36. Toista tilaisuutta ei tule

Ladatun rynnäkkökiväärin kohti osoittava piippu on näky, joka saa useimmat luopumaan toivosta. Yhdysvaltain laivaston taistelusukeltaja, luutnantti Percy Preston ei kuitenkaan ollut kuka tahansa. Hän ei ollut vajonnut toivottomuuteen, vaikka tilanne kieltämättä hankalalta näyttikin. Näennäisestä rauhallisuudestaan huolimatta Prestonin aivot työskentelivät täydellä teholla miettien sopivaa suunnitelmaa kääntää tapahtumien kulku edullisemmaksi. Kun yksi kaavailu osoittautui käyttökelvottomaksi, hän mietti jo uutta. Hän oli sitä ihmistyyppiä, joka taistelisi viimeiseen saakka.

- Valmistautukaa uimaan, kaljupäinen sanoi keskeyttäen Prestonin ajatukset. - Me poistumme maisemista ja te jäätte saareen. Riisukaa märkäpukunne. Ilman niitä ette pysty uimaan muualle.

Preston oli odottanut jotain tällaista ja miettinyt, tarjoutuisiko tässä tilaisuus asioiden kääntämiseksi suotuisampaan suuntaan. Hän vilkuili ympärilleen varmistellen suunnitelmaansa, jonka monet yksityiskohdat olivat edelleenkin päättämättä. Tilaisuus toimintaan tulisi - ja menisi - joka tapauksessa pian, sillä alumiinivene kolmine ruumiineen lähestyi jo.

- Riisukaa märkäpukunne, kaljupäinen toisti. Mustapartainen tehosti hänen komentoaan heilauttamalla aseensa piippua.

Amerikkalaiset alkoivat riisua varusteitaan. Samaan aikaan Benton oli onnistunut hiipimään metsän suojaan, josta hän tarkkaili tilannetta. Hän oli tunnistavinaan yhden kaappaajista komentaja Volkoviksi, sillä samanlaista kaljua päälakea ja tuuheita Breshnew -kulmakarvoja tuskin oli kovin monilla. Toista troolarilta selvinnyttä, tummatukkaista Juria, Benton ei havainnut. Muut miehet olivat nuorempia ja Bentonille ennen tuntemattomia. Mutta missä oli Anja Salo? Tuon nuoren ja kauniin naisen kohtalo huolestutti Bentonia. Hän tunsi vihan ja surun tunteita miettiessään, olivatko vieraat miehet ehkä tappaneet Salon sillä välin kun hän tovereineen oli ollut tutkimassa hylkyä. Ehkä Salo oli yrittänyt vastustaa kaappaajia. Bentonia harmitti, että puolustuskyvytön nainen oli jätetty yksin veneeseen.

Kun amerikkalaiset olivat riisuneet varusteensa, Volkov komensi heidät laskeutumaan veteen. Preston nousi hitaasti paikaltaan ja loi pikaisen katseen ympärilleen. Samalla sekunnilla hän huitaisi kaikin voimin mustapartaista ja tarttui hänen aseeseensa. Vaikka Preston ei ollut voinut kertoa aikeistaan kenellekään, tajusivat muut välittömästi tilaisuutensa. Kersantti Kowlow syöksyi kohti Volkovia ja matruusit Jung ja Wilkers hyppäsivät pulpettiveneessä olevien kimppuun.

Taistelu oli ankara mutta lyhyt. Samalla kun Preston tarttui rynnäkkökiväärin piippuun ja käänsi sen pois itsestään, ase laukesi ja ampui noin parin sekunnin ajan sarjatulta taivaalle. Luodit viuhuvat miesten päiden ylitse osumatta keneenkään. Prestonin tarkoitus oli ottaa ase haltuunsa ja saada sen avulla tilanne valvontaansa. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt onnistuvan. Samaan aikaan Kowlow ja Volkov kamppailivat keskenään aseinaan pelkät nyrkit. Retkivene kallisteli kamppailun voimasta. Yht'äkkiä kuului uusi yksittäinen laukaus pulpettiveneen suunnasta ja sitä seurasi voimakasääninen huuto: - Stop

Taistelijoiden päät kääntyivät ääntä kohti. Yksi Volkovin sotilaista seisoi pulpettiveneen keulassa ja tähtäsi käsiaseellaan Prestonia. Matruusi Wilkers makasi kasvoillaan veneen pohjalla, ja hänen päänsä alle ilmestyi laajeneva verilammikko. Tajutessaan tilanteen Preston päästi otteensa mustapartaisen aseesta. Myös Kowlowin ja Volkovin kamppailu oli päättynyt.

- Ikävä, että tässä piti käydä näin, Volkov sanoi ja pyyhki kasvojaan, joihin Kowlow oli saanut iskettyä pari kipeää osumaa. - Emme aikoneet käyttää aseita. Olette itse vastuussa toverinne kuolemasta.

Mustapartainen löi aseensa piipulla Prestonia kasvoille, jolloin Preston horjahti taaksepäin ja ähkäisi kivusta. Verivana alkoi valua hänen poskestaan. Volkov ei puuttunut tapahtumaan. Sen sijaan hän komensi:

- Järveen. Heti.

Preston, Jung ja Kowlow laskeutuivat veteen ja alkoivat uida kohti saarta. Volkov sanoi muutaman sanan, jolloin Wilkersin ampunut mies kiepautti uhrinsa laidan yli. Nuoren matruusin ruumis kellui hetken ja upposi sitten jalat edellä värjäten vedenpinnan punaiseksi. Miehet järjestelivät jonkin aikaa veneitä ja siirtelivät tavaroita. Sitten he nostivat retkiveneen ankkurin ja starttasivat molempien veneiden moottorit käyntiin. Pari miestä jäi ruumiiden seuraksi pulpettiveneeseen. Amerikkalaiset olivat tällä välin uineet rantaan ja kiipesivät parhaillaan ylös rantakalliota.

Benton oli seurannut tilannetta jonkin matkan päästä, ja nähdessään ystäviensä uivan saareen, hän lähti kävelemään heidän luokseen. Hän pysytteli metsän suojassa, jotta veneissä olijat eivät havaitsisi häntä.

- Psst. Olen täällä, hän huikkasi matruusi Jungille, joka oli kävellyt lähimmäksi hänen piilopaikkaansa. Jung viittoili tovereilleen, ja he kaikki tulivat Bentonin luo.

- Wilkers on kuollut, Preston sanoi yhtä ilmeettömästi kuin jos olisi todennut säätilan olevan kaunis tänään. Muutaman sekunnin kuluttua hän jatkoi:

- Arvelinkin, että olet uinut saareen. Pelkäsin aluksi, että ilmestyisit veneen viereen, mutta kun sinua ei alkanut kuulua, tajusin sinun nähneen tilanteen ja hakeutuneen muualle.

Benton katsoi ensin Prestonia suoraan silmiin ja vilkaisi sitten järvelle toivoen näkevänsä jotain, joka antaisi viittauksen neiti Salon kohtalosta. Ainoa mitä hän havaitsi, oli että kaapparit olivat juuri valmistautumassa lähtöön.

- Satuin kurkistamaan pintaan ja näin pyssymiehet, Benton selitti.

- Ilma oli loppumaisillaan, mutta onnistuin uimaan kaislikkoon. Taidan muuten tuntea yhden kaappareista. Hän on eräs vangitsijoistani, komentaja Volkov, kaljupää. Tai siksi hän esitteli itsensä. Olen pahoillani matruusi Wilkersin kohtalosta.

Preston oli hetken hiljaa. Sitten hän vastasi:

- Sota on sotaa.

Bentonin olisi tehnyt mieli vaieta koko asiasta, mutta hän pakotti kuitenkin itsensä kysymään, tiesivätkö miehet mitään Anja Salon kohtalosta.

- Emme nähneet Saloa, Kowlow vastasi. - Hytin ovi oli kiinni, joten hän saattoi olla siellä. Koska he vapauttivat meidät, en usko heidän tehneen Salollekaan mitään. Ehkä he vain pitävät hänet panttivankina, toistaiseksi.

Prestonin arvelu sai Bentonin tuntemaan olonsa hieman helpottuneemmaksi. Hänen mielessään alkoi jälleen itää pieni toivonkipinä, että hän vielä näkisi rakastamansa Anja Salon elossa. Ehkä vieraat miehet todellakin vapauttaisivat panttivankinsa päästyään itse turvaan. Olivathan he vapauttaneet amerikkalaisetkin.

Miesten keskustellessa ja Bentonin mietiskellessä Anja Salon kohtaloa veneet olivat lähteneet liikkeelle. Ne ajoivat perätysten saaren sivustaa pitkin hiljaisella nopeudella ikään kuin luoden viimeisen silmäyksen dramaattisten tapahtumien maisemiin. Niemen kärjen kohdalla veneiden vauhti kiihtyi ja ne kääntyivät etenemään kohti järvenselkää. Juuri silloin kuului kova pamahdus jostakin niemen toiselta puolelta ja sitä seurasi voimakas vinkuva ääni. Saman tien eteni kirkas valojuova valtavalla nopeudella kohti jälkimmäisenä kulkevaa pulpettivenettä, ja ennen kuin kukaan ehti kunnolla tajuta mitä oli tapahtumassa, pulpettivene räjähti liekkimereksi. Sen kappaleita lenteli taivaalle yhdessä suuren vesipatsaan kanssa. Amerikkalaiset seurasivat näkyä hämmästyksestä sanattomina.

Tuskin oli kulunut muutamaa sekuntia, kun kuului toinen samanlainen pamaus ja sitäkin seurasi vinkuva ääni. Tällä kertaa valojuova eteni kohti retkivenettä, ja noin sekunnin kuluttua seurasi samanlainen räjähdys kuin hetkeä aikaisemmin edellisen veneen tuhoutuessa. Näkyi vesipatsas, liekkejä, savua ja ilmassa lentäviä veneen kappaleita.

- Oh, no, Anja... ,Benton voihkaisi nähdessään retkiveneen lentävän kappaleina ilmaan. - Oh, no...

Sitten hän lysähti mättäälle istumaan ja jäi tuijottamaan puolukanvarsia. Muut eivät sanoneet mitään. He vain katsoivat paikkaa, jossa räjähdykset olivat tapahtuneet. Vesipatsaat olivat laskeutuneet ja viimeiset liekit sammuivat juuri veden pinnalta. Jotakin veneistä peräisin olevaa romua kellui vedenpinnalla. Ainuttakaan suurempaa esinettä eloonjääneistä puhumattakaan ei näkynyt.

- Mikä se oli? ,Kowlow kysyi. Näytti aivan panssarintorjuntaohjukselta.

- Niin minustakin. Mistä se tuli?

- Tuolta niemen takaa, matruusi Jung vastasi.

Miesten pohdiskellessa salaperäisen tuhon aiheuttajaa, niemen takaa alkoi kuulua moottoreiden ääntä. Pian äänen aiheuttaja tuli näkyviin. Se oli armeijan värein maalattu syöksyvene, jonka perässä jyrisi kaksi keskikokoista Mercury -perämoottoria. Alus oli tyypiltään tavanomaista joukkojenkuljetusvenettä pienempi päällikkövene. Siinä oli kaksi armeijan maastopukuihin pukeutunutta miestä.

Amerikkalaiset astelivat varovasti kohti rantaa. Vene muutti suuntansa heitä kohti ja hiljensi vauhtiaan. Aluksen tultua puhe-etäisyydelle sen moottorit sammutettiin, ja veneen keulassa seisonut mies alkoi puhutella amerikkalaisia. Jostakin syystä hän osasi heti valita heidän äidinkielensä vaikka puhuikin sitä suomalaisittain korostaen.

- Hyvää päivää, olen majuri Pekkala Suomen puolustusvoimista. Onko joku teistä nimeltään Perston, Percy Preston?

Preston vastasi ja esitteli itsensä. Pekkala jatkoi:

- Seurasimme tilannetta kiikarilla tuolta niemen takaa, ja kun näimme, että joku ammuttiin, päätimme puuttua asiaan. Olen ollut koko ajan radioyhteydessä maamme puolustusministeriöön. Sieltä annettiin käsky kaappareiden pysäyttämiseksi tarvittaessa äärimmäisillä voimakeinoilla - kuten jouduimme tekemään.

Majuri Pekkala vilkaisi räjähdyspaikan suuntaan.

- Ehdotan, hyvät herrat, että nousette alukseemme. Käymme katsomassa räjähdyspaikkaa ja viemme teidät kaupunkiin. Turvallinen ja huomaamaton poistumisenne maasta on järjestetty. Tämä operaatio on toteutettu yhteistyössä teidän maanne viranomaisten kanssa. Eikö teillä ole muuta vaatetusta kuin uimahousut?

Preston selosti miesten märkäpukujen ja vaatteiden olleen retkiveneessä. - Selviämme kyllä tunnin pari, hän lisäsi. - Siinä ajassa taidammekin ehtiä kaupunkiin.

Amerikkalaiset kiipesivät syöksyveneeseen, joka oli ajettu kiinni rantakallioon. Benton nousi viimeisenä. Venettä kuljettanut nuori suomalainen kersantti työnsi aluksen irti rannasta.

- Oletan, että toverimme ruumis toimitetaan kotimaahamme?, Preston kysyi veneen lähdettyä liikkeelle. - Hän oli hyvä mies. Olen todella pahoillani, että näin kävi. Jos olisimme tienneet...

- Kaikesta huolehditaan, Majuri Pekkala vastasi. Kuten jo mainitsin, me tiedämme tehtävästänne ja toimimme yhteistyössä maanne viranomaisten kanssa.

Syöksyvene kiihdytti vauhtiaan. Raskas lasti hidasti sen kulkua, ja alus nousi liukuun hyvin vaivalloisesti. Pekkala viittoi Bentonin etupenkille kuorman tasaamiseksi. Kowlow tutkiskeli kahta veneen pohjalla olevaa kertakäyttöistä panssarintorjunta-asetta, joilla juuri oli laukaistu ammukset kohti vihollisen veneitä.

- Tuttuja kapineita, hän totesi Prestonille ja pyöritteli toista asetta kädessään. - Natohan käyttää näitä. En tiennyt, että suomalaisetkin.

Preston istui mietteissään eikä kommentoinut kersanttinsa puheita. Vaikka hän ei sitä päällepäin näyttänytkään, hän tunsi syyllisyyttä nuoren matruusinsa menettämisestä. Mies ei olisi kuollut, jos hän ei olisi yrittänyt hyökkäystä, joka sittemmin osoittautui epäonnistuneeksi. Hänen, kokeneen sotilaan, olisi pitänyt aavistaa, että pulpettiveneen miehillä saattoi olla aseita.

Prestonin synkät ajatukset katkesivat, kun vene alkoi hidastaa nopeuttaan saapuessaan räjähdyspaikalle. Tuho oli ollut täydellinen. Vedessä kellui vain epämääräistä rojua, kuten pelastusliivien kappaleita ja joitakin puuosia.

Myös Benton oli synkällä mielellä. Masennus oli iskenyt häneen samalla hetkellä, kun ohjukset olivat repineet retkiveneen kappaleiksi ja ilmeisesti sekunnin murto-osassa muuttaneet hänelle rakkaan, iloisen ja elämää pursuavan nuoren naisen ruhjoutuneeksi veriseksi ruumiiksi - joka onneksi tosin ei ollut ehtinyt kärsiä. Benton oli vähällä romahtaa täysin, mutta hän sai viimeisillä tahdonrippeillään hillittyä itsensä. Hän tajusi, että tämä ei olisi oikea aika eikä oikea paikka epätoivon ja surun ilmaisuille.

- Käännäs tuonne, Pekkala komensi ruorimiehelleen.

Vene muutti suuntaansa ja eteni moottorit tyhjäkäynnillä kohti aluetta, jossa kellui kasa irtainta tavaraa. Rojun joukosta erottui pulpettiveneen keula, joka törrötti piikkimäisenä vedestä. Vaikka alus oli hajonnut räjähdyksessä, sen seinämien sisässä olevat kellukkeet pitivät hylyn jäänteet yhä juuri ja juuri pinnalla. Pakkala tökki hylkyä venehaalla. Retkivene sen sijaan näytti uponneen kokonaan.

- Ei täällä taida olla mitään, majuri totesi. - Ajetaan kaupunkiin. Sukeltajat saavat etsiä loput pohjasta. Merkitsen koordinaatit, ja voimme lähteä.

Pekkala kirjoitti paikan sijainnin vihkoonsa pienestä käsisuuntimalaitteesta.

- Selvä, antaa mennä, hän sanoi. - Tai hetkinen, koukkaas vielä tuolta.

Ruorimies käänsi veneen majurin osoittamaan suuntaan, jossa näkyi kelluvan jotain punaista, kenties bensatankki tai irralliset pelastusliivit.

Vene lähestyi kohdetta, joka osoittautui nuoren naisen ruumiiksi. Se kellui liivien kannattamana selällään pää ylöspäin. Uhrin kasvot olivat veriset.

Benton hätkähti. Häntä heikotti. Hän ei halunnut katsoa, kun miehet kiskoivat kauniin Anja Salon elottoman ruumiin veneeseen. Hän huokaili ja hengitti syvään, sillä hänestä tuntui, että hän ei saanut tarpeeksi happea. Surun ja masennuksen tunne oli niin ahdistava.

- Hän taitaa olla elossa, Preston totesi tutkittuaan uhria, joka oli nostettu veneen pohjalle. - Olin tuntevinani pulssin.

Miehet kumartuivat lähemmäksi ja totesivat, että nainen hengitti - tosin hyvin vaivalloisesti. Benton tunsi kadonneen energian virtaavan taas jäseniinsä. Ehkä oli sittenkin vielä toivoa. Hän tekisi kaikkensa, jotta...

- Aja kaupunkiin, Pekkala komensi ruorimiestään.

- Hetkinen., Kowlow keskeytti. - Vene on liian hidas tässä lastissa. Jättäkää osa meistä saareen. Voimme odottaa, kunnes meidät haetaan. Nainen on saatava mahdollisimman pian sairaalaan.

- Aja saareen, Pekkala komensi.

Ruorimies käänsi veneen kohti saarta. Rantaa lähestyttäessä Kowlow hyppäsi sanaakaan sanomatta veteen ja Preston sekä matruusi Jung seurasivat häntä. Miesten kahlattua rantaan Pekkanen komensi kurssin kohti kaupunkia ja otti saman tien radioyhteyden esimiehiinsä. Hän selosti tapahtumat pääpiirteittäin ja pyysi järjestämään ambulanssin kaupungin rantaan. Samalla hän pyysi mahdollisimman pikaista noutoa kolmelle amerikkalaiselle, jotka värjöttelivät lähes vaatteitta autiolla saarella. Esikunnasta luvattiin toimittaa paikalle helikopteri niin pian kuin mahdollista. Pekkala, mietti olisiko heidän kaikkien kannattanut jäädä odottamaan sitä. Ratkaisu oli kuitenkin jo tehty, eikä sotilailla ole tapana perääntyä asioissa, joita he ovat aloittaneet.

Veneen kiitäessä läpi hyisen Kallaveden Benton yritti parhaansa mukaan lämmittää Saloa, joka mahdollisesti kärsi alkavasta hypotermiasta oltuaan pitkään syyskylmässä vedessä. Pekkala ja kersantti riisuivat osan päällysvaatteistaan, ja Benton kääri niitä Salon ympärille.

Bentonin masennus ja epätoivo olivat muuttuneet toimeliaisuudeksi ja huoleksi ja ehkä myös peloksi. Hän oli valmis tekemään kaikkensa, jotta Salo selviäisi. Hän pyyhki Salon verisiä kasvoja. Vammat eivät näyttäneet päällepäin vakavilta, mutta Benton tiesi, että räjähdysten aiheuttamat sisäiset vauriot ovat usein vakavampia kuin päältäpäin arvaisi. Pahimmassa tapauksessa Salo kuolisi minä hetkenä tahansa ja joka tapauksessa muutaman tunnin kuluessa sisäiseen verenvuotoon - tai hän olisi jo nyt aivokuollut. Näitä miettiessään Bentonin mieliala aaltoili toivosta epätoivoon.

Suuret perämoottorit mylvivät maksimikierroksillaan ja korkeat vesisuihkut lensivät aluksen perästä. Ruoria pidellyt kersantti ravisteli vuoroin molempia käsiään pitääkseen kylmän loitolla. Aurinko oli jo alhaalla taivaanrannalla ja syksyinen koleus oli hiipinyt miesten jäseniin. Majuri Pekkala yritti näyttää reippaalta, vaikka häntä palelikin kovasti. Hän hieroi käsivarsiaan pitääkseen ne lämpiminä. Muuta keinoa hänellä ei ollut, sillä hänen maastopukunsa takki oli tärkeämmässä käytössä; pitämässä lämpimänä pahoin loukkaantunutta naista.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kaupungin ranta ilmestyi näkyviin niemenkärjen takaa. Kun armeijan maastonvärinen syöksyvene liukui sisään aallonmurtajan aukosta ja lipui jo tutuksi tulleeseen satamaan, Benton muisteli miten erilaisissa tunnelmissa retkikunta oli lähtenyt liikkeelle vain muutamia tunteja aikaisemmin. Nyt yksi oli kuollut, toinen kuolemaisillaan ja muutkin kovia kokeneita.

Kun vene oli kiinnitetty laituriin, Salo kannettiin odottavaan ambulanssiin, ja auto lähti ajamaan pillit ulvoen kohti sairaalaa. Benton nousi puolustusvoimien autoon. Hänen ainoa asusteensa oli sukelluspuku, joka hänellä oli päällään. Henkilökohtaiset paperit ja luottokortit olivat menneet taas kerran järven pohjaan, sillä ne olivat olleet kaapatussa retkiveneessä. Ellei Salon tilanne olisi ollut niin huolestuttava, Bentonia olisi asia jo naurattanut.

- Minne ajetaan?, majuri Pekkala kysyi.

Benton selosti tilanteensa ja kertoi haluavansa soittaa työnantajalleen. Matkana aikana majuri Pekkala puolestaan otti puhelun omille esimiehilleen ja selosti heille tapahtumien kulkua.

- Ette voi lähteä sukelluspuvussa kaupungille, Pekkala totesi päätettyään puhelunsa. - Voimme viedä teidät hotelliinne. Kersantti Aho voi jäädä seuraanne. Hän voi käydä hankkimassa teille vaatteita. Muutamat kaupat ovat vielä jonkin aikaa auki. Voimme käyttää meidän varojamme, selvittäkööt ministeriöt ja edustustot nämä sitten jälkeenpäin. Edustustonne varmaan auttaa teitä eteenpäin.

- Se sopii. Odotan huoneessani. Voin soittaa puheluni sieltä.

Miehet ajoivat hotellille. Vastaanottovirkailijan ja parin aulassa olleen matkailijan suut loksahtivat auki heidän nähdessään sukelluspuvussa sisään harppovan amerikkalaisen. Vakavuudestaan huolimatta tilanne huvitti Pekkastakin. Hän meni vastaanottotiskille ja yritti selittää asian miten parhaiten kykeni.

- Saisimmeko herra Bentonin huoneen avaimen. Hän joutui pieneen onnettomuuteen, joten hänellä ei ole toistaiseksi muuta vaatetusta. Kersantti on juuri lähdössä hankkimaan jotain.

- Onko laiva uponnut?, virkailija kyseli hämmästyneenä ojentaessaan avaimia.

- No, jotain siihen suuntaan. Miehen vaatteet menivät aluksen mukana. Mutta kyllä tästä selvitään. Valitan, että aiheutimme hieman hämminkiä.

- No, sattuuhan näitä. Toivottavasti asiat järjestyvät.

- Eivätköhän ne.

Pekkala hyvästeli Bentonin ja poistui hotellista. Benton selosti vaatteittensa kokoja Aholle, joka poistui saman tien vaatekauppaan.

- Ostan sitten itse lisää, kunhan saan jotain ylleni, Benton evästi nuorta kersanttia tämän lähtiessä huoneesta. Sitten hän riisuutui ahdistavasta asustaan ja meni lämpimään suihkuun.