kohta kantamamme ulkopuolella.

- Soittakaa viestikeskukseen. Hekin ovat tietysti sen havainneet, mutta ilmoitus on silti paikallaan. Selostakaa samalla, millä polarisaatiokulmilla saitte parhaimman kuvan.

Kun yliluutnantti Mastersin puhelu Yhdysvaltain laivaston viestikeskukseen saapui, siellä tiedettiin jo tuntemattomasta lentävästä esineestä. Tieto oli samantien välitetty myös kaikille tärkeimmille havaintoasemille esineen oletetun lentoreitin varrella. Pari hävittäjääkin oli ehditty lähettää tunkeilijan perään, mutta niiden oli tyytyminen lyhyeen ja tuloksettomaan partiolenkkiin. Kohde oli aivan liian nopea ja lensi aivan liian korkealla.

Muutamassa minuutissa koko läntisten asevoimien tehokas tutkaverkosto pohjoisella pallonpuoliskolla oli komennettu tuntematonta kohdetta seuraamaan. Esine näkyi lyhyen hetken Grönlannin eteläkärjessä sijaitsevan tutkan kuvassa, sitten se havaittiin Islannin pohjoisosissa, ja viimeinen havainto siitä tehtiin Naton Norjassa sijaitsevilla suurtehotutkilla. Niiden antaman kuvan mukaan vieras esine näytti katoavan jonnekin Suomen keskiosiin.

Joitakin päiviä näiden tapahtumien jälkeen pidettiin Yhdysvaltain puolustusvoimien päämajassa Pentagonissa neuvottelu, johon osallistui tärkeimpien aselajien, CIA:n sekä kansallisen UFO-tutkimusinstituutin asiantuntijoita, yhteensä kuusi miestä. Kokousta johtavalla kenraali Frank Collinsilla oli puheenvuoro:

- Tämä on merkittävin havainto tunnistamattomasta lentävästä kohteesta vuosikausiin. Oletteko, hyvät herrat miettineet, mikä esine voisi olla?

- Olemme katsoneet tutkakuvat nauhalta useampaan kertaan, ja näyttää, että kyseessä on ilmakehän yläosissa etenevä lentokone... tai avaruusalus. Kadotimme kontaktin siihen Suomen yläpuolella, mutta se on voinut lentää tutkakantamamme alapuolella idemmäksikin, ilmavalvontajoukkoihin kuuluva eversti David Lockhard vastasi.

- Tarkoitatteko, että venäläisillä olisi jotain tekemistä asian kanssa?, kysyi CIA:n edustaja Hugh Barker.

- En tiedä venäläisistä, mutta ei kai alus sentään ulkoavaruudestakaan ole? Venäläiset ovat kehitelleet sukkulaansa... tosin meillä ei ole havaintoja rakettien laukaisusta viime ajoilta. NASA:n pojat voisivat ehkä kertoa asiasta enemmän.

Pitkään vaiti istunut UFO-tutkimusinstituutin asiantuntija, tohtori Bill Ford keskeytti tämän pohdinnan:

- Pelkäänpä, että on turha etsiä aluksen omistajaa maapallon kamaralta. Ainoastaan kaksi valtiota, Yhdysvallat ja Venäjä, kykenevät lähettämään avaruuteen tuon kokoisen esineen. Ja tiedämme, että se ei ole kumpikaan meistä. Ehdotan, että lähetämme miehiä tutkimaan aluetta, jossa kohde viimeksi havaittiin. Se voi olla hukkareissu, mutta muutakaan johtolankaa meillä ei ole. Ehkä tavoitamme kuitenkin silminnäkijähavaintoja.

Keskustelu jatkui vielä jonkin aikaa. Heti lentävän kohteen havaitsemisen jälkeen määrättyä asian täydellistä salaamista päätettiin jatkaa. Lopuksi tohtori Bill Ford täsmensi esitystään laskeutumispaikan tutkimisesta:

- Luulen, että emme tarvitse tutkijaryhmää. Minulla on tiedossani mies, jolle tällaiset asiat ovat tuttuja. Hän on kierrellyt paljon maailmaa näissä merkeissä ja tehnytkin eräitä mielenkiintoisia havaintoja. Hän tuntee alan läpikotaisin. Hänen nimensä on Harry Benton.

Ford latasi salkustaan ottamansa ATK-levykkeen tietokoneeseen, ja hetken kuluttua ensiksi Bentonin valokuva ja sitten hänen henkilötietonsa ja ansioluettelonsa ilmestyivät neuvotteluhuoneen seinällä olevaan suureen kuvaruutuun. Miehet tutkivat tietoja. Joku esitti kysymyksiä, joihin Ford vastaili.

- Taidat tosiaan luottaa tuhon heppuun?, kysyi puheenjohtajana toiminut kenraali Collins.

- Jos tiedätte paremman...

- Ei, jos sinä luotat häneen, emmeköhän me muutkin voi luottaa? Vai mitä arvoisat herrat?

Kysymys sai aikaan myönteistä hyminää ja joitakin kahdenkeskisiä repliikkejä. Kenelläkään ei ollut esittää seikkoja Bill Fordin ehdotusta vastaan. Puheenjohtaja sanoi vielä muutaman sanan:

- Tämä kokous katsotaan siis päättyneeksi. Palataan asiaan, kunhan jotain uutta ilmenee. Kaikille tiedotetaan. Ja sinä Bill, käyhän lähettämässä tuo miehesi matkaan mahdollisimman pian. UFOlle ei saa antaa liikaa etumatkaa.

Viimeksi mainitun lauseen - jota säesti muiden hyväntuulinen naurahdus - Collins sanoi hymyillen. Hänen ilmeensä olisi kenties ollut toinen, jos hän olisi tiennyt, mitä kaukaisessa Suomessa oli samaan aikaan tapahtumassa.